Ajankohtaista

RSS

Vaalivipinää vai -vapinaa!

Kirjoitettu kirjoittajana

Eduskuntavaalit ovat jälleen ovella, mutta aikaisempaa useampi äänestäjä pohtii epävarmana, ketä äänestää vai viitsiikö ylipäätään vaivautua uurnille. Vaalikautta kun ovat leimanneet paitsi puolueiden vaalirahasotkut niin myös ministerien ja kansanedustajien ajautuminen kohusta toiseen.

Me suomalaiset olemme aina ylpeilleet julkisen hallintomme avoimuudella ja yhteiskuntamme korruptoitumattomuudella. Vaalirahoituskohu nosti pintaan ikävän epäilyn, että rahalla ei vain ”vahvisteta yhteisten arvojen ajamista”, vaan ostetaan poliitikkoja omien hankkeiden taakse. Kymmenien tuhansien eurojen vastaanottaminen asettaa poliitikon riippumattomuuden ulkopuolisten silmissä kyseenalaiseksi, vaikka poliitikko kuinka vakuuttelisi kirkasotsaisuuttaan.

Leimallisesti näissä kohukäänteissä on tunnustettu aina vain sen verran kuin on jo tullut ilmi ja vasta pakon edessä loput. Poliittisen vastuun kantaminen tarkoittaa suomalaisissa oloissa vieläkin useimmiten sitä, että tavataan uurnilla neljän vuoden päästä; poliittinen muisti kun on tunnetusti lyhyt.

Erilaiset sotkut paitsi nakertavat kansalaisten luottamusta politiikkaan entisestään niin samalla monet tärkeät asiat eivät kohujen keskellä nouse edes julkiseen keskusteluun. Kuten se, että sosiaalibarometrin mukaan heikoimmassa asemassa vaalikaudella ovat olleet monilapsiset perheet, yksinhuoltajat, pitkäaikaistyöttömät ja pienimpien eläkkeiden saajat, ja he ovat jääneet pysyvästi köyhyys- ja selviytymisloukkuun. He eivät hyötyneet vaalikauden hulppeista suurituloisille suunnatuista veronalennuksista, kun taas energiaverojen ja asumiskustannusten nousu iski heihin kaikkein kipeimmin. Euroalueen talousongelmat puolestaan uhkaavat imaista Suomenkin yhteisten velkavastuiden hetteikköön. Julkisen talouden velkaantumiskierre on katkaistava, mutta unohtuuko sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja huolenpito heikoimmista vaikeiden talouspäätösten keskellä? Talouspolitiikkakin kertoo aina taustalla olevista arvovalinnoista.

Hyvinvointia ei kuitenkaan voi perustaa vain materiaalisten arvojen varaan. Lähimmäisyys, toisen ihmisen kunnioittaminen sekä oikean ja väärän tunnistaminen ovat arvoperustaltaan kestävän toiminnan lähtökohtia niin kasvatuksessa ja yrityselämässä kuin yhteiskunnallisessa päätöksenteossakin. Kristillisen arvopohjan puolustaminen yhteiskunnassa on tärkeämpää kuin kenties koskaan.

Suomalainen yhteiskunta on yhä kasvavien haasteiden edessä: väestö ikääntyy, maaseutu autioituu ja talouselämä globalisoituu. Muuttuvassa maailmassa on silti vielä tinkimättömiä elämänarvoja.

Kodin, uskonnon ja isänmaan arvot ovat merkinneet suomalaisille vuosikymmenien ajan ahkeruutta, rehellisyyttä, työn ja ihmisarvon kunnioittamista, perheistä huolehtimista ja yhteisvastuuta. Samat arvot kantavat tämänkin ajan yli.

Vaatimus poliittisen kulttuurin muutoksesta on oikeutettu; päätöksentekoon tarvitaan avoimuutta ja rehellisyyttä, enemmän periaatteellisuutta ja vastuunkantoa

Äänestäjä – Valitse siis ehdokas, joka tekee arvoistasi politiikkaa!

Vaalivipinää vai -vapinaa!

Kirjoitettu kirjoittajana

Eduskuntavaalit ovat jälleen ovella, mutta aikaisempaa useampi äänestäjä pohtii epävarmana, ketä äänestää vai viitsiikö ylipäätään vaivautua uurnille. Vaalikautta kun ovat leimanneet paitsi puolueiden vaalirahasotkut niin myös ministerien ja kansanedustajien ajautuminen kohusta toiseen.

Me suomalaiset olemme aina ylpeilleet julkisen hallintomme avoimuudella ja yhteiskuntamme korruptoitumattomuudella. Vaalirahoituskohu nosti pintaan ikävän epäilyn, että rahalla ei vain ”vahvisteta yhteisten arvojen ajamista”, vaan ostetaan poliitikkoja omien hankkeiden taakse. Kymmenien tuhansien eurojen vastaanottaminen asettaa poliitikon riippumattomuuden ulkopuolisten silmissä kyseenalaiseksi, vaikka poliitikko kuinka vakuuttelisi kirkasotsaisuuttaan.

Leimallisesti näissä kohukäänteissä on tunnustettu aina vain sen verran kuin on jo tullut ilmi ja vasta pakon edessä loput. Poliittisen vastuun kantaminen tarkoittaa suomalaisissa oloissa vieläkin useimmiten sitä, että tavataan uurnilla neljän vuoden päästä; poliittinen muisti kun on tunnetusti lyhyt.

Erilaiset sotkut paitsi nakertavat kansalaisten luottamusta politiikkaan entisestään niin samalla monet tärkeät asiat eivät kohujen keskellä nouse edes julkiseen keskusteluun. Kuten se, että sosiaalibarometrin mukaan heikoimmassa asemassa vaalikaudella ovat olleet monilapsiset perheet, yksinhuoltajat, pitkäaikaistyöttömät ja pienimpien eläkkeiden saajat, ja he ovat jääneet pysyvästi köyhyys- ja selviytymisloukkuun. He eivät hyötyneet vaalikauden hulppeista suurituloisille suunnatuista veronalennuksista, kun taas energiaverojen ja asumiskustannusten nousu iski heihin kaikkein kipeimmin. Euroalueen talousongelmat puolestaan uhkaavat imaista Suomenkin yhteisten velkavastuiden hetteikköön. Julkisen talouden velkaantumiskierre on katkaistava, mutta unohtuuko sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja huolenpito heikoimmista vaikeiden talouspäätösten keskellä? Talouspolitiikkakin kertoo aina taustalla olevista arvovalinnoista.

Hyvinvointia ei kuitenkaan voi perustaa vain materiaalisten arvojen varaan. Lähimmäisyys, toisen ihmisen kunnioittaminen sekä oikean ja väärän tunnistaminen ovat arvoperustaltaan kestävän toiminnan lähtökohtia niin kasvatuksessa ja yrityselämässä kuin yhteiskunnallisessa päätöksenteossakin. Kristillisen arvopohjan puolustaminen yhteiskunnassa on tärkeämpää kuin kenties koskaan.

Suomalainen yhteiskunta on yhä kasvavien haasteiden edessä: väestö ikääntyy, maaseutu autioituu ja talouselämä globalisoituu. Muuttuvassa maailmassa on silti vielä tinkimättömiä elämänarvoja.

Kodin, uskonnon ja isänmaan arvot ovat merkinneet suomalaisille vuosikymmenien ajan ahkeruutta, rehellisyyttä, työn ja ihmisarvon kunnioittamista, perheistä huolehtimista ja yhteisvastuuta. Samat arvot kantavat tämänkin ajan yli.

Vaatimus poliittisen kulttuurin muutoksesta on oikeutettu; päätöksentekoon tarvitaan avoimuutta ja rehellisyyttä, enemmän periaatteellisuutta ja vastuunkantoa

Äänestäjä – Valitse siis ehdokas, joka tekee arvoistasi politiikkaa!

(Julkaistu Iisalmen Sanomissa)

Valtasuhteet päälaellaan

Kirjoitettu kirjoittajana

Eduskunta sai ennen vaalilomille lähtöä äänestettyä tuiki tärkeän vaalilakiuudistuksen vihdoin eteenpäin seuraavien valtiopäivien sinetöitäväksi. Suomalaisen vaalijärjestelmä kaikkein suurin epäkohta on ollut piilevän äänikynnyksen aiheuttama äänestäjien ja puolueiden alueellinen epätasa-arvo. Kun Uudeltamaalta on ponnistettu alle kolmella prosentilla eduskuntaan ja Pohjois-Karjalassa ei kolmetoistakaan riitä, niin ”yleinen ja yhtäläinen äänioikeus” kuulostaa lähinnä juhlapuhefraasilta. Tilastokeskuksen väestöennusteiden mukaan tilanne vääristyisi tulevaisuudessa entisestään, joten alueellisen oikeudenmukaisuuden palauttaminen vaati lakimuutosta.

Toisin on Euroopan Parlamentissa, jossa käsittelyssä oleva mietintö Eurovaalien uudistamisesta vinouttaisi jäsenmaiden valtasuhteita entisestään. Lisäksi se toisi yleiseurooppalaiset vaalilistat muka äänestäjien kiinnostuksen lisäämiseksi. Tosiasiassa molemmat esitykset lisäisivät suurten maiden jo ennestään voimakasta vaikutusvaltaa unionissa.

Jäsenvaltiokohtainen paikkajako EU-parlamentissa määräytyy laskentakaavalla suoraan väestöpohjasta, Nyt matematiikkaa on tarkoitus sorvata suuntaan, jonka mukaan monien pienten ja keskisuurten jäsenvaltioiden paikkamäärä pienenisi nykyisestä; mm. Suomella 13:sta 12:een. Vastaavasti muutamat suuret jäsenvaltiot kuten Ranska, Espanja ja Italia saisivat kymmenkunta uutta edustajaa.

Lisäksi ehdotuksen mukaan äänestäjät voisivat jättää kaksi ääntä; yhden kansalliselle ehdokkaalle tai vaalilistalle ja toisen EU-jäsenmaiden yhteiselle ehdokaslistalle. Näiltä yleiseurooppalaisilta vaalilistoilta valittaisiin 25 parlamentin jäsentä Lissabonin sopimuksessa sovitun 751 lisäksi. Pieneten jäsenmaiden ehdokkaiden mahdollisuus päästä yhteisten listojen kärkipaikoille tai tulla valituksi olisi lähes olematon.

Pienten ja suurten jäsenmaiden välinen epätasapaino ei valitettavasti ole ainut Euroopan parlamentin rakenteissa piilevä vääristymä. Talouskriisin hoito on jakanut EU-maat selkeästi nettomaksajien ja – saajien leiriin. Velkaantuneimpien jäsenmaiden mepit tulevat myös väkirikkaimmista maista ja muodostavat näin enemmistön eri poliittisissa ryhmissä. He ajavat mm. taloushallintopakettiin innolla lisää yhteistä velkaa eurobondien ja uusien rahastojen muodossa. Samoin he haluavat aloittaa yhdessä federalistien kanssa EU-verojen keräämisen kansalaisilta, jotta aluepoliittisia ja rakennetukia voitaisiin jatkossakin avokätisesti heille jakaa.

Osalla mepeistä ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, että jonkun on kannettava jäsenvaltiotasolla myös esitysten talousvastuu, vaan edes jonkinlaista vastuuta veronmaksajistaan tunteva jäsenvaltioita edustava neuvosto on heille jatkuva piikittelyn aihe.

Talouskuria ajavat mepit tulevat taas Saksaa lukuun ottamatta vähäväkisimmistä jäsenmaista eli numeraalisesti me nettomaksajamaiden mepit olemme alakynnessä. Tulevaisuudessa suhdeluku heikkenee jokaisen uuden EU-jäsenmaan myötä. Tämä asetelma muodostaa jatkossa yhä suuremman haasteen, kun parlamentin kantoja talouspäätöksiin muodostetaan nettosaajien johdolla.

(Julkaistu Savon Sanomissa)

Vaadi arvoistasi politiikkaa!

Kirjoitettu kirjoittajana

Eduskuntavaalit ovat jälleen ovella, mutta useampi äänestäjä pohtii viitsiikö ylipäätään vaivautua uurnille äänestämään seuraavaa mahdollista lööpintekijää. Vaalikautta kun ovat leimanneet paitsi puolueiden vaalirahasotkut niin myös ministerien ja kansanedustajien ajautuminen kohusta toiseen.

Me suomalaiset olemme aina ylpeilleet julkisen hallintomme avoimuudella ja yhteiskuntamme korruptoitumattomuudella. Vaalirahoituskohu nosti pintaan ikävän epäilyn, että rahalla ei vain ”vahvisteta yhteisten arvojen ajamista”, vaan ostetaan poliitikkoja omien hankkeiden taakse. Kymmenien tuhansien eurojen vastaanottaminen asettaa poliitikon riippumattomuuden ulkopuolisten silmissä kyseenalaiseksi, vaikka poliitikko kuinka vakuuttelisi kirkasotsaisuuttaan.

Leimallisesti näissä kohukäänteissä on tunnustettu aina vain sen verran kuin on jo tullut ilmi ja vasta pakon edessä loput. Poliittisen vastuun kantaminen tarkoittaa suomalaisissa oloissa vieläkin useimmiten sitä, että tavataan uurnilla neljän vuoden päästä; poliittinen muisti kun on tunnetusti lyhyt.

Erilaiset sotkut paitsi nakertavat kansalaisten luottamusta politiikkaan entisestään niin samalla monet tärkeät asiat eivät kohujen keskellä nouse edes julkiseen keskusteluun. Kuten se, että sosiaalibarometrin mukaan heikoimmassa asemassa vaalikaudella ovat olleet monilapsiset perheet, yksinhuoltajat, pitkäaikaistyöttömät ja pienimpien eläkkeiden saajat, ja he ovat jääneet pysyvästi köyhyys- ja selviytymisloukkuun. He eivät hyötyneet vaalikauden hulppeista suurituloisille suunnatuista veronalennuksista, kun taas energiaverojen ja asumiskustannusten nousu iski heihin kaikkein kipeimmin. Talouspolitiikkakin kertoo aina taustalla olevista arvovalinnoista.

Suomalainen yhteiskunta on yhä kasvavien haasteiden edessä: väestö ikääntyy, maaseutu autioituu ja talouselämä globalisoituu. Muuttuvassa maailmassa on silti vielä tinkimättömiä elämänarvoja. Meille suomalaisille erityisen tärkeitä ovat perhe, terveys ja työ. Tärkeimmistä tärkein on kuitenkin jokaisen ihmisen ainutkertainen arvo – sellaisenaan, ilman saavutuksia tai suorituksia. Kaikkein heikoimmista – lapsista, sairaista, vammaisista ja vanhuksista – on huolehdittava hyvin kaikissa olosuhteissa. Poliitikkojen erityinen tehtävä olisi puhua niiden puolesta, jotka eivät itse kykene pitämään puoliaan.

Hyvinvointia ei kuitenkaan voi perustaa vain materiaalisten arvojen varaan. Lähimmäisyys, toisen ihmisen kunnioittaminen sekä oikean ja väärän tunnistaminen ovat arvoperustaltaan kestävän toiminnan lähtökohtia niin kasvatuksessa ja yrityselämässä kuin yhteiskunnallisessa päätöksenteossakin. Kristillisen arvopohjan puolustaminen yhteiskunnassa on tärkeämpää kuin kenties koskaan.

Monet ovat kokeneet – aivan aiheesta -, että puolueiden perinteiset erot ja periaatteet ovat himmentyneet; vain vallanhalu loistaa kirkkaana. Politiikka kaipaa siksi enemmän periaatteellisuutta, rehellisyyttä ja vastuullisia vaihtoehtoja.

Äänestäjä – Valitse siis ehdokas, joka tekee arvoistasi politiikkaa!

Sari Essayah, europarlamentaarikko (KD)[email protected]

Valtasuhteet päälaellaan

Kirjoitettu kirjoittajana

Eduskunta sai ennen vaalilomille lähtöä äänestettyä tuiki tärkeän vaalilakiuudistuksen vihdoin eteenpäin seuraavien valtiopäivien sinetöitäväksi. Suomalaisen vaalijärjestelmä kaikkein suurin epäkohta on ollut piilevän äänikynnyksen aiheuttama äänestäjien ja puolueiden alueellinen epätasa-arvo. Kun Uudeltamaalta on ponnistettu alle kolmella prosentilla eduskuntaan ja Pohjois-Karjalassa ei kolmetoistakaan riitä, niin ”yleinen ja yhtäläinen äänioikeus” kuulostaa lähinnä juhlapuhefraasilta. Tilastokeskuksen väestöennusteiden mukaan tilanne vääristyisi tulevaisuudessa entisestään, joten alueellisen oikeudenmukaisuuden palauttaminen vaati lakimuutosta.

Toisin on Euroopan Parlamentissa, jossa käsittelyssä oleva mietintö Eurovaalien uudistamisesta vinouttaisi jäsenmaiden valtasuhteita entisestään. Lisäksi se toisi yleiseurooppalaiset vaalilistat muka äänestäjien kiinnostuksen lisäämiseksi. Tosiasiassa molemmat esitykset lisäisivät suurten maiden jo ennestään voimakasta vaikutusvaltaa unionissa.

Jäsenvaltiokohtainen paikkajako EU-parlamentissa määräytyy laskentakaavalla suoraan väestöpohjasta, Nyt matematiikkaa on tarkoitus sorvata suuntaan, jonka mukaan monien pienten ja keskisuurten jäsenvaltioiden paikkamäärä pienenisi nykyisestä; mm. Suomella 13:sta 12:een. Vastaavasti muutamat suuret jäsenvaltiot kuten Ranska, Espanja ja Italia saisivat kymmenkunta uutta edustajaa.

Lisäksi ehdotuksen mukaan äänestäjät voisivat jättää kaksi ääntä; yhden kansalliselle ehdokkaalle tai vaalilistalle ja toisen EU-jäsenmaiden yhteiselle ehdokaslistalle. Näiltä yleiseurooppalaisilta vaalilistoilta valittaisiin 25 parlamentin jäsentä Lissabonin sopimuksessa sovitun 751 lisäksi. Pieneten jäsenmaiden ehdokkaiden mahdollisuus päästä yhteisten listojen kärkipaikoille tai tulla valituksi olisi lähes olematon.

Pienten ja suurten jäsenmaiden välinen epätasapaino ei valitettavasti ole ainut Euroopan parlamentin rakenteissa piilevä vääristymä. Talouskriisin hoito on jakanut EU-maat selkeästi nettomaksajien ja – saajien leiriin. Velkaantuneimpien jäsenmaiden mepit tulevat myös väkirikkaimmista maista ja muodostavat näin enemmistön eri poliittisissa ryhmissä. He ajavat mm. taloushallintopakettiin innolla lisää yhteistä velkaa eurobondien ja uusien rahastojen muodossa. Samoin he haluavat aloittaa yhdessä federalistien kanssa EU-verojen keräämisen kansalaisilta, jotta aluepoliittisia ja rakennetukia voitaisiin jatkossakin avokätisesti heille jakaa.

Osalla mepeistä ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, että jonkun on kannettava jäsenvaltiotasolla myös esitysten talousvastuu, vaan edes jonkinlaista vastuuta veronmaksajistaan tunteva jäsenvaltioita edustava neuvosto on heille jatkuva piikittelyn aihe.

Talouskuria ajavat mepit tulevat taas Saksaa lukuun ottamatta vähäväkisimmistä jäsenmaista eli numeraalisesti me nettomaksajamaiden mepit olemme alakynnessä.  Tulevaisuudessa suhdeluku heikkenee jokaisen uuden EU-jäsenmaan myötä. Tämä asetelma muodostaa jatkossa yhä suuremman haasteen, kun parlamentin kantoja talouspäätöksiin muodostetaan nettosaajien johdolla.

(Julkaistu Savon Sanomissa)

Sokea sokeaa taluttamassa

Kirjoitettu kirjoittajana

Euroopan parlamentti keskusteli viime viikolla YK:n ihmisoikeusneuvoston 16. istunnon ja vuoden 2011 ensisijaisista tavoitteista. Keskustelussa nousi etusijalle Libyan tuore erottaminen neuvoston jäsenyydestä. Tämä tapahtumaketju on vihdoin avannut kansainvälisen yhteisön silmät ihmisoikeusneuvoston omille kieroutuneille menettelytavoille.

Neuvoston työtä on leimannut kaksinaismoralismi, valikoivuus ja politisoituminen ihmisoikeuskysymyksissä. Kuvaavaa on, että neuvosto oli hyvin vähällä hyväksyä päätöslauselman Libyan edistymisestä ihmisoikeustilanteessa juuri ennen sen jäsenyydestä erottamista. Libyaa suitsuttavien maiden joukossa olivat mm. Iran, Pohjois-Korea, Egypti, Sudan ja Pakistan.

Viimeisten vuosikymmenien aikana sama joukko liittolaisineen on antanut kaksi kolmasosaa tuomitsevista päätöslauselmistaan Israelista, joka on kuitenkin Lähi-idän alueen ainut demokratia. Samalla se on jättänyt huomioimatta naisten ja vähemmistöjen oikeuksien heikon aseman kaikissa ympäröivissä arabimaissa.

Neuvostolla voisi parhaimmillaan olla ratkaiseva rooli ihmisoikeuksien ja demokratian globaalina edistäjänä. Ihmisoikeusneuvoston oma työ on kuitenkin vailla uskottavuutta, ellei se kiireesti muuta työskentelytapojaan.

Essayah: YK:n ihmisoikeusneuvoston oma työ on vailla uskottavuutta

Kirjoitettu kirjoittajana

Europarlamentaarikko Sari Essayah´n mielestä YK:n ihmisoikeusneuvoston asemaa ja menettelytapoja on vihdoinkin uskallettava kriittisesti arvioida. Neuvostolla voisi parhaimmillaan olla ratkaiseva rooli ihmisoikeuksien ja demokratian edistäjänä.

– Neuvoston työtä on leimannut kaksinaismoralismi, valikoivuus ja politisoituminen, sekä blokkiutuminen ihmisoikeuskysymyksissä. Kuvaavaa on, että neuvosto oli hyvin vähällä hyväksyä päätöslauselman Libyan edistymisestä ihmisoikeustilanteessa. Libyalle tunnustusta antavien maiden joukossa olivat mm. Iran, Pohjois-Korea, Egypti, Sudan ja Pakistan, Essayah totesi Strasbourgissa.
– Onko näitten maitten lausumisella jotakin painoarvoa, eikö nämä maat pitäisi seuraavaksi olla erottamassa ihmisoikeusneuvostosta? Jo se, että tällaista päätöslauselmaa edes harkittiin, kertoo siitä että kuinka pihalla kansainvälinen yhteisö on ollut, tai halunnut olla Libyan tilanteesta.

Ihmisoikeusneuvosto on viimeisten vuosikymmenien aikana antanut noin kaksi kolmasosaa tuomitsevista päätöslauselmistaan Israelista, joka kuitenkin on tuon Lähi-Idän alueen ainut demokratia, ja samanaikaisesti ihmisoikeusneuvosto on jättänyt huomioimatta naisten ja vähemmistöjen oikeuksien heikon aseman kaikissa ympäröivissä arabimaissa.
– Ihmisoikeusneuvoston oma työ on vailla uskottavuutta, ellei se muuta omaa työtänsä ja työskentelytapojansa, Essayah painotti.

Parlamentti keskusteli YK:n ihmisoikeusneuvoston 16. istunnon ensisijaisista tavoitteista ja vuoden 2011 arvioinnista sekä antoi asiasta oman päätöslauselmansa.

Essayah: Suomen romanistrategiasta mallia EU:lle

Kirjoitettu kirjoittajana

Europarlamentaarikko Sari Essayah totesi Euroopan parlamentin antavan vahvan ohjauksen komission romanistrategian valmistelulle. Hän korosti, että päävastuu strategian toteuttamisesta on kuitenkin jäsenmailla, joiden omia toimia EU-tason strategian tulisi täydentää ja tukea. Essayah totesi Suomen olevan valmis tarjoamaan omaa kansallista romanistrategiaansa valmistelijoille.

Euroopan parlamentti käsitteli 8.3. päätöslauselmaa komission suunnittelemasta EU:n yhteisestä romaniväestön osallistamista koskevasta strategiasta. Päätöslauselmassa komissiota pyydetään tulevassa strategiassa määrittämään EU-tason vähimmäisstandardit koulutuksen, työllisyyden, asumisen ja terveydenhoidon painopistealueilla. Parlamentti kehottaa komission kiinnittävän huomiota myös parempaan perusoikeuksien suojeluun ja tehokkaampaan EU-varojen käyttöön.

Essayah korosti, että tulevan strategian tulee rakentua kokonaisvaltaiselle ja konkreettiselle lähestymistavalle sekä komission jäsenvaltioiden ja erityisesti romanijärjestöjen väliselle yhteistyölle.
– Oma kotimaani Suomi on ollut valmis tarjoamaanoman kansallisen romanistrategiansa yhteiseen käyttöön. On myös ensiarvoisen tärkeää, että romanien tulee voida osallistua ja tosiasiallisesti vaikuttaa heidän asemansa parantamiseen tähtäävien toimenpiteiden suunnitteluun. Heistä ei saa tulla ylhäältä johdetun politiikan kohteita.

Essayah muistutti myös, että onnistunut työ vaatii pitkäjänteisyyttä ja tehokasta seurantaa.
– Lyhytjänteinen, projektiluonteinen romanien sosio-ekonomisen aseman parantaminen ei sekään tuota rakenteellisia yhteiskunnallisia muutoksia, minkä vuoksi romanipolitiikan toimeenpano on kytkettävä vahvasti eri elämänaloilla tehtävään kansalliseen kehittämiseen. Samoin erilaiset EU:n rahoitusjärjestelmät tulee sitoa vahvasti vertaisarviointimenettelyihin. Komissiolle haluan vielä jättää sen idean, että romanipolitiikan seuranta, siihenkin olisi saatava pysyvä seurantajärjestelmä. Meidän tulisi kehittää romaniasioiden toimenpanoon jäsenvaltioiden seurantajärjestelmä, joka olisi pysyvä rakenteeltaan.

Komissio antaa 5.4.2011 romanistrategian, josta keskustellaan ja 19.5.2011 hyväksytään puheenjohtajan päätelmät työllisyys-, sosiaali- ja kuluttajaneuvoston kokouksessa.

Essayah: Eurobondit hämärtävät jäsenvaltioiden vastuuta omista talouksistaan

Kirjoitettu kirjoittajana

Euroopan parlamentti käsitteli täysistunnossaan 7.3. mietintöä innovatiivisesta rahoituksesta globaalilla ja Euroopan tasolla. Mietinnön kolme keskeistä osa-aluetta ovat finanssialan verotus, hiilivero ja niin kutsutut eurobondit.

Europarlamentaarikko Sari Essayah pitää tarpeellisena oikeudenmukaisten tulonlähteiden pohtimista kasvun ja hyvinvoinnin aikaansaamiseksi. Hän kiitteli mietintöä kehitysyhteistyön rahoituksen huomioimisesta, ja muistuttaa, että finanssikriisin inhimillisesti kovimmat seuraamukset uhkaavat langeta kehitysmaiden ihmisille, jotka kuitenkin ovat kriisiin vähiten syyllisiä.

– Maailman köyhimmistä köyhimmät ihmiset joutuvat kärsimään siitä, kun taloustaantumassa useat maat leikkaavat kehitysapuaan ja jopa humanitääristä katastrofiapua. Mietinnössä myös aivan oikein muistutetaan siitä, miten tärkeää kehitysyhteistyön lisäksi ovat kehitysmaiden omat toimet. Kehitysmaiden on vauhditettava omia verotusalan toimia ja verojen perintää sekä veronkierron torjuntaa. EU:n taas puolestaan on tehostettava nykyisen sirpaleisen kehitysavun koordinointia sekä taistelua veroparatiiseja vastaan.

Eurobondeihin Essayah suhtautuu erittäin kriittisesti.
– Mietinnössä on ongelmallista ehdotus EU:n yhtenäisistä velkakirjoista, eli eurobondeista, joita ehdottomasti vastustan. Eurobondit hämärtävät jäsenvaltioiden vastuuta omista talouksistaan ja sälyttävät nämä kasvaneet korkomenot asiansa hyvin hoitaneille jäsenvaltioille. Ne sisältävät niin sanotun moral hazardin.

Niin sanottua pörssiveroa eli transaktioveroa Essayah pitää hyvänä aloitteena, ja toivoo komission julkaisevan asiasta vaikutusarvion mahdollisimman pian.

Katso Sari Essayahin puhe täältä.

Euron vai järjestelmän ”valuvika”?

Kirjoitettu kirjoittajana

Talouspolitiikan koordinaatiopaketti aiheuttaa tällä haavaa päänvaivaa niin kansallisissa kuin Euroopan parlamentissakin. Kyseessä on yhdestä direktiivistä ja viidestä asetuksesta koostuva säädöspaketti, jonka avulla halutaan tehostaa voimassaolevan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista, mutta samalla tullaan ottaneeksi askeleita yhä syvempään talousintegraatioon ja liittovaltiokehitykseen.

Syvempää talouskoordinaatiota on puolusteltu euron ”valuvialla”; alun perinkään ei kuulemma olisi pitänyt luoda yhteistä valuuttaa ilman yhtenäistä talouspolitiikkaa. Kuitenkin euro pärjäsi yli kymmenen vuotta varsin mallikkaasti vakaus- ja kasvusopimukseen nojaten. Ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sitä ei enää noudatettu, ja jäsenmaiden velkaantumiset karkasivat aivan holtittomille urille. Puhumattakaan case Kreikasta, jonka tilastopimittelyyn mikään taho ei ollut varautunut. Vika ei siis ole vakaus- ja kasvusopimuksessa itsessään, vaan sen noudattamatta jättämisessä.

Taloushallintopaketissa on kuitenkin menty vakaus- ja kasvusopimuksen tehostamista pidemmälle. Tähän asti taistelussa liiallista budjettialijäämää ja velkaantumista vastaan jokainen jäsenvaltio on harkinnut itse, pysytäänkö sopimuksen rajoissa veronkorotuksilla vai – alennuksilla, menoleikkauksilla tahi – lisäyksillä vaiko laajemmalla tai suppeammalla julkisella sektorilla. Nyt taloushallintopaketti keskittää talouspolitiikan ohjauksen komission käsiin. Komissiolle on ehdotettu mm. vapaa toimivalta taloutta seuraavien indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa sanktiointia myöden. On aivan selvä, että jos ns. kilpailukykyseurantaan valitaan palkka- ja hintakehityksen tunnuslukuja, nämä pitävät sisällään poliittisia valintoja. Kun pohjoismaisen mallin kilpailukyky ei ole koskaan perustunut alhaisiin työvoimakustannuksiin ja ohueen julkiseen sektoriin, niin tiedossa voi olla kylmää kyytiä. Voidaan myös kyseenalaistaa, miten hallituksia saadaan sanktioida esimerkiksi työmarkkinaosapuolten tai meille tärkeän metsätaloussektorin keskuudessaan tekemistä sopimuksista.

Tämä on suuri periaatteellinen päätös, sillä tähän mennessä budjettipolitiikka on ollut kansallisessa päätäntävallassa. Ei siis ihme, että jopa integraatiomyönteinen ex-pääministeri Paavo Lipponen totesi talousuudistuksen olevan suurin sitten Maastrichin sopimuksen ja penäsi koko eduskunnan kuulemista asiassa. Suomen tilanne on sikäli vielä erikoinen, että istuva hallitus sitouttaa päätöksillään myös vaalien jälkeisen hallituksen, vaikka asioiden käsittely EU-tasolla on kesken. Tulevat eduskuntavaalit ovat myös Suomen EU-politiikan linjavaalit, mitä esim. äänestys EU-jäsenyyden kirjaamisesta perustuslakiin jo ennakoi.

Talouspolitiikan koordinaatio herättää kysymyksiä paitsi jäsenvaltioiden suvereniteetin myös demokratian näkökulmasta. Onko jatkossa mitään väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään, jos niistä kumminkin tulee komission käskyläisiä ja sen talouspolitiikan myötäjuoksijoita? Demokratian kannalta voi pitää ongelmallisena sitä, että ajaudumme hyvin vaihtoehdottomaan politiikkaan. Eurooppa on viime aikoina arvostellut arabidiktatuureja vuosikymmenten yksinvaltaisuudesta. Samanaikaisesti tuntuu, että ajamme itse omaa järjestelmäämme suuntaan, jossa ei ole sijaa vaihtoehdoille ja valta keskittyy vain harvoille.