Kasvu- ja vakaussopimusta rikkoneet maat haluavat paeta vastuutaan ja vaikeita ratkaisuja sysäämällä ongelmansa toisten hoidettavaksi. Maanantain vastaisena yönä EU:n sorvaama 750 mrd:n vakautuspaketti toimii juuri näin. Se antaa komissiolle valtuudet nostaa rahaa markkinoilta vaikeuksiin joutuneille maille ja muut euromaat takaavat lainat. Suomi on astumassa tähän vastuiden suohon reilulla 8 mrd:n osuudella.

Julkisuuteen on painotettu, että rahaa lainaavat maat joutuvat alistumaan tiukkiin lainaehtoihin ja tasapainottamaan taloutensa. Näyttää kuitenkin todellisuudessa siltä, että lainavuoret yritetään sulattaa pois kiihdyttämällä tarkoituksellisesti inflaatiota. Keskuspankit Yhdysvalloissa, Kanadassa, Sveitsissä ja Britanniassa ilmoittivat aikovansa helpottaa dollariluotonantoa, jotta rahoitusmarkkinat pysyisivät toiminnassa. Samanaikaisesti EKP ilmoitti aloittavansa valtioiden velkapapereiden oston ja löysäävänsä keskuspankkirahoitusta pankeille. Massiivinen lisälikvideetti laskee kyllä korkoja ja rauhoittaa pörssimarkkinat, mutta väistämättä kiihdyttää inflaatiota ja laskee tavallisten kansalaisten ostovoimaa. EKP nyt siis omilla toimillaan edesauttaa inflaatiokehitystä, jota vastaan koko sen rahoituspolitiikka oli alunperin luotu!

Kokonaan oma lukunsa on näiden yön selässä tehtyjen kiireellisten ratkaisujen laillisuus. Lissabonin sopimusta on vähintäänkin venytetty, sillä unionilla sen paremmin kuin jäsenmaallakaan ei oikeutta ottaa vastatakseen toisen jäsenmaan sitoumuksia. Menettelytavoissakin on mutkat pistetty suoriksi, sillä Suomi kuulemma teki sitovat ratkaisunsa viikonloppuna Suuren valiokunnan ”sähköpostiparlamentarismilla”. Perussopimus ja jäsenvaltioiden perustuslait ovat siis kevyttä tavaraa kun rahoitusmarkkinoita pidetään pystyssä.

Talouskriisin pitkittyessä äänenpainot EU:n yhteisen talouspolitiikan puolesta tuntuvat kasvavan. Rahaliitto kuulemma kaipaa tuekseen yhteisen talous- ja finanssipolitiikan. Ajatuksena lienee, että Euroopan tason käskytysvallalla saadaan holtittomat jäsenvaltiot paremmin kuriin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jäsenvaltioiden pitäisi luopua itsemääräämisoikeudesta muun muassa budjettipolitiikan ja verotuksen osalta. Vaikuttaa vahvasti siltä, että Kreikan kriisiä ollaan käyttämässä liittovaltiokehityksen voimistamiseen EU:ssa.

Historia on opettanut, että talouskriisien aikana voidaan ajaa läpi muutoksia, jotka olisivat muutoin poliittisesti mahdottomia toteuttaa. Kreikan kriisistä on tullut Troijan hevonen, jonka varjolla ollaan tuomassa kansalaisten vieroksuma liittovaltiokehitys talous- ja finanssipolitiikkaan. Käsittämätöntä, että tähän Bryssel-johtoista finanssipolitiikkaa vaativien kuoroon on Suomen hallituskin liittymässä, viimeksi torstaina ulkoministeri Alexander Stubbin suulla.

Yhteiseen talous- ja finanssipolitiikkaan ajaminen ei poista Euroalueen maiden holtittomia alijäämiä, vaan sosialisoi ne toisten hoidettaviksi. Kasvu- ja vakaussopimusta rikkoneet maat haluavat paeta vastuutaan ja vaikeita ratkaisuja sysäämällä ongelmansa toisten hoidettavaksi. Kunkin jäsenvaltion on kuitenkin paras hoitaa taloutensa kuntoon jo oman etunsa vuoksi. Sopimuksia rikkoville euromaille olisi saatava riittävät sanktiot. Suomea ei pidä ajaa rajoittamattomien vastuiden suohon.

 

Viime päivien lentoliikenteen jumiutuminen Euroopassa ja tuhansien matkustajien kaaos on kuin metafora edelleen taloustaantuman kanssa painivan EU:n tilanteesta.

Hetken jo luultiin näkymien kirkastuvan, vaan eikös mitä; Kreikan holtiton alijäämä pitää koko euroaluetta pihdeissään ja julkisten talouksien velkasyöksyjä on sen jälkeen nähty niin Latviasta Portugaliin kuin Unkarista Irlantiinkin. Espanjan valtavasta kiinteistökuplasta ei uskalleta vasta kuin kuiskia.

Kreikan maksukyvyttömyyttä helpottamaan kyhätty EU-maiden takauspaketti yhdistettynä IMF:n talouden tervehdyttämiskuuriin näyttää hetkellisesti vakuuttaneen rahoitusmarkkinat. Kreikalla on kuitenkin edessään taloushistorian rankimpia leikkausohjelmia, jossa budjettialijäämä tulisi supistaa 12,7 prosentista alle 3 prosenttiin.

Käytännössä tällainen hevoskuuri tarkoittaa palkkojen ja hintojen jäädyttämistä ja eläkkeiden ja sosiaalimenojen rajua leikkaamista. Mikään hallitus ei selviä tästä ilman äänestäjien protesteja.

Kreikan sisällä paineet euroalueen jättämiseen tässä tilanteessa kasvavat. Palaamalla omaan valuuttaan Kreikka voisi käyttää takavuosien talouskurimusten patenttilääkettä; devalvoida valuuttansa ja korjata alijäämänsä.

Se loisi varmasti paineita muillekin ongelmiin joutuneille maille jättää euroalue, ja lopulta jäljellä olisi joko uskottavuutensa menettänyt tynkä-euro tai hyvästijättö koko yhteisvaluutalle. Tämän skenaario taas olisi poliittisesti vakavin takaisku EU:lle, joten ennustan, että erilaisia tukipaketteja tullaan pitkin hampain väsäilemään ahdingossa olevien maiden avuksi jatkossakin.

Talouskriisin pitkittyessä äänenpainot EU:n yhtenäisemmän talouspolitiikan puolesta tuntuvat kasvavan. Rahaliitto kuulemma kaipaa tuekseen yhteisen finanssipolitiikan.

Käytännössä jäsenvaltioiden pitäisi luopua itsemääräämisoikeudesta muun muassa verotuksen osalta, joka puolestaan johtaisi esimerkiksi yhtenäiseen sosiaali- ja koulutuspolitiikkaan. Eräs taloustieteilijä sarkastisesti totesikin valiokuntakuulemisessa, että talouskriisin aikana voidaan ajaa läpi muutoksia, jotka olisivat muutoin poliittisesti mahdottomia toteuttaa.

Paikallaan polkevan talouskasvun, kasvavan työttömyyden, velkaantuvan julkisen talouden ja ikääntymisen kurimuksessa Eurooppa kaipaa joka tapauksessa kipeästi uutta suuntaa.

Nopeasti kehittyvät Aasian maat Kiinan ja Intian johdolla ovat ohittaneet Euroopan globaalissa kilpailukyvyssä ja uudet investoinnit ja työpaikat suuntaavat sinne.

On esitetty arvioita, että EU:n osuus maailmantaloudesta laskee 15 prosenttiin vuosiin 2040-2050 mennessä ja Kiina nousee viiden prosentin bkt-osuudesta 20 prosenttiin USA:n rinnalle maailman suurimmaksi taloudeksi. Tällä on merkittäviä taloudellisia ja poliittisia vaikutuksia.

Siksi EU elää nyt ratkaisevia vuosia. Talouskehitys tulee saada terveelle pohjalle olosuhteissa, joissa julkisten talouksien liikkumavara on pieni. Selvää on ainakin, että tarvittavat päätökset eivät tule saamaan taputuksia kaikilta.

Suomessa olisi syytä kiinnittää huomiota ongelmiin, joita EU:n ulkopuolelta tuleville kansalaisille myönnettävän yhdistelmäluvan laajennettu soveltumisala aiheuttaa sosiaaliturvajärjestelmällemme. Asiaa koskevan direktiiviehdotuksen Suomen kannalta kriittiset pykälät ovat parhaillaan käsittelyssä EU-parlamentin työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunnassa, jossa työskentelen varsinaisena jäsenenä.

Direktiiviesitys yhdistelmäluvasta uhkaa Suomen asumisperusteista sosiaaliturvajärjestelmää. Ongelmaa ei olisi syntynyt, jos direktiiviesityksessä olisi pitäydytty alkuperäisessä tarkoituksessa eli byrokratian vähentämisessä. Suomessa työ- ja oleskeluluvat myönnetään jo nyt ns. yhden luukun periaatteella.

Neuvoston enemmistö kannattaa sitä, että täyteen sosiaaliturvaan oikeuttaisi EU:n ulkopuolelta maahan tulevilla muukin työnteon salliva oleskelulupa, vaikkei henkilö ole tullut maahan työskentelytarkoituksessa tai oleskelu on lyhytaikaista. Kuntien rahoittamien julkisten terveyspalvelujen osalta direktiivi tarkoittaisi sitä, että työntekoon oikeutetulla ja hänen mukanaan olevilla perheenjäsenillään on oikeus samoihin terveyspalveluihin samoin ehdoin kuin maassa asuvilla siinäkin tapauksessa, ettei heillä ole kotikuntaa Suomessa.

Esimerkiksi Suomeen opiskelemaan tulevalla on oikeus myös työntekoon, vaikka se ei olekaan hänen oleskelunsa päätarkoitus. Direktiiviesityksen mukaan hän olisi siten oikeutettu täysiin sosiaalietuihin, kuten opintotukeen, asumistukeen, kunnan tarjoamiin sosiaali- ja terveydenhoitopalveluihin jne. Direktiivin myötä hallitus joutuu myös uudelleen arvioimaan suunnitelmiaan myydä koulutuspalveluja EU:n ulkopuolelta tuleville.

Direktiivin ydinongelma menee kuitenkin pidemmälle, sosiaaliturvajärjestelmämme ytimeen. Asumisperusteisen järjestelmän perusperiaate on myöntää sosiaaliturvaoikeuksia maassa asuville. Direktiivi rajaisi Suomen kansallista liikkumavaraa edellyttää asumista sosiaaliturvan perusteena.

Jätin keskiviikkona direktiiviesitykseen neljä muutosesitystä, jotka rajoittaisivat kolmansista maista tulevien maahanmuuttajien osalta yhdenvertaisen oikeuden sosiaaliturvaan koskemaan yhdistelmäluvan haltioita. Direktiivi itsessään ei koske mm. turvapaikan hakijoita eikä sillä sinällään ole tarkoitus vaikuttaa kansallisiin oleskelulupajärjestelmiin. Carl Haglund (RKP, ALDE) yhtyi allekirjoituksellaan muutosesityksiin.

Mielestäni on perussopimusten vastaista, jos direktiivi näin radikaalisti murentaisi Suomen asumisperusteisen sosiaaliturvajärjestelmän pohjaratkaisuja. On jokaisen jäsenmaan oma asia miten se järjestää sosiaaliturvansa. Se ei kuulu EU:n toimivaltaan. Myös eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta sekä työelämä- ja tasa-arvovaliokunta ovat pitäneet sosiaaliturva-artiklaa ongelmallisena.

Yritämme saada näkemyksillemme kannatusta muista maista tulevien edustajien parissa, ja tarvitsemme tähän työhön laajaa poliittista taustatukea. Sosiaaliturvan järjestämistavat vaihtelevat Euroopassa. Monilla mailla on käytössään ns. vakuutusperusteinen malli, ja siksi heillä on vaikeuksia ymmärtää, millaisia vaikutuksia direktiivillä tässä muodossaan olisi sosiaaliturvajärjestelmäämme.

Euroopan parlamentissa ihmisoikeuksien julmat loukkaukset ja räjähtämisvaarassa olevat ruutitynnyrialueet eri puolilla maailmaa tuntuvat olevan lähempänä kuin koto-Suomessa.

Jokaisella istuntoviikolla käsitellään aina muutamia kiireellisiä ihmisoikeusvetoomuksia ja toivotaan niiden pohjalta syntyvien yhteisten julkilausumien luovan ainakin moraalista painetta kulloisenkin kriisin ratkaisemiseen. Monet toivovat, että EU:n ääni maailman melskeiden keskellä kaikuisi yhä vahvemmin ja selkeämpänä, vaikka 27 jäsenmaan näkemysten sovittelu ei aina helppoa olekaan.

Yksi kovimmista haasteista EU:lle on jo monien vuosikymmenten tapaan Lähi-itä. Elämme tärkeitä aikoja Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin osalta. Siihen myös EU:n parlamentti on vähän väliä paneutunut – viimeksi parlamentin käsiteltäväksi esittämäni ihmisoikeuskannanoton muodossa.

Kannanotto koski Hamasin lähes neljä vuotta sitten sieppaamaa nuorta juutalaissotilasta Gilat Shalitia, jota on siitä saakka pidetty tuntemattomassa paikassa Gazassa ilman minkäänlaisia yhteyksiä ulkomaailmaan.

Tavallisesti, kun EU-parlamentti tekee päätöslauselmaa aiheesta, jolla on pienikin yhteys Lähi-idän tilanteeseen, on yhteisen näkemyksen löytyminen äärimmäisen vaikeaa. Tässä tapauksessa kuitenkin eri poliittiset ryhmät näkivät selkeän humanitäärisen rikkomuksen ja saimme aikaan yhteisen julkilausuman, joka vaati Gilat Shalitin välitöntä vapauttamista

Varmasti tässäkin inhimillisen näkökulman löytyminen auttoi poliittisen solmun avaamisessa.

Toinen Lähi-idän jännitepesäke on omaa ydinasetta havitteleva Iran.

Maan nykyhallinto on voinut Kansainvälisen ydinenergiajärjestön IAEA:n kannoista piittaamatta kehittää sotilaallista ydinaseohjelmaansa ja toistuvasti uhkailla Israelin olemassaoloa. Iranin nykyhallinto rikkoo myös räikeästi ihmisoikeuksia ja polkee omien kansalaistensa perusvapauksia. Iranin uhka ei kuitenkaan ulotu vain lähialueille, vaan myös pitkälle Eurooppaan.

Myös meidän suomalaisten on syytä olla kiinnostunut siitä, mihin suuntaan Iranin kehitys jatkuu. Uskon, että yhtenäinen ja päättäväinen, vahvoihin kohdennettuihin talouspakotteisiin tukeutuva politiikka purisi parhaiten sisäpoliittisista ongelmista ja kansalaisten lisääntyvästä tyytymättömyydestä kärsivän Iranin johtoon.

Eurooppalaisille on lyhytnäköistä politiikkaa harjoittaa vilkasta kauppaa Iranin kanssa ja taloudellisiin seikkoihin viitaten sivuuttaa tarve kauppapakotteisiin. Toki aiheellinen huoli on, että esimerkiksi Kiina todennäköisesti mielellään ryhtyy yhä enemmän Iranin kauppakumppaniksi, jos länsimaiset kumppanit joukolla vetäytyvät sieltä.

Ihmisoikeuksiin ei saisi soveltaa rajahyötyajattelua, jossa niiden kunnioittamista vaaditaan vain, jos omat taloudelliset edut eivät kärsi. Valitettavan useinhan me juuri näin menettelemme.

Joskus tuntuu, että maailman tuskan ja räikeiden ihmisoikeusloukkausten vastaan kävellessä yhden ihmisen panos on pieni, mutta yritän aina muistuttaa itseäni vanhalla viisaudella: ”Ongelma ei ole niinkään pahan paljous vaan hyvän hiljaisuus”.

(Kolumni julkaistu 17.3. Savon Sanomissa)

Pari viikkoa sittenolin mukana EU:n Israel-valtuuskunnan matkalla Tel Avivissa ja Jerusalemissa. Meitä oli reissussa kymmenkunta meppiä ja nelipäiväisen tiiviin vierailuohjelman aikana tapasimme varsin erilaisia tahoja huippupolitikoista it-yrittäjiin ja kiertelimme eri puolilla maata.

Koskettavin tapaaminen oli Gilad Shalitin isän, Noam Shalitin kanssa.

Hamas sieppasi 19-vuotiaan juutalaisen korpraalin Gilad Shalitin kesäkuussa 2006 Israelissa. Hän on ollut vankina täysin eristyksissä siitä saakka tuntemattomassa paikassa Gazassa.

Hamas on kieltänyt mm. Punaisen Ristin edustajia tapaamasta Shalitia. Monet ihmisoikeusjärjestöt ovat jyrkästi tuominneet tämän pidättämisen olevan vastoin kaikkia humanitäärisiä sääntöjä. Sotilaana hänelle kuuluisisotavangin asema ja sen mukana tulevat kansainväliset oikeudet. Kuitenkin häneltä on riistetty kaikki nämä perusoikeudet, emmekä voi tietää, miten häntä päivittäin kohdellaan, mahdollisesti kidutetaan tai alistetaan. Joitakin kertoja Hamas on julkistanut hänen vetoomusnauhojaan todisteena siitä, että poika olisi elossa. Nauhojen vastineeksi Hamas on aina vaatinut useiden terroristivankien

vapauttamista Israelin vankiloista.

Gilad Shalitin vapauttamisesta on neuvoteltu monia kertoja, mutta aina Hamas on vaatinut vapauttamisen vastineeksi yhä enemmän palestiinalaisia vankeja. Viimeksi vaadittujen vapautettavien määrä oli jo 1000 palestiinalaista, joiden joukossa mukana monia veristen terroristihyökkäysten toteuttajia.

Gilad Shalit on sekä Israelin että Ranskan kansalainen. Ranskan ja EU-maiden vetoomukset ovat ainakin tähän saakka kaikuneet Gazassa valtaa pitävän terroristijärjestön, Hamasin, kuuroille korville. Shalit on heille niin kovin arvokas kaupankäynnin väline. Mikäli Israel vapauttaisi vastineeksi hänestä vaaditut tuhat vankia, olisi se varmaankin terroristiliikkeen suurin voitto kautta historian.

Nyt jo 23-vuotias Gilad ei kuitenkaan ole mikään kauppatavara, eikä hän ole siepattuna ja vangittuna tekemiensä rikosten vuoksi. Lupasimme Giladin isälle, että teemme parhaamme, jotta Euroopan parlamentti tekee osansa Giladin vapauttamiseksi ja hänen humanitääristen oikeuksiensa turvaamiseksi.

Esitin omalle poliittiselle ryhmälleni EPP:lle Gilad Shalitin tapauksesta ns.

päätöslauselmaesityksen (urgency resolution), jollaisia Euroopan parlamentti tekee ihmisoikeuksien sekä demokratian ja oikeusvaltion periaatteiden loukkauksia koskevista tapauksista työjärjestyksen 122 artiklan mukaisesti. EPP hyväksyi luonnoksen ja esitti sitä edelleen ensi viikon täysistuntokäsittelyyn.

Tukea ehdotukselle löytyi niin paljon myös muista ryhmistä, että aihe on nyt tänään virallisesti otettu ensi torstaina Strasbourgin täysistunnossa käsiteltäväksi. Toivon hartaasti, että mahdollisimman monet ryhmät ja yksittäiset edustajat lähtisivät kannanottoa tukemaan.

Odotamme Giladin isää myös vierailulle Strasbourgiin, jotta hän voi kertoa yhä useammalle eurooppalaiselle poliitikolle hätähuutonsa ja saada siihen myös vastakaikua.

Israelissa tavatessamme Noam Shalit antoi omistuskirjoituksen tyttäreni kirjaan. Tämä lastenkirja on pienen Giladin käsialaa, ja perustuu hänen lastentarhan aikaiseen kertomukseen ilkeästä kalasta, joka kiusaa ja uhkaa pientä kalaa. Noam-isä kirjoitti kirjaan tyttärelleni: ”Kun luet tätä, muista minun poikaani Giladia”. Samoin minäkin haluan vedota: Muista sinäkin Giladia ja hänen perhettään!

Helmikuun täysistuntoviikolla Euroopan parlamentissa keskusteltiin naisten ja miesten välisen tasa-arvon toteutumisesta parlamentin jäsenen laatiman tasa-arvoraportin ja komission tasa-arvokatsauksen pohjalta. Olen vankasti sitä mieltä, että naisten ja miesten yhdenvertainen kohtelu elämän eri osa-alueilla on ensiarvoisen tärkeätä. Eräät kohdat näissä asiakirjoissa aiheuttivat kuitenkin hämmennystä.

Kristillisdemokraattina koen kiusallisena, kuinka Euroopan parlamentissa sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen liittyviin mietintöihin lähes poikkeuksetta liitetään sellaisia sanamuotoja lisääntymisoikeuksien edistämisestä, jotka tosiasiallisesti tarkoittavat sitä, että syntymättömän lapsen oikeus elämään kielletään. Tämä oli valitettavasti myös viimeisimmän tasa-arvoraportin laita.

Nämä sanamuodot ovat ongelmallisia myös toimivaltakysymysten valossa. On muistettava, että aborttilainsäädäntö ei edes kuulu Unionin toimivaltaan, vaan jäsenvaltioille. Niinpä EPP-ryhmämme suositti koko raportin hylkäämistä äänestyksessä, vaikka tiesimme, että poliittiset vastustajat kääntävät sen tasa-arvon vastustamiseksi.

Kaikkein harmillisintahan tässä oli se, että itse asia – tasa-arvon edistäminen – kärsi eniten. Äänestystulosta kun voi halutessaan väännellä juuri niin, että yli kolmannes parlamentista ei tue tasa-arvoponnisteluja. Niinpä itselläkin oli mennä aamukahvi väärään kurkkuun viime sunnuntain Hesaria lukiessa, kun lehden kokenut, EU-asioita tunteva toimittaja Annamari Sipilä oli antautunut juuri tällaisen tarkoitushakuisen leimapolitiikan käsikassaraksi.

Kolumnissaan ”EU ja naisen ruumis” jokainen suomalaismeppi, joka ei tukenut tasa-arvomietinnön sanamuotoja abortista osana ”lisääntymisterveyspalveluja” sai otsaansa tasa-arvon vastustajan leiman. Tuli mieleeni, että osuvampi otsikko kolumnille olisi ollut ”EU ja lapsen ruumis”, koska heikoimmassa asemassa olevan syntymättömän lapsen oikeudet sivuutetaan aina näissä painotuksissa tyystin. Kristillisdemokraattinen lähtökohta tasa-arvon edistämiseen taas on jokaisen ihmisen korvaamaton ihmisarvo Jumalan luomana ja ainutlaatuisena yksilönä ja siitä arvopohjasta pidän kiinni.

Belgialaisten jouluun virittäytyminen alkaa jo marraskuun puolella. Syykin on selvä, sillä lasten kiltteyttä seuraavan veljeskunnan edustaja tunnetaan täällä Pyhänä Nikolauksena ja hänen päiväänsä vietetään jo 6. joulukuuta. Ranskankielisellä alueella vierailee useimmiten Pere Noël kaverinsa Pere Fouettardin kanssa. Kiltit lapset saavat tuolloin lahjoja ja karamelleja, tuhmille tarkoitetut risut ovat täälläkin rekvisiittaa.

Vanhan kaupungin keskusaukio Grand Place lähiseutuineen on joulunalustapahtumien keskus. Aukiolle on pystytetty komean kuusen lisäksi jouluseimi elävine lampaineen. Huvittelua tarjoavat karuselli, maailmanpyörä ja pikkuruinen luistinrata. Joulumarkkinoiden yli kaksisataa kojua myyvät päivittäin kaikenlaisia jouluun liittyviä herkkuja, leluja käsitöitä ja koristeita. Koko joulukuun ajan esitetään iltaisin myös ääni- ja valoshow, joka kokoaa tuhansia kävijöitä.

Keskieurooppalaiseen tapaan jouluseimiä on kaupan kaikkialla. Kuusen täkäläiset pystyttävät usein jo joulukuun alussa, ja se on useimmiten jalokuusi, ellei sitten Kiinasta rantautunut muovinen versio. Joulupäivänä kuusen alta saattaa löytyä jokunen paketti, mutta päivän ilosanoma on tuolloin lahjoja keskeisempi.

Belgialainen joulupöytä katetaan aattoiltana ja se alkaa yleensä merellisellä alkuruualla, jonka jälkeen tarjoillaan täytetty kalkkuna. Pöydän makea leipä ”cougnolle” leivotaan joulunlapsen muotoon. ”La bûche de Noël” eli kermainen suklaakääretorttu, ”jouluhalko”, on tuttu jälkiruoka myös naapurimaassa Ranskassa. Brysselin kansainvälisyys on tuonut joulupöytään monia muitakin herkkuja.

Kokonaan oma lukunsa on sitten meidän ulkomailla asuvien suomalaisten jouluun valmistautuminen. Se on sekoitus suomalaisia perinteitä ja yleiseurooppalaisia sovelluksia. Tinkimättömimpiä taidamme olla jouluruokien suhteen, vaikka laatikko- ja rosolliainesten kasaan haaliminen paikallisten kauppojen valikoimista käy kyllä työstä. Perheenäidit jakavat vinkkejä, mistä löytää luumuhillon ja kuinka korvata korppujauhot. Onneksi Merimieskirkon Suomi-kaupan hyllyiltä löytää yhtä ja toista ja hätätilassa ikealainenkin pipari käy.

Brysselin suomalaisyhteisö on EU-virastojen myötä kasvanut useisiin satoihin perheisiin. Niinpä ei ollut ihme, että viime sunnuntaina Brysselin ekumeeniseen Ylösnousemuskappeliin kertyi kaksi täyttä kirkollista väkeä laulamaan kauneimpia joululauluja ja jakamaan adventin tunnelmaa. Viimeistään Sylvian joululaulun tunnelma kostutti ekspatrioottien silmäkulmat. Topeliuksen tekstin sanomaan kun ei edes EU-integraatio pysty: ”Sa siunaa se maa muistojen! Sen vertaista toista en mistään ma saa, on armain ja kallein mull´ ain Suomenmaa!”.

Kolmen valtauskonnon pyhä kaupunki nousi jälleen otsikoihin, kun Ruotsi EU-puheenjohtajuus kautensa päätteeksi päätti yrittää sorvata 27 jäsenmaan yhteisen päätöslauselman, jossa se olisi muitta mutkitta ”vaatinut neuvotteluja Palestiinan valtion perustamiseen Länsirannalle ja Gazaan pääkaupunkinaan Itä-Jerusalem”. Ruotsi luuli kerralla pääsevänsä maailman historiaan Lähi-idän kriisin ratkaisijana, mutta aiheuttikin super-haasteen kansainväliselle diplomatialle. EU:n jäsenmaina on onneksi niitäkin, jotka ovat sodan karvaiden kokemusten kautta oppineet, että neuvotteluihin tarvitaan myös siihen halukkaat osapuolet. Pitkälti Italian, Tsekin, Puolan, Ranskan ja Saksan myötävaikutuksella päätöslauselma saatiin muotoon, joka ”vaatii neuvottelujen aloittamista, jotka ratkaisisivat Jerusalemin aseman kahden valtion pääkaupunkina”.

Päällisin puolin tekstien ero ei näytä suurelta, mutta diplomatian kieli on hyvin sensitiivistä ja rivien välitkin pitäisi osata tulkita. Hyväksytty lausunto korostaa nimenomaan neuvotteluja eikä ota kantaa siihen, miten Jerusalemia kohdellaan. Israelhan haluaa pitää pääkaupunkinsa nimenomaan jakamattomana ja yhtenäisenä kaupunkina, jonka pyhille paikoille kaikkien uskontojen edustajilla on vapaa pääsy. Jokainen Jerusalemissa vieraillut tietää, että kaunis kaupunki on täynnä nykypäivän elämää ja elettyä historiaa käsi kädessä. Olisi todella surullista, jos kaupunki pirstottaisiin ja ”kansojen Jerusalem” ei sitä enää olisi.

Maailmalla EU:n sanataiteilua on kummasteltu. Israel on suhteellisen tyytyväinen lopulliseen tekstiin, joka ei ”kuitenkaan sisällä mitään uutta, eikä anna toiveita neuvottelujen jatkamisesta”, koska siinä ei vaadita palestiinalaisia palaamaan neuvottelupöytään, mistä he ovat toistuvasti kieltäytyneet. Palestiinalaispuolella odotetusti teksti on ”vesittynyt” siitä, mitä se oli ja USA toteaa realistisesti, että ”Jerusalemin asema on päätettävä vain osapuolten keskinäisissä neuvotteluissa”. Jerusalemin pormestari muistuttikin eurooppalaisia juuri vietetystä Berliinin yhdistämisen 20-vuotisjuhlasta todeten, ettei minkään kaupungin jakaminen ole osoittautunut onnistuneeksi.

Oma lukunsa on ollut päätöslauselman uutisointi Suomessa. STT:n ”Jerusalem jaettava” -uutissähke osoitti lähinnä sen, että menee se viisaskin vipuun. EU-ulkoministerit eivät todellakaan ”kehottaneet kokouksessaan Israelia jakamaan Jerusalemia palestiinalaisten kanssa”, johon linjaukseen ”sekä Israel että palestiinalaiset ilmoittivat olevansa tyytyväisiä”. Ilman ulkomaisia uutislähteitä koko asiasta olisi syntynyt väärä tulkinta vai liekö se ollut jopa tarkoituksellista.

Torstaina komission nimeämiskierros pääsi todenteolla alkuunsa kun neuvoston puheenjohtajan ja ulkosuhdekomissaarin salkut saatiin jaettua. Belgialaisen kristillisdemokraatin Herman van Rombuyn valinta ensimmäiseksi Eurooppa neuvoston presidentiksi on rohkaiseva valinta pienten jäsenmaiden näkökulmasta. Oli oikea ratkaisu korostaa EU-instituutioiden roolia ja jäsenmaiden yhteistyön merkitystä henkilöitymisen sijaan.

Itse pidän arvokkaana sitä, että valittu neuvoston presidentti on puheissaan korostanut Euroopan kristillisen arvopohjan merkitystä mm. Turkin EU-jäsenyyteen liittyen. Ekonomitaustaisella Rompuylla on hyvää näyttöä paitsi talouden asiantuntemuksesta, myös sovittelijan ja kansan yhdistäjän taidoista.

Englantilaisen kauppakomissaari Catherine Ashtonin valinta EU:n korkeaksi edustajaksi viestii siitä, että tasa-arvonäkökulma on yritetty ottaa huomioon tärkeimpiä tehtäviä jaettaessa. On hyvä, että tämän EU:n toiseksi tärkeimmän salkun voi saada myös euro- ja Schengen-alueen ulkopuolella olevan jäsenmaan edustaja.

Monet suuret kysymykset ulkosuhdehallinnon järjestämisestä ovat edelleen auki. Samoin hallinnon avainpaikat ovat olleet jaossa. Suomen kannalta näillä ratkaisuilla on pitkällä aikajänteellä enemmän merkitystä kuin paljon julkisuutta saaneilla valinnoilla. Tärkeät päätökset jäävät politiikan henkilöitymisen varjoon. Itse äänestin EU-parlamentin mietintöä vastaan, jossa myös uusi laajentuva ulkosuhdehallinto haluttiin kokonaisuudessaan sijoittaa komission alle. Mielestäni ulkosuhteet tulisi pitää jäsenvaltioiden ja siten myös neuvoston alaisuudessa.