Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) tekemässä lukiovertailussa kerrottiin arvonlisältään parhaimpien lukioiden olevan pienehköillä paikkakunnilla sijaitsevia pieniä tai keskisuuria opinahjoja kuten esimerkiksi oman maakuntamme Leppävirta. Tuskin on muste näistä uutisista kuivanut kun toisen asteen koulutuksen järjestäjäverkkoa ollaan ”tiivistämässä ja tehostamassa”. Vaikka ministeri Kiuru vakuutteli torstain tiedotustilaisuudessa, ettei toimipisteitä olla sulkemassa järjestämisvastuuta keskitettäessä, monissa kunnissa pelätään säästötavoitteiden vievän lukion mennessään. Rakenneuudistuksella on tarkoitus raapia kasaan 200 milj. säästöt ammatillisen koulutuksen puolelta ja 60 milj. lukiokoulutuksesta.

Moni lukiouudistuksen tavoitteista on toki kannatettavia, kuten keskeyttämisten vähentämien. Lukion aloittaneista 90 % on tarkoitus saada suorittamaan opintonsa loppuun. Tähän vaikutetaan rahoituksen sitomisella osin opiskeluvuosien määrään ja jatko-opintoihin pääsyyn. Rahoitusuudistuksessakin on kärsijöitä, kuten erikois- ja aikuislukiot. Työelämän rinnalla lukio-opintoja suorittavalla ei välttämättä edes ole jatko-opintosuunnitelmia, ja erikoislukioihin hakeudutaan jotta vaikkapa urheiluharrastus voidaan nivoa opintoihin väljemmällä aikataululla.

Erikoista on, että kaikkien lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten järjestämisluvat loppuvat ja menevät siis uuteen hakuun järjestäjäverkkoa harvennettaessa. Tämä saattaa koko toisen asteen koulutuksen järjestäjäkentän melkoiseen myllerrykseen kahden seuraavan vuoden ajaksi. Todennäköisesti lukioiden järjestäjävastuu siirtyy yksittäisiltä kunnilta koulutuskuntayhtymille. On aiheellista valvoa, ettei samalla lukiokoulutus keskity maakuntien keskuskaupunkeihin. Käytännössä pienet lukiot ovat harvempaan asutulla alueella, joissa on pitkät maantieteelliset etäisyydet suuriin yksiköihin.

Säästöjä joudutaan varmasti hakemaan, mutta kouluverkon karsimisen sijaan nykytekniikkaa olisi paremmin hyödynnettävä. Suomessa on mielestäni edelleen liian vähän käytetty hyväksi oppimateriaalien digitalisoimista ja e- sekä etäoppimista. On oppiaineita, joissa opetusta voidaan seurata verkon kautta suuremmille ryhmille.

Kysymys on paitsi maantieteellisestä niin myös taloudellisesta ja koulutuksellisesta tasa-arvosta. Jos lukiot tulevaisuudessa keskittyvät vain suurille paikkakunnille, moni pienituloinen perhe miettii kahdesti, onko varaa laittaa lapsi asumaan vuokralle kauas kotoa kun lukiokoulutus ei johda varsinaiseen ammattiin. Pienenä kansakuntana meillä ei ole vara hukata tasa-arvoisen koulutuksen luomaa pääomaa yhteiskunnalle. Koululaitos on ollut itsenäisen Suomen menestystarina, joten eläköön se edelleen laadukkaana mahdollisuutena kaikille asuinpaikasta riippumatta!

Viiden vuoden ajan olen ajanut meidän suomalaisten etua Euroopassa. Olen luonut verkostoja ja oppinut tuntemaan erilaiset vaikuttamistavat. Olen kokenut hyväksi työn parlamentin suurimman ja vaikutusvaltaisimman kristillisdemokraattien EPP-ryhmän puitteissa. Perinteisissä eettisissä kysymyksissä EPP on kristillisten arvojen mukaisen linjan takana.

Olen toiminut aktiivisesti parlamentin talousvaliokunnassa, johon kaatui lähes kaiken talouslainsäädännön uudistustyö menneen viiden vuoden talouskriisin aikana. Siitä on komissio julkaisemassa yli 300-sivuista kirjaa, jossa on selostettu mitä kaikkea on tehty ja mihin sillä on pyritty. Asioita on ollut todella paljon pankkien vakavaraisuusvaatimuksista pankkien maksuliikenteeseen, arvopaperien kaupankäynnistä niiden toimitusketjuihin, sijoitusrahastoista pankkien välisiin siirtohintoihin. Paljon hyvää ja tarpeellista kuten veronkierron suitsemista, mutta myös esityksiä, jotka ovat ongelmallisia jäsenvaltioiden budjettisuvereniteetin näkökulmasta ja kasvattavat yhteisen velan riskiä.

Työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunnan asialistalla on ollut monia esityksiä, joiden kohdalla työvoiman vapaaliikkuvuus on tuonut mukanaan erityisiä haasteita. Lähetettyjen työntekijöiden direktiivin täytäntöönpanodirektiivi, jonka käsittelyssä olin EPP:n neuvotteluryhmässä, vaikutti siihen, että jäsenmaat saavat käyttää kaikkia valvontakeinoja toisista jäsenmaista tulevien työntekijöiden työehtojen valvomiseksi, kuten veronumerojärjestelmää. Tällä on pitkällä aikavälillä suuri merkitys harmaan työn kitkemisessä. Julkisten hankintojen direktiivissä olin EPP:n neuvottelijana työllisyyden ja sosiaaliasioiden valiokunnassa. Direktiivi avaa paremmat mahdollisuudet pk-yrityksille päästä hankintoihin mukaan. Myös ympäristö- ja sosiaaliasiat otetaan entistä paremmin mukaan.

Nämä ovat tietenkin kaikki yhteistyön tuloksia. Mepin työ on yhteistyötä ja neuvottelemista. Yksin ei voi ottaa mistään kunniaa. Kukin meppi voi kuitenkin olla vaikuttamassa enemmän tai vähemmän ratkaisevasti hyvän lopputuloksen saamiseksi. Itse olen ollut yksi parlamentin aktiivisimmista mepeistä tekemään muutosehdotuksia valiokuntien mietintöihin ja lausuntoihin. Yhteensä 2443 – yksin tai toisten kanssa yhdessä – tekemästäni muutosehdotuksesta varsin moni on mennyt joko sellaisenaan tai osana kompromissia läpi. Muutosehdotusten jättäminen on kaikkea muuta kuin ”turhaa pilkun viilaamista”.

Verkostoitumisesta on mepin työssä ollut hyötyä. Olen ollut mukana ihmisoikeuskysymyksiin keskittyvässä EPP:n kiireellisiä vetoomuksia työstävässä ryhmässä, joka käy läpi kolme päätöslauselmaa joka täysistunnon yhteydessä. Lisäksi työ Israel-valtuuskunnassa, Maghreb-maiden valtuuskunnassa ja valtuuskunnassa Välimeren maiden parlamentaariseen yleiskokoukseen on tuonut paljon kontakteja ja yhteyksiä ja ymmärrystä tuon alueen haasteisiin.

Olen ollut mukana myös yhteiskristillisessä ekumeenisessa rukousaamiaistoiminnassa ja olen ollut kiitollinen hyvistä ystävistä, joita olen sitäkin kautta saanut. Tämän vuoden alusta olen yhdessä työväenpuoluetta edustavan skottimeppi Catherine Stihlerin kanssa ollut ryhmästä vetovastuussa.

Jos haluat hyvän työn jatkuvan, muista numeroni 112 tai valitse joku toinen KD:n hyvistä ehdokkaista. Ennakkoäänestys on jo alkanut. Kannusta myös ystäviäsi äänestämään. Mepillä on väliä!

Itämerellä on EU:n kanssa samanlainen ongelma; USA:n ex-ulkoministeri Kissingeriä mukaillen: kenelle pitäisi soittaa, jos haluaa tietää kuulumiset? Nimittäin toimijoita ja näkökulmia ei Itämeren ympäriltä puutu. Kymmenet ellei sadat kansalliset, alueelliset ja kansainväliset tahot kansalaisjärjestöistä ja edunvalvontaorganisaatioista rantavaltioiden ministeriöihin saakka pohtivat samoja haasteita ja tuskailevat siinä sivussa yhteistoiminnan puutetta.

EU:ssa päätettiin ottaa härkää sarvista ja sen ensimmäiseksi makro-alueen ohjelmaksi valikoitui juuri Itämeri-strategia, joka valmistui edellisten europarlamenttivaalien vanavedessä kesällä 2009. Itämeren alueen kehittäminen haluttiin nykyistä paremmin huomioida unionin lainsäädännössä, politiikkaohjelmissa ja rahoituksessa. Kunnianhimoinen tavoite oli listata kaikki painopistealueet, joihin yhteistoiminnassa tulisi keskittyä ja siten välttää päällekkäisyyksiä ja tehostaa resurssien käyttöä.

Intressipiirien oli helppo listata ympäristö, elinkeinoelämä, kalastus, maatalous, merenkulku, kulttuuri, matkailu ja turvallisuus yhteisten kehittämishankkeiden kohteiksi. Ruotsin EU-puheenjohtajuuskausi sattui vielä onnekkaasti tuoreen strategian hyväksymiseen ja jalkauttamiseen jäsenmaihin. Länsinaapurimme ottivat tehtävän tosissaan ja parlamentissakin saimme olemassa olleiden EU- ja kansallisten rahoitusinstrumenttien lisäksi strategialle oman, joskin vaatimattoman rivin EU-budjettiin.

Strategian toteuttamisen välineenä on ollut toimintasuunnitelma, jonka painopistealueiden toimien koordinointi on jaettu Itämeren maiden kesken. Suomella on ollut mm. ympäristöministeriön ravinteiden vähentämistä ja rehevöitymistä koskeva koordinointivastuu yhdessä Puolan kanssa. Samoin maa- ja metsätalousministeriö on ohjannut kestävää maataloutta ja kalastusta Ruotsin ja Latvian kanssa, liikenne – ja viestintäministeriö meriturvallisuutta Tanskan kanssa ja sisäministeriö rajat ylittävää rikollisuutta koskevaa painopistettä Liettuan kera. Horisontaalisissa toimissa vastuussa mm. yhteistyöstä ja alueen markkinoinnista ovat mukana Turun ja Helsingin kaupungit.

Strategian välitarkastelu Puolan puheenjohtajuuskaudella johti uudistettuun strategiaan 2012 ja toimintasuunnitelmaan 2013. Talouskriisin runtelemassa EU:ssa uudistettu strategia haluttiin entistä selkeämmin yhteensopivaksi Eurooppa 2020-kasvustrategian ja Itämeren suojelukomission (HELCOM) Itämeren toimintaohjelman kanssa.

Strategian alusta saakka on ymmärretty, että sitä on mahdoton toteuttaa ilman yhteistyötä EU:n kuulumattomien naapureiden kanssa. Itämeren tulevaisuuden ja hyvinvoinnin keskeisiä kysymyksiä on Venäjän osallistuminen vastuulliseen Itämeri-politiikkaan. Venäjän ja muiden rantavaltioiden sitouttaminen yhteisiin sopimuksiin vaatii pitkäjänteistä ja katkeamatonta ministeritason keskustelua Itämerta ja sen toimintaympäristöä käsittelevillä foorumeilla.

Suomenkin ongelmana on mielestäni ollut se, että meillä ei ole ollut varsinaista Itämereen ja sen kysymyksiin keskittynyttä ministeriötason hallinnollista yksikköä. Tästä syystä mm. Itämeren valtioiden neuvoston (CBSS) työskentely on jäänyt vähälle huomiolle ja Itämeri-politiikkamme on ajautunut välillä juhlapuheiden ja käytännön politiikan väliseen ristiriitaan. Useiden keskeisten Itämerellä palveluita tuottavien toimijoiden ja laitosten (merenkulku, merentutkimus ja kauppalaivat) resurssit ja toimintaympäristö ovat sirpaloituneet tai palvelun tuottaminen on vaikeutunut lyhytnäköisen tai vailla kokonaisnäkemystä olevan politiikan seurauksena.

Pitäisikö seuraavaan hallitukseen harkita Itämeri-ministerin asettamista edistämään ja valvomaan kansallista toimintaa Itämeren liikenne-, kauppa- ja ympäristökysymyksissä ja neuvottelemaan niistä yhdessä EU:n ja Venäjän kanssa. Onhan meillä mm. Pohjoismaisesta yhteistyöstä vastuuta kantava ministeri. Silloin olisi edes kansallisesti se puhelinnumero, johon soittaa Itämeren kuulumisia kysyäkseen!

Parlamentin talous- ja raha-asioiden sekä työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunnat ovat parin kuukauden ajan valmistelleet tutkimusraporttia ns. troikan roolista ja toimista euroalueen ongelmamaiden osalta. Kuultavana ovat olleet paitsi troikan keskeiset toimijat Euroopan Keskuspankki (EKP), komissio ja Maailman pankki (IMF) myös euroryhmä, ongelmamaiden viranomais- ja etujärjestötahot sekä lukuisa joukko tutkimuslaitoksia ja asiantuntijoita.

Troikan talouskuriin ja säästöihin painottuneet vaatimukset ovat saaneet osakseen ankaraa arvostelua erityisesti ongelmamaissa mutta myös parlamentin vasemmalla laidalla. Sopeuttamispolitiikkaa ja rakenneuudistuksia on syytetty kaikesta mahdollisesta köyhyyden ja kurjuuden luomisesta ikään kuin kriisimaiden aiemmalla holtittomalla velkaantumisella ja huonolla talouspolitiikalla ei olisi mitään tekemistä nykytilanteen kanssa.

Toisaalta itsekin suhtaudun varuksella siihen, että tarvitaan ylipäätään ulkopuolinen taho kertomaan, mitä maassa pitää tehdä. Troikan demokraattinen legitimiteetti onkin kyseenalaistettu, sillä vaikka sopeutusohjelmat ajettiin läpi kansallisissa parlamenteissa, niin valinnan varaa ei juuri ollut. Ja kuitenkin ilman väliintuloa ja rahoitusmarkkinoita rauhoittaneita sopeutusohjelmia näiden maiden taloudet olisivat romahtaneet totaalisesti.

Troikan toiminta on osoittanut, että kriisissä hätäisesti sorvatut sopeutusohjelmat vaatisivat parempaa vaikutusarviota ja ennen kaikkea talouden elpymiseen tähtäävää suunnitelmaa. Julkisten menojen mm. sosiaalietuuksien reippaat leikkaukset rakenteellisten uudistusten viivästyessä johtivat sisäisen kulutuskysynnän nopeaan heikkenemiseen. Pienyritykset, jotka kamppailivat jo ennestään rahoituksen niukkuudesta, ajautuivat vaikeuksiin ja konkursseihin; mm. Portugalissa investoinnit laskivat 45 % ja taloudellinen toimeliaisuus romahti. Toipuminen on ollut hidasta, koska pk-yritysten katoamisen vaikutukset ovat pitkäkestoisia.

Summa summarum voisi kai todeta, että vaikka välittömältä talousromahdukselta vältyttiin, niin lyhyen tähtäyksen toimet ovat syöneet mahdollisuuksia pitkäntähtäyksen toipumiselta. Osa parlamentista haluaa troikasta jopa pysyvän toimielimen EU:hun. Mielestäni siihen suuntaan ei kannata mennä, sillä se antaisi jälleen läpinäkyvyyden puutteelle lisävaltuuksia EU:ssa. Yhtään lisää erilaisia päätöksentekohäkkyröitä ei EU:ssa kaivata; sitäkin kipeämmin kaivataan aitoa kasvua ja elpymistä

Oscareita kahminutta avaruuselokuvaa ”Gravity” on kehuttu realistisesta painottomuuden kuvauksesta ja monista tieteellisesti tarkoista yksityiskohdista. Kritiikkiä on tullut lähinnä odottamattomien tapahtumien suuresta määrästä, joihin – juonipaljastuksia tekemättä voi kertoa – avaruusromulla on osuutensa. Mutta totta se on: avaruus on täynnä rojua!

Maata kiertävällä radalla on tällä hetkellä yhdestä miljoonasta sataan miljoonaan esinettä, jotka aiheutuvat ihmisen toiminnasta. Noin 20 000 näistä on kooltaan suurempia kuin 5‑10 cm. Määrään sisältyy hajonneiden rakettien ja satelliittien kappaleita, vanhoja ehjiä ja rikkoutuneita satelliitteja ja noin 1 200 vielä toimivaa satelliittia.

Avaruusromusta on paljon haittaa, sillä pienet osat saattavat todella törmätä toimiviin satelliitteihin suurella nopeudella ja aiheuttaa koko satelliitin tuhoutumisen. Sääennusteet, telekommunikaatio ja satelliittipaikannus ovat kaikki uhattuna. Avaruusromu myös vähentää joidenkin kiertoratojen käyttökelpoisuutta. Ongelmaa pahentaa, että joka vuosi lähetetään uusia satelliitteja maata kiertävälle radalle, mikä tuottaa lisää romua satelliitin törmättyä johonkin tai hajottua kappaleiksi.

Paljon pienempi riski ovat satunnaiset satelliittien maahansyöksyt, jotka voidaan avaruussään vaihteluista huolimatta melko tarkasti laskea. Tässä apuna on suomalainen Ilmatieteenlaitoksen avaruussäämalli, joka on Euroopan kärkeä, kun avaruussään vaikutuksia satelliittien kiertoratoihin tai maahansyöksyihin halutaan selvittää.

Avaruusromun vähentäminen vaatisi parempaa kansainvälistä yhteistyötä ja esimerkiksi kaupallisten toimijoiden sitoutumista romun alas tuontiin. Epästabiililta radalta kyllä tullaan alas ”luonnollisesti” energian loputtua, mutta pitäisikö stabiileille radoille asettaa peräti ”kunnossapitomaksu”. Entäs vakoilusatelliitit, joiden sijainnista ei liikoja huudella?

Teollisuuskomissaari Tajani kertoi vastauksessaan kirjalliseen kysymykseeni EU:n olevan mukana useissa kiertoratojen puhdistamiseen tähtäävissä tutkimushankkeissa sekä edistävän kansainvälisten käytännesääntöjen hyväksymistä ulkoavaruuden toimintaan.  Komissio esitti vuosi sitten avaruusromun valvontaa ja seurantaa koskevan ehdotuksen, joka täydentää USA:n törmäyksenestopalveluja.

Esitin kysymyksessäni, että kaikissa jäsenvaltioiden tai EU:n alueella sijaitsevien yritysten lähettämissä raketeissa ja satelliiteissa olisi oltava laitteet, jotka palauttavat ne turvallisesti takaisin maan pinnalle sen jälkeen, kun satelliittia tai avaruusalusta ei enää käytetä. Näin estettäisiin uuden avaruusromun syntyminen. Tässä innovaatiohuippua edustavaa suomalaiskeksintöä sähköpurjetta voisi käyttää satelliittien plasmajarruna.

Tajani kommentoi varovaisesti, että voidakseen ehdottaa tällaisia ratkaisuja komissio tarkastelee tutkimustuloksia, tulevia yhteisiä kansainvälisiä sääntöjä ja esitysten mahdollisia vaikutuksia Euroopan avaruusteollisuuteen. Tutkimusohjelmat jättävät paljon vapautta hakijoille ehdotusten tekemiseen ja valituksi tuleville hakijoille tulosten hyödyntämiseen.

Onnistuessaan suomalaiskeksintö voisi siis olla avaruuden romualan edelläkävijä!

Varmaan eniten kansalaistapahtumissa toreilla ja turuilla kysytään, onko yhdellä suomalaismepillä mitään vaikutusmahdollisuuksia yli 751 parlamentin jäsenen joukossa? Monilla lienee mielikuva piskuisesta 13 hengen suomalaisryhmästä, joka istuu siniristilipun takana parlamentin valtavassa kokoussalissa. Aivan kuten eduskunnassa savolaiset tai hämäläiset eivät istu yhtenä joukkona, vaan toimivat poliittisten puolueidensa kautta, niin myös suomalaiset vaikuttavat omissa ryhmissään.

Euroopan Parlamentin lainsäädäntöprosessissa jokainen direktiivi- ja asetusehdotus valmistellaan valiokunnan mietinnöksi yksittäisen mepin esityksen pohjalta. Tähän työhön ns. varjoesittelijät toisista poliittisista ryhmistä ja muut mepit pyrkivät vaikuttamaan muutosesitystensä ja laadittavien kompromissien kautta. Mietinnön esittelijä myös johtaa parlamentin neuvotteluvaltuuskuntaa trilogineuvotteluissa 28 jäsenmaata edustavan neuvoston ja komission kanssa. Näissä tilanteissa valtaa siis on jopa yksittäistä ministeriä enemmän.

Mepin työssä on tärkeää olla aktiivinen omassa puolueryhmässä, mutta pystyä myös luomaan toimivia suhteita muiden ryhmien edustajien kanssa. Hallitus-oppositio jaon puuttuessa enemmistöt muodostuvat samanmielisten kesken. Itse kuulun parlamentin suurimpaan Euroopan Kansanpuolueen eli EPP:n ryhmään, jolloin neuvotteluasema enemmistöjen muodostamisessa on hyvä. Niinpä aktiivisen edustajan kanta voi päätyä onnistuneen työn kautta koko parlamentin näkemykseksi.

Mepillä on ennen kaikkea väliä, koska hän edustaa poliittisia arvoja ja näkemyksiä. Seuraavista EU-vaaleista tulee todelliset linjavaalit; mihin suuntaan unionia aiotaan kehittää. Liittovaltion ja EU:sta eroamisen välissä on vaihtoehto, joka perustuu EU:n kehittämiseen itsenäisten jäsenvaltioiden yhteistyöelimenä siten, että päätöksenteko pidetään mahdollisimman lähellä kansalaista.

Keskustelu toimivallan jaosta jäsenmaiden ja Unionin välillä sekä EU:n instituutioiden kesken on jo herännyt monissa maissa mm. Iso-Britanniassa ja Hollannissa. Suomalaiset ymmärtävät yhä enemmän vastustaa mm. yhteistä velkaa ja komission lisääntyvää budjettivaltaa ym. liittovaltiokehitystä, mutta tukea löytyy jäsenmaiden väliselle rakentavalle yhteistyölle.

Toimivien sisämarkkinoiden kautta voidaan edistää työllisyyttä ja hyvinvointia, ja toisaalta eurooppalaisten arvojen kautta kannustaa ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamista niin Unionin sisä- kuin ulkopuolella.
Toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden valvontaa voidaan aina vahvistaa ja liiasta EU-tason sääntelystä pyrkiä eroon. Tarvitaan ratkaisuehdotuksia sen sijaan, että keskittyisimme pelkkään kritiikkiin.

Toivon, että myös meillä käydään vaaleissa rakentava keskustelu Suomen EU-politiikan linjasta ja kansalaiset ottavat siihen vilkkaasti osaa sekä äänestävät!

Sari Essayah
[email protected]

Euroopan Parlamentissa käytiin varsin kiivasta keskustelua työntekijöiden oikeudesta vapaaseen liikkuvuuteen EU:n sisällä. Keskustelu on kiihtynyt erityisesti Saksassa ja Iso-Britanniassa, jotka ovat rajoittaneet ns. työvoiman saatavuusharkinnan turvin romanialaisten ja bulgarialaisten tuloa työmarkkinoille. Siirtymäaika näiden maiden osalta umpeutui vuodenvaihteessa, ja joidenkin mielestä sytykkeet kriittiseen maahanmuuttokeskusteluun leimahtivat siitä.

Suomi ei ole käyttänyt tähänkään asti siirtymäaikaa, joten mitään erityistä bulgarialaisten tai romanialaisten rynnistystä työmarkkinoille ei ole tulossa. Myöskään perusoikeuden takaaman vapaan liikkuvuuden suhteen ei ole tapahtunut mitään muutoksia. Jokaisella EU-jäsenmaan kansalaisella on koko ajan ollut oikeus työttömänä työnhakijana hakea töitä pääsääntöisesti 3 kk:n ajan jossakin toisessa EU-maassa. Sen jälkeen oleskelun jatkaminen on edellyttänyt näyttöä siitä, että pystyy elättämään itsensä ja omaa maassa voimassa olevan sairasvakuutuksen.

Mistä sitten kiikastaa? Ongelman ytimessä on maiden elintasoerot ja sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittaminen, silloin kun työnteko tai sosiaali- ja eläketurvan saaminen tapahtuu yli jäsenmaiden rajojen. Erityisen ongelmallista yhdenvertaisen kohtelun vaatiminen on tilanteessa, jossa sosiaaliturvajärjestelmien rakenne ja laajuus vaihtelevat maiden välillä. Suomessa – ja osin Britanniassa – käytössä olevan asumisperusteisen järjestelmän periaate on myöntää laajat sosiaaliturvaetuudet maassa asuville. Vakuutusperusteinen järjestelmä taas rajaa oikeudet yleensä lähinnä työttömyys- ja eläketurvaan.

Suomessa tämä siis tarkoittaa yhdenvertaisen kohtelun ulottamista melko lyhyenkin työsuhteen perusteella myös muuhun kuin työttömyys- ja eläketurvaan, kuten terveyspalveluihin, lapsilisiin ja kotihoidontukeen, vaikka henkilöllä ei olisi Suomessa kotikuntaa ja perhe asuisi lähtömaassa. Huhut kertovat, että puolalaisia rakennusmiehiä houkutellaan suomalaiseen työsuhteeseen lapsilisä ”bonuksella”, vaikka Puolassa lapsilisä maksetaan vain köyhimmille.

Tällä hetkellä työssä toisessa EU-maassa on vain 2,8 prosenttia alueen työvoimasta. Silti vapaan liikkuvuuden aiheuttamat haasteet ovat erilaisia eri jäsenmaille, sillä elintasoerojen lisäksi sosiaaliturvan järjestämistavassa on valtavia eroja. Näihin epäkohtiin puuttumista ei pitäisi heti leimata muukalaisvihamielisyydeksi, vaan päinvastoin niiden korjaaminen takaa sujuvan työvoiman vapaan liikkuvuuden. Suomikin on hyötynyt niin lähtö- kuin kohdemaana vapaasta liikkuvuudesta.   Komissiosta on odotettavissa vielä kevään aikana tarkennettu linjaus sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta työvoiman liikkuessa; toivottavasti se tuo selvyyttä nykyiseen, toisille maille kohtuuttomaan tilanteeseen.

Periaatteellinen ongelma on siinä, että sosiaaliturvajärjestelmät kuuluvat jäsenmaiden päätäntävaltaan, mutta vallitsevat linjaukset aiheuttavat kasvavaa painetta muuttaa niitä. Toimivaltarajauksesta on pidettävä kiinni, ja meidän pitää pystyä myös jatkossa päättämään itse, miten sosiaaliturvamme järjestämme.

Lapsilisät on Suomessakin alun perin tarkoitettu demografisiksi kannustimiksi tasaamaan lapsellisten ja lapsettomien perheiden välisiä elintasoeroja maan sisällä eikä suinkaan ulkomaalaisten työntekijöiden houkuttimiksi!

 

 

Vuonna 2014 vietetään sekä YK:ssa että EU:ssa perhevuotta. Perhevuodella halutaan muistuttaa, että koko yhteiskunnan hyvinvointi lähtee perheistä. Juhlavuodet toki tulevat ja menevät, mutta näen silti tärkeänä, että viime ajat talousasioiden kanssa painineessa EU:ssakin juuri perhe on haluttu nostaa esille.

EU:ssa kotitalouksien koko on pienentynyt keskimäärin 2,4 henkilöön, kolmasosa lapsista syntyy avioliiton ulkopuolella ja 2,3 solmittua avioliittoa kohden yksi päätyy eroon. Useimmat jäsenmaat eivät tarjoa apua perhekriiseissä. Tämä kaikki väistämättä vaikuttaa myös perhepolitiikan keskeisiin kysymyksiin ja haasteisiin.

Vaikka sosiaalipolitiikka ei kuulu EU:n toimialueeseen, vaan jäsenvaltioiden, hyväksi havaittuja perhepoliittisia käytäntöjä kannattaa jakaa. Pohjoismailla on tarjota hyvät perhevapaamallit ja päivähoitomahdollisuudet, joiden kylkiäisenä on saavutettu naisten korkein työllisyysaste EU:ssa. Meillä taas olisi oppimista useissa Keski- ja Etelä-Euroopan maissa perheille myönnettävistä verovähennysmalleista; puhumattakaan perhekeskeisemmän kulttuurin omaksumisesta.

Koko EU:n alueella väestö vähenee ja ikääntyy. Lapsiperheitä tulisi tukea enemmän, jotta syntyvyys kasvaisi. Vain keskimäärin pari prosenttia EU-maiden kansantuotteesta käytetään perhetukiin ja erot maiden välillä ovat suuria. Siinä missä Tanska ja Luxemburg panostavat lähes 4 % BKT:aan perhetukiin, etelän kriisimaissa jäädään alle prosenttiin.

Tarvitsisimme lasten ja perheitten näkökulmasta lähtevää perhesuuntautunutta lähestymistapaa läpäisyperiaatteella moniin EU-toimiin. Konkreettisena tekona perhepolitiikka ansaitsisi oman ”vihreän kirjansa”, jossa perhepolitiikan EU-tason suuntaviivoissa analysoitaisiin perheiden tilanteita ja etsittäisiin ratkaisuvaihtoehtoja jäsenmaiden haasteisiin.

Talouskriisin ja hyvinvointivaltioiden kustannuspaineen keskellä on tärkeää muistaa, että hienoimmatkin innovaatio-ohjelmat ja tietoyhteiskuntastrategiat jäävät toteutumatta, mikäli kansakuntien perusta, lasten ja nuorten tulevaisuus, ei ole turvattu. Suomessakin juhlavuosi ansaitsee asian tärkeyden vuoksi tulla noteeratuksi.

Euroopan parlamentti sai valmiiksi lähes 2,5 vuoden työn julkisten hankintojen direktiivipaketin uudistamiseksi. Valtion, kuntien, kuntayhtymien ja julkisten liikelaitosten hankinnoilla on lähes parinkymmenen prosentin merkitys EU-alueen bruttokansantuotteeseen, mutta jatkossakin jäsenvaltioissa voidaan toteuttaa julkiset hankkeet ja palvelut omana työnä ilman kilpailutuksia. Mikään vasemmiston pelottelema yksityistämis- tai ulkoistushanke ei siis ollut kyseessä.

Keskeinen uudistus liittyy siihen, että jatkossa halvin hinta ei ole yksinomainen kriteeri, vaan kokonaistaloudellisesti edullisimmassa valinnassa laadulla on merkitystä. Tämä korostuu erityisesti vanhusten ja vammaisten palveluissa, joissa on liu’uttu melkein huutolaismentaliteettiin ”kuka halvimmalla hoitaa”. Uudistus esittää muutenkin selkeämpiä erivapauksia sosiaali- ja terveyspalveluille.

Jo nyt on ollut mahdollista suunnata osa hankinnoista suoraan sosiaalisilla kriteereillä mm. työpajoille, mutta osto-osaamisen puutteessa kaikkia mahdollisuuksia ei ole hyödynnetty. Lisäksi vastaisuudessa myös elinkaarikustannukset ja innovatiiviset ratkaisut on helpompi huomioida.

Tarjouspyynnöissä on laatukriteerien kohdalla oltava jatkossakin huolellinen, jotta voidaan varmistaa avoin ja reilu kilpailu ja syrjimättömyys tarjoajien kesken. Parhaimmillaan kilpailu julkisista hankinnoista tehostaa yhteisten verovarojen käyttöä, huonoimmillaan kilpailutuksista tulee sekavia ja riitoja ratkotaan oikeussaleissa.

Olin direktiivissä työllisyysvaliokunnassa oman ryhmäni vastaava ja siellä uudistuksen työllisyyspoliittisiin vaikutuksiin haettiin ratkaisuja. Hankintoja kannustetaan pilkkomaan, jotta pienten ja keskisuurten yritysten mahdollisuudet paranisivat. Nythän tarjouspyynnöt ovat usein niin suuria, että paikalliset tuottajat ja pk-yritykset eivät ole niihin enää pystyneet vastaamaan. Sähköisten hankintamenettelyjen lisääminen myös helpottaa pienyrittäjää ja karsii byrokratiaa.

Rehellisen yrittäjän etu on, kun jatkossa EU:n työlainsäädäntöä kiertävät voidaan sulkea tarjouskilpailuista ja asettaa ehtoja erityisen alhaisille tarjouksille, jottei niitä tehdä sosiaalisella polkumyynnillä. Kansallisesti voidaan lisäksi luoda valvontamekanismeja.

Kyseessä on ollut tämän vaalikauden keskeisin kansalaisen arkeen vaikuttava sääntelypaketti. Nyt on vain pidettävä huoli, että kansallinen hankintalaki uudistetaan direktiivin parannetut mahdollisuudet hyödyntäen. Viimeksi haluttiin olla mallioppilas, ja mm. kynnysarvot laskettiin reilusti direktiivin mahdollistamien enimmäisrajojen alle. Suomesta tuli eniten kilpailuttava maa EU:ssa ja sekavien tulkintojen takia monet pienet toimijat heivattiin markkinoilta ja paikalliset tuottajat sivuutettiin tarjouspyynnöissä. Nyt on aika saada parannuksia julkisiin hankintoihin!