Elintasokristittynä Euroopassa elellessä ei tule äkkipäätä ajatelleeksi, että noin 100 miljoonaa kristittyä eri puolilla maailmaa kohtaa päivittäin vainoa ja väkivaltaa uskontonsa vuoksi. Niin yllättävältä kuin se täällä kuulostaakin, niin kristityt ovat edelleen maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Mitenkään väheksymättä muiden uskontojen kokemaa painetta, tilastot kuitenkin kertovat karua kieltä: 75 % uskontonsa vuoksi tapetuista on kristittyjä.

Viime aikoina tilanne on noussut erityisen huolestuttavaksi kristinuskon syntysijoilla Lähi-idässä. Esimerkiksi Irakin kristityt on yksi maailman vanhimmista kristittyjen yhteisöistä, mutta kristittyjen määrä vähenee maassa koko ajan. Kristittyjä syrjitään, kaapataan ja murhataan. Monet uhkien ja vainojen alla elävistä kristityistä pakenevat maasta tai joutuvat pakon alaisina kääntymään islamin uskoon. Myös kirkkojen omaisuus on joutunut väkivallan kohteeksi ja useita kirkkorakennuksia on pommitettu toimintakelvottomiksi. Joulun alla Euroopan parlamentissa vieraillut Kirkukin arkkipiispa arveli juuri kirkkoihin tehtyjen murhaiskujen jälkeen, että mahdollisesti kristinusko vähitellen katoaa Irakista kokonaan.

Samoin kristitty länsi on seurannut lähes ilman reaktioita viime kuukausien brutaaleja hyökkäyksiä uskonveljiä ja -sisaria kohtaan Egyptissä ja Syyriassa. Näissä jumalanpalveluksiin tehdyissä iskuissa kuoli kymmeniä henkilöitä, joukossa lukuisia lapsia.

Myös muualla haasteita riittää. Aasian maiden huima talouskasvu kätkee alleen vakavia perus- ja ihmisoikeusloukkauksia; mm. Kiinassa, Intiassa ja Vietnamissa uskonnonvapaus toteutuu vain paperilla. Sudanissa kärjistynyt tilanne ja jatkuvat hyökkäykset ovat johtamassa ehkä maan jakautumiseen muslimienemmistöiseen Pohjois-Sudaniin ja kristittyjen etelään.

Tuntuu, että apostolien ajoista ei ole juuri päästy eteenpäin; on nimittäin arvioitu, että 1900-luvulla uskonsa vuoksi kuoli enemmän kristittyjä kuin aikaisempina 1 900 vuotena yhteensä. Kuitenkin esimerkiksi EU voisi halutessaan tehdä niin paljon enemmän kristittyjen tilanteen ja uskonnonvapauden edistämiseksi mm. vaatimalla kaikkiin ulkopoliittisiin sopimuksiin kolmansien maiden kanssa uskonnonvapauslausekkeen ja jäädyttämällä yhteistyön rikkomusten tapahtuessa.

Euroopan laimeaa suhtautumista kristittyjen vainoihin saattaa selittää se, että maanosamme on itse hyvää vauhtia kadottamassa oman arvotaustansa. ”Ajan henki” tuntuu olevan niin Suomessa kuin Euroopassa marginalisoida uskonto ja uskonnollinen vakaumus yhteiskunnan ulkopuolelle ns. ”yksityiseen tilaan”; tätä viimesyksyinen uskonnonopetuksen ”neutralisointipyrkimyskin” heijasteli.

Tuoreimman EU-kohun kristinuskon marginalisoinnista aiheutti komission 4 miljoonan euron panostus koululaiselle jaettavaan kalenteriin, jossa oli kyllä muistettu merkitä muslimien, sikhien, juutalaisten ja hindujen juhlapyhät ja Eurooppa-päivä, mutta ei yhtään kristillistä juhlaa. Ellei sellaiseksi lasketa kalenterimerkintää 24.12 ”muista ostaa lahjat – talven lomakausi alkaa”. Toilauksesta vastuullisella virkamiehellä oli jo Euroopan nykyilmapiiriä heijasteleva ratkaisu valmiina; seuraavasta kalenterista tehdään sitten uskontoneutraali! Eipä siis ihme, ettei tällaisessa asennemaastossa vainottujen kannata liikoja Euroopalta odottaa.

(Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa)

Vaalitulosten väärentämistä, opposition ehdokkaiden ja toimittajien vangitsemista, poliittisten vankien pahoinpitelyä, tiedotusvälineiden sensurointia – uutisia varmaan jostain Afrikan pimeimmästä kolkasta? Ei, nämä vuodenvaihteen lööpit tulevat Helsingistä katsottuna suurin piirtein saman matkan päästä kuin Iisalmi, nimittäin Valko-Venäjältä!

Euroopan viimeinen diktaattori Aljaksandr Lukasenka on hallinnut Valko-Venäjää kovaotteisesti jo 16 vuotta. Lukasenka on entinen neuvostokolhoosin johtaja, joka nousi presidentiksi itsenäisyyden ajan ensimmäisissä presidentinvaaleissa 1994. Kaksi vuotta myöhemmin hän kaappasi ”kansanäänestyksellä” parlamentin perustuslailliset valtaoikeudet itselleen. Samoin maan oikeuslaitos on suvereenisti hänen valvonnassaan, eikä hän kaihda käyttää sitä tarpeen vaatiessa poliittisten vastustajiensa nujertamiseen.

The Ekonomistin-lehden demokratiaindeksillä Valko-Venäjä on rankattu 167 maan joukossa 131. sijalle sekä 51 autoritaarisimman valtion joukkoon. Oppositio on ajettu täysin sivuun maan hallinnosta ja sen pääsy tiedotusvälineisiin on hyvin rajoitettua. Toisinajattelijoita ahdistellaan mielivaltaisilla kotitarkastuksilla ja erotetaan tekosyillä opiskelu- ja työpaikoistaan. Lukasenka on puolueineen voittanut vaalit kerta toisensa jälkeen murskaavalla enemmistöllä. Näin myös joulun alla pidetyissä presidentin vaaleissa, jotka kansainväliset vaalitarkkailijat ovat todenneet vilpillisiksi. Vaalien jälkeen kymmenet tuhannet kansalaiset kokoontuivat mielenosoituksiin Minskin kaduille. Erikoisjoukot ja poliisi hajottivat kokoontumiset väkivaltaisesti ja pidättivät satoja mielenilmaukseen osallistuneita, mukana seitsemän opposition presidenttiehdokasta.

EU:n vaatimukset vapauttaa poliittiset vangit ja lopettaa väkivalta kansalaisia kohtaan ovat kaikuneet kuuroille korville. Eikä ihme, sillä EU:n ja monien jäsenmaiden politiikka on ollut epäjohdonmukaista ja poukkoilevaa. Taitavana poliittisena pelurina Lukasenka aloitti lähentymisen EU:n suuntaan toimeenpannen kosmeettisia uudistuksia ja onnistui näin purkamaan mm. viisumipakotteet. Markkinatalouden vastustajasta hän siirtyi kätevästi talouselämän yksityistäjäksi. Niinpä EU:ssa kerkeästi siirryttiin pakotteista ja eristämispolitiikasta ns. ”vuoropuheluun” ja Valko-Venäjä hyväksyttiin nopeasti EU:n itäiseen kumppanuusohjelmaan. EU:n jäsenmaiden kahdenvälinen poliittisen tason yhteydenpito aktivoitiin ja Suomikin kiirehti avaamaan diplomaattisen yhteystoimiston Minskiin.

Itselleni Valko-Venäjän tilanne on tullut tutuksi vuosien varrelta yhteyksistä Valko-Venäjän kristillisdemokraattien kanssa. Olemme tavanneet eri yhteyksissä. Heitä osallistui puolueemme 50-vuotisjuhlaan parisen vuotta sitten, tosin osa puoluejohdosta oli estynyt tulemasta pidätysten vuoksi.

Keväällä haasteellinen tehtäväni oli alustaa heille paikallisvaalikampanjoinnissa. Jo silloin oli tiedossa maan presidentinvaaleja silmällä pitäen laadittu tiukennettu internet-sääntely. Kampanjointineuvojen ja -esimerkkien antaminen tuntui ristiriitaiselta, kun tiesin, kuinka rajoitettuja ovat kansalaisvapaudet ja tiedonvälitys Valko-Venäjällä. Viimeksi joulukuun alussa tapasin Brysselissä puolueen presidenttiehdokkaan Vital Rymasheuskin. Hän arveli, että Lukasenkan hallinto voi keskeyttää kampanjoinnin millä hyvänsä verukkeella. Seuraavan kerran näin Vitalin kuvassa, jossa hän oli mellakkapoliisin hakkaamana ja pidättämänä vaali-iltana.

EU-johtajien sinisilmäisyyden ansiosta Lukasenka pääsee hyödyntämään naapuruuspolitiikan edut ja tukieurot täysimääräisesti, ja samalla voi jatkaa häpeämättömästi ihmisoikeuksien räikeää polkemista. Olisiko EU:n aika muuttaa politiikan suuntaa?

Sari Essayah, europarlamentaarikko

 

(Kirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa 11.1.2011)

Talousahdinko euroalueella on syventynyt nopeasti. Irlannin pankkikriisi on ajanut maan talouden velkakurimukseen. Samanaikaisesti Irlannin rahoitusapua haaliessa tuli ilmoitus, ettei Kreikka sittenkään pysy EU-apupakettien edellyttämässä tahdissa. Rajun leikkauskuurin jäljiltä ostovoima heikkenee, talous supistuu ja työttömyys kasvaa. Erääntyvistä miljardilainoista maa ei selviä, jos EU kääntää lainahanat kesken kiinni.

Portugal on koko syksyn taiteillut surkean taloutensa kanssa ja myöntää jo, että vakausrahaston puoleen on kääntyminen marraskuun alun tiukasta säästöbudjetista huolimatta. Jonossa hattu kourassa odottavat kohta loputkin euron ahdinkoon ajaneesta ns. sika-jengistä eli PIGS-maiden Espanja ja Italia.

Tällä hetkellä EU-johtajat toimivat markkinoiden suhteen reaktiivisesti eivätkä strategisesti.  Kreikan osalta tilannetta ei ollut aikaa miettiä lainkaan eikä Irlanninkaan kohdalla eri vaihtoehtojen tarkempaan punnitsemiseen ollut tilaisuutta. Niinpä markkinavoimat heiluttelevat nyt Euroopan ongelmapesäkkeitä mielin määrin. Euroopan keskuspankista (EKP) on tällä haavaa muodostunut Euroopan ongelmaluottoja ostava roskapankki.  EKP on siten itse luonut tilanteen, joka houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla.

Euroopan velkasuo koettelee todenteolla myös Euroopan rahoitusvakausvälinettä. Kreikka-paniikissa kokoon kyhätyn vakausväline 750 miljardia ovat kuitenkin nopeasti käytetty, kun jäsenmaa toisensa perään vajoaa autettavien joukkoon. Onneksi alkuviikon ECOFIN kokous nettomaksajamaiden johdolla torjui Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n esityksen avustusjärjestelyn kasvattamisesta entisestään. Toinen keskinäinen velkavastuu instrumentti eurobondi sai sekin nihkeän vastaanoton; mitäpä järkeä Saksan tai Suomen kaltaisten talouksien olisi ottaa kannettavakseen muiden maiden velkariskit ja heikentää omaa lainaluokitustaan.

Irlannin kriisin yhteydessä on muistutettu sen olevan pankkisektorin kriisi eikä julkisen talouden pöhötauti kuten Kreikassa. Vaikka markkinavoimille onkin yhdentekevää, mikä kriisin on aiheuttanut, EU:n olisi järkevämpää yrittää keskittyä puhtaasti pankkikriisin dominoefektin estämiseen kuin yrittää taata ongelmavaltioiden velat. Jälkimmäiseen sen paremmin rahat kuin uskottavuuskaan ei riitä. Sen sijaan vakuuksien kannalta pankkien pääomittaminen tarjoaisi mahdollisuuksia. Vakuutena voisi olla esimerkiksi se, että rahoitusvakausvälineen kautta velkojat pääomittavat pankkeja osakkeita vastaan. Osittainen pankkien omistaminen turvaisi pankkituen takaisin saannin ja pidemmällä tähtäimellä toivon mukaan myös veronmaksajien edun.

Toisaalta into rakentaa yhteisiä velkavastuita selittyy pitkälti liittovaltiokehitystä ajavien poliittisilla pyrkimyksillä. Samalla kun Suomessa puhutaan varovaisesti Euroopan kriisimaiden talouksien koordinoinnista, ollaan Brysselissä monta askelta pitemmällä. Täällä puhutaan avoimesti ainakin yritysverotuksen harmonisoinnista ja budjettien federalisoinnista. Kriisi on ajanut ajattelemaan, että paras ratkaisu saattaisi olla EU-maiden talouksien harmonisointi. Siitä onkin sitten lyhyt matka liittovaltioon, jos EU säätelee kansallisten budjettien raamit.

Savon Sanomat 10.12.2010

Tänä syksynä romanikysymys on noussut yhdeksi kuumimmista puheenaiheista ympäri Eurooppaa. Köyhyydestä kärsivien romanikerjäläisten ja Ranskan romanikarkotusten myötä EU on havahtunut häpeälliseen todellisuuteen: omalla tontillamme on vakavia ihmisoikeusongelmia. EU kun mainostaa keskeisinä periaatteinaan yhdenvertaisuutta ja kansalaisten perusoikeuksien kunnioittamista ja turvaamista, mutta siitä huolimatta ihmisoikeudet eivät esimerkiksi romanien kohdalla toteudu tasa-arvoisesti. Romanikysymyksellä on myös haluttu ajaa omia poliittisia intressejä, niin että ongelman ytimessä oleva kärsivä lähimmäinen on lähes unohdettu.

Jeesuksen vuorisaarnassa esittämä kysymys on osuva ja ajankohtainen myös EU:n romanikysymyksen kohdalla: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? (Matt. 7: 3).

Samalla kun EU vaatii ihmisoikeuksien kunnioittamista muulta maailmalta, sen tulisi ensisijaisesti toimia myös itse omien periaatteidensa mukaisesti. Valitettavan usein ihmisoikeuksiin sovelletaan rajahyötyajattelua, jossa niiden kunnioittamista vaaditaan vain, jos omat taloudelliset edut eivät siitä kärsi.

Esimerkiksi Kiinan tapauksessa maiden kauppapoliittiset intressit ajavat yleensä ihmisoikeuspolitiikan ohitse. Vankilassa vuosikausia viruva kristitty tai poliittinen vanki, kuten uusi rauhannobelisti Liu Xiaobo, saatetaan nostaa Kiinaa paheksuvasti länsimaisen median valokeilaan, mutta samaan aikaan eurooppalaiset päättäjämme allekirjoittavat vinon pinon uusia kauppasopimuksia ihmisoikeuksia sortavan hallituksen ja viranomaisten kanssa. Tämänkaltaisessa kaksinaismoraalisessa politiikassa vähäosaisimman oikeuksien puolustaminen on toissijaista ja sorretun ääni vaimenee kuulumattomiin.

Euroopassa puhutaan myös paljon solidaarisuudesta. Solidaarisuutta löytyi mm. epärehellisyydestä ja holtittomasta taloudenpidostaan kiinni jääneelle Kreikalle miljardien eurojen suuruisen tukipaketin muodossa. Sen sijaan maailman vähäosaisimpien auttamiseen ei kuitenkaan löydy solidaarisuutta edes 0,7% BKT:stä. Kuten monesti olemme nähneet ja tulemme näkemään: tärkeänä pidettyyn asiaan löytyy myös rahaa. Mitä tämänkaltainen priorisointi kertoo eurooppalaisista arvoista?

Jeesus muistuttaa meitä: ’Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle’ (Matt. 25:45). Siinä sitä on muistolausetta meille globaalissa, mutta usein niin eriarvoisessa maailmankylässä eläville.

EU-johtajat käyvät yhä epätoivoisemmaksi muuttuvaa puolustustaistelua euron uskottavuudesta. Kreikan kriisin yhteydessä komission, euromaiden ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n häthätää kokoon kyhäämän vakausrahaston 750 miljardia euroa uhkaavat loppua kesken, jos jäsenmaa toisensa jälkeen vajoaa avustettavien joukkoon.

Niinpä IMF patistaa euromaita kasvattamaan rahastoa entisestään ja suurimman omistajansa USA:n myötävaikutuksella olisi itsekin valmis lisäämään osuuttaan nykyisestä 250 miljardista eurosta. Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ovat kuitenkin suhtautuneet nihkeästi kassan kasvattamiseen.

Koko vakausmekanismi oli alun perin suunniteltu vain markkinoiden rauhoitteluun, mutta se tuntuukin nyt osaltaan ruokkivan maasta toiseen leviävää epävarmuutta eli ns. dominoefektiä. Avustusjärjestelyn uskottavuus ei nimittäin ole hääppöinen, kun takaajina on euro-maita, joiden oma velkaisuus ylittää niiden BKT:n ja suurimmalla osalla jäsenmaista myös valtiontalous on pahasti pakkasella. Suomi on ani harvoja EU-maita, joissa edes jompikumpi mittari ei osoita ylivelkaantumista.

Toinen IMF:n esittämä ”lääke”, joka uhkaa käydä euro-potilaalle tautia kohtalokkaammaksi, on Euroopan Keskuspankin EKP:n yhä lisääntyvä valtioiden velkakirjojen ostaminen.
EKP on ostanut viime keväästä lähtien sadoilla miljardeilla euroilla kriisimaiden velkakirjoja estääkseen näiden lainakulujen kasvun ja sijoitusten joukkopaon. Samalla se on kuitenkin itse luonut tilanteen, joka suorastaan houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla. Pankit pääsevät näin riskisijoituksistaan kannattavasti eroon, kun EKP ne kumminkin kiltisti lunastaa. Saksassa on sentään jo käynnistynyt keskustelu siitä, muuttuuko EKP roskapankiksi. Harva sen sijaan on USA:n keskuspankin eläkkeellä oleva johtaja Greenspanin tavoin ihmetellyt EKP:n omien tukitoimien aiheuttamaa moraalikatoa.

Liittovaltiota ajavat federalistit ovat nähneet syvenevässä talouskriisissä tilaisuutensa. Eurossa on heidän mielestään valuvika; yhteinen raha tarvitsee yhteisen talouspolitiikan ja jäsenvaltioiden budjeteille ei riitä koordinaatio, vaan ne on federalisoitava. Käsittämätöntä, että tähän Bryssel-johtoista finanssipolitiikkaa vaativien kuoroon on Suomen hallituskin innolla yhtynyt. Kuitenkaan yhteinen talous- ja finanssipolitiikka ei poista Euroalueen maiden holtittomia alijäämiä, vaan sosialisoi ne toisten hoidettaviksi. Olisimme kasvu- ja vakaussopimuksen tiukalla noudattamisella selvinneet kriisistä selkein säännöin ja ilman uusia nyt luotuja tai rakenteilla olevia talousmekanismeja, jotka ovat jäsenvaltioiden itsemääräämisoikeuden ja perussopimusten kannalta kyseenalaisia.

Kun istuva hallitus nyt kuitenkin näyttää valinneen Suomen sitouttamisen yhteisiin velkainstrumentteihin ja alati kasvavat takausvastuut, niin lienee paikallaan muistuttaa taloushistorian karusta läksystä. Professori Vesa Puttonen siteerasi Talouselämä-lehden haastattelussa Rogoffin ja Reinhartin tutkimusta rahoituskriiseistä 800 vuoden ajalta; ”Kriisit ovat keskenään erilaisia, mutta yhteistä niille oli, että koskaan valtio ei ole selvinnyt veloista, jotka ovat 80-100 % bkt:sta muuten kuin inflatoimalla valuuttansa tai jättämällä velkansa maksamatta.” Olisiko tästä syytä ottaa opiksi?

Iisalmen Sanomat 7.12.2010

Viime aikojen voimakkaan kirkkopoliittisen keskustelun tähden lienee varoituksen sana paikallaan; seuraava kirjoitus sisältää yksilön uskonnon- ja sananvapauteen perustuviin oikeuksiin pohjautuvaa materiaalia ja saattaa aiheuttaa – no, ainakin – närästystä toisinajattelevalle.

Suomessa pyhäinpäivä on onneksi säilynyt arvokkaana vainajien, marttyyrien ja pyhimysten muistopäivänä eikä angloamerikkalainen riehakas halloween -kulttuuri ole meillä oikein löytänyt jalansijaa. Ei liene liikaa, että joskus hiljentyy elämän rajallisuuden edessä. Pyhäinpäivän kynttilämeri haudoilla on vaikuttava näky. Se muistuttaa siitä, että valo voittaa pimeyden ja elämä kuoleman. Perillä ei kerran ole kärsimystä, ei surua eikä kyyneleitä.

Jokaisella meillä lienee omat suosikit taivaslaulujen ja – virsien osastossa. En ole itse koskaan pahemmin haikaillut kristallivirran, päärlyporttien tai kultaisten kävelykatujen perään. Sen sijaan olen tavannut itseni hyräilemästä laulua, jossa taivaskaipuu irrottaa meidät, paljastetut syntisäkit, tämän puoleisessa vallitsevasta laskelmoinnista, kiipimisestä ja hyödyntavoittelusta:

”Ei siellä kukaan kysy papereita, eikä mihin kerhoon kuulutaan,

ei siellä tarvii enää laskelmoida, mitkä ihmissuhteet kannattaa.

Siel’ ei ole enää kyyneleitä, siel ei turvauduta valheisiin.

Siellä on vain joukko eksyneitä, jotka taivaan kotiin noudettiin.”

 

Autuaitten ja pyhien joukko onkin hengessään köyhää ja resuista sakkia, pikemmin publikaaniosastoa kuin kirjanoppineita. Oikeastaan ei voi kun ihmetellä Jumalan riskinottoa. Alkuseurakunnan ajoista lähtien me kristityt olemme olleet erilaisten reppanoiden ja vajavaisten joukko, jonka varassa kuitenkin lepää maailman tärkeimmän uutisen eteenpäin vieminen.

Sananlaskuissa sanotaan, että ”kivi kiveä hioo, ihminen toistansa”. Jumala on tarkoittanut meidät elämään seurakuntaruumiin jäseninä ja palvelemaan omalla paikalla, pyhän yhteisen seurakunnan pienenä osana. Kristittyjen keskinäisiä kinasteluita seuratessa tosin tuntuu, että tämäkin totuus on unohtunut. Elämä vajavaisena toisten keskeneräisten joukossa saattaa kyllä muistuttaa aika-ajoin mieleen norsujen vihkikaavan kehotuksen: kärsikää toisianne!

Pyhyys ei olekaan meissä tai poisnukkuneissa kirkkoisissä, vaan Jumalan armossa. Hän valitsee heikot, syntiset ja haavoitetut. Isän kärsivällisyydellä Hän hoitaa, kasvattaa ja varustaa meitä, antaapa vielä Pyhän Henkensä asumaan meissä. Jumalan työtovereina saa puolestaan olla avaamassa lähimmäisille tulevaisuuden, toivon ja Jumalan mahdollisuuksien näköaloja.

Arjessaan uupuneelle lähimmäiselle evankeliumia on se, ”ettei särkynyttä ruokoa muserreta eikä suitsevaa kynttilää sammuteta”. Riittämättömyyden kokemus tuo meidät armon mahdollisuuksien alle. Me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.

Savon Sanomat 6.11.2010

Suomessa käynnissä oleva keskustelu uskonnonopetuksen uudistamisesta on onneksi nostanut pintaan tuntikehyksiä ja ryhmäkokoja laajemmalle ulottuvan pohdinnan yhteiskunnan arvopohjasta.  ”Ajan henki” tuntuu olevan niin Suomessa kuin Euroopassa marginalisoida uskonto ja uskonnollinen vakaumus yhteiskunnan ulkopuolelle ns. ”yksityiseen tilaan”; tätä uskonnonopetuksen ”neutralisointipyrkimyskin” heijastelee. Tämä ajattelutapa on kuitenkin naiivi ja unohtaa sen, että uskonnollisella vakaumuksella ja perinnöllä on myös asemansa koko yhteiskunnan toimivuuden edellytyksenä.

Eurooppalaisen yhteiskunnan eetos on ainakin osin muodostunut sen kansalaisten uskonnollisten vakaumuksien pohjalta. Jaettu eetos taas luo pohjan keskinäiselle luottamukselle, jonka seurauksena esimerkiksi lakeja noudatetaan. Ilman jotakuinkin yhteisesti omaksuttua ja sisäistettyä käsitystä oikeasta ja väärästä joudutaan tosiasiassa äärimmäisen säänneltyyn ja valvottuun yhteiskuntaan.

Uskonnonopetus on keskeisessä osassa kun tätä yhteistä arvo- ja kulttuuriperintöä siirretään eteenpäin. Siksi nykyisenlaisen oman uskonnon opetus on tärkeää säilyttää perusopetuksessa. Eri katsomuksille yhteisten arvojen ja ihmisyyden opettaminen on tarpeellista, mutta sitä ei tule tehdä oman uskonnonopetuksen kustannuksella. Oman uskonperinnön tunteminen ja sisäistäminen antaa myös valmiuksia ymmärtää muita uskontoja. Suomi on lisäksi sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin, jotka edellyttävät sopimusvaltion kunnioittavan vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen heidän uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus.

Kristittyjen ei pidä vähätellä vaikutusmahdollisuuksiaan ja mukautua ajan henkeen, vaan on taisteltava marginalisoitumista vastaan. Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen on rohkeasti puolustettava paikkaansa ja rooliaan yhteiskunnallisessa vuoropuhelussa, mm. oikeudesta tulla kuulluksi lainsäädäntötyössä. Suomalaiseen lainvalmistelutyöhön kuuluu kansalaisjärjestöjen ja erilaisten yhteiskunnallisten sidosryhmien, myös kirkkojen ja uskonnollisten yhdistysten kuuleminen. Helluntaiherätyksessäkin on tähän ”asiantuntijarooliin” jo saatu tuntumaa. Saattaisi olla paikallaan lainsäädäntötyötä seuraavan pysyvän toimikunnan kokoaminen, jotta voimme varmistaa ammattimaisen ja hyvän valmistelun, kun ”kutsu kuuluu” tulla kuultavaksi eduskunnan valiokuntaan tai osallistua ministeriön työryhmätyöhön.

Kristittyinä ymmärrämme, että kirkoilla on kuitenkin vielä paljon enemmän annettavaa yhteiskunnalliseen keskusteluun kuin vain toimittaa lausuntoja lakiteksteihin. Evankeliumin julistaminen, arvopohjan vaaliminen ja ajasta aikaan kestävä ”totuuden tehtävä” on vastuullinen ja edellyttää Jumalan Hengen kuulemista. Muutoin Simojoen laulun sanat toteutuvat surullisena ajankuvana:

”Minne joutuu se valtakunta,
jonka paimenetkin nukkuu syvää unta
näkemättä, huomaamatta, mikä hetki yöstä on!”

(Julkaistu Ristin Voitto-lehdessä)

Suomen kesä on erilaisten tapahtumien ähkyaikaa. Kulttuuririentoa ja kesäjuhlaa löytyy joka lähtöön, mikä ei ole lyhyen suven aikana ihmekään. Suuret hengelliset kesäjuhlat ovat sen sijaan perinne, jolle ei löydy vertaa muualta maailmasta. Eri puolille Suomea jalkautuvat kirkkokunnat ja herätysliikkeet kokoavat vuodesta toiseen kesäjuhlien suurimpia kävijämääriä; harva sekulaari tapahtuma voi luottaa 15 000 – 30 000 uskolliseen vakiovierailijaan.

Luulisi tutkivalle journalismille siis löytyvän pohdittavaa siitä, mitä uskovaiset kesäjuhliltaan hakevat ja millaista ohjelmatarjontaa on luvassa. Mutta kuten tunnettua: siinä missä media yksityiskohtaisesti raportoi rocktapahtumien vetonaulabändit levymyynteineen, se kuittaa hengellisten kesäjuhlien annin syödyillä hernekeittolitroilla ja ahmituilla makkaramäärillä.  Lieneekö sitten liian pelottava uutinen kertoa totuus: kymmenet tuhannet ihmiset risteilevät Suomen suvessa kokeakseen Pyhän kosketusta ja yhteenkuuluvuutta.

Oma juhannuskonferenssimme on vuosien saatossa kasvanut yhdeksi merkittävimmistä hengellisistä kesäjuhlista, joka monipuolisella ohjelmallaan ja oheistoiminnoillaan tarjoaa myös näyteikkunan herätysliikkeen toiminnan eri muotoihin.  Pääasiana on pidetty, että juhlien hengellinen anti olisi kaikkien saavutettavissa. Niinpä omaa ohjelmaa on suunnattu eri-ikäisille ja aiheisiin pureuduttu erityisteemojen kautta. Konferenssi on säilyttänyt vetovoimansa, koska aina on onnistuttu tavoittamaan uudet sukupolvet samalla kun perinteitäkin on vaalittu.

Kansainvälisyys näkyy paitsi lähetystyön niin myös puhujavieraiden kautta. Helluntailiikkeen maailmanlaajuisuus korostuu useimmiten kuitenkin valtamerten takaa tuotujen vieraiden kautta kuin eurooppalaisen helluntailaisuuden arkipäivästä kertoen. Afrikaans-nuotilla puhuvan Bonkenkin terveiset tulevat useimmiten työkentältä. Onko niin, että meitä kuulijoita myös miellyttävät enemmän uutiset kaukaisista massaherätyksistä kuin maallistumisen ja hyvinvoinnin puristuksissa taistelevista eurooppalaisista sisarista ja veljistä.  Silti eurooppalainen todellisuus useammin kuultuna antaisi meillekin paremman vertailukohdan ja peilauspintaa herätysliikkeemme kohtaamiin haasteisiin.

Juhlakonferenssimme teema on onnistuneesti valittu ja osuu kesäjuhlien tarkoituksen ytimeen. Vaikka on mukava nähdä tuttuja, uida ja saunoa, syödä hyvin ja tehdä löytöjä kirjapöydistä, niin syvällä sisimmässään kaipaa sittenkin eniten Pyhän kosketusta. Tulipa se sitten Raamattu-tunnilla saadun oivalluksen, vieruskaverin esirukouksen, profetian tai ylistysteltan ilmapiirin kautta, tai vaikka hiljaisessa aamurukoushetkessä asuntovaunukammiossa. Kaipaamme kosketusta, joka muistuttaa yhtä aikaa Jumalan pyhyydestä ja hyvyydestä, kaikkivaltiudesta ja armosta. Kosketusta, joka antaa tulevaisuuden ja toivon.

(Julkaistu Ristin Voitto-lehdessä)

Euroopan talouskriisin yhteydessä on puhuttu paljon ekonomislangin otsikosta eli suomeksi moraalin häviämisestä. Sitä onkin esiintynyt vähän joka käänteessä. Kreikka keplotteli itsensä väärillä tilastoilla rahaliittoon ja kun valtion kassan pohja alkoi paistaa, kutsuttiin kansainväliset finassitalot apuun ja ”arvopaperistettiin” velatkin saataviksi. Näitä korkean riskin papereita eurooppalaiset pankit ja rahastot sitten ostivat, koska tiesivät, ettei euroa päästetä konkurssiin, vaan se pelastuu viime kädessä veronmaksajien rahoilla.

Tämä ketju kuulostaa jotenkin varsin tutulta. Aivan; kreikkalaisia kurmuuttaessa on tainut unohtua, että osattiin sitä meilläkin. Viime lamaan johtanut moraalikato niitti täälläkin satoaan, joskin pienemmässä mittakaavassa. Pankit luotottivat täysin holtittomasti ahnehtiessaan isolla riskillä yhä suurempia voittoja tietäen, ettei valtio päästä pankkeja konkurssiin vaan ne pelastetaan – milläpä muullakaan kuin veronmaksajien rahoilla.

Suomi nousi 90-luvun lamasta ilman EU:n tukipaketteja. Kansakunta joutui pärjäämään omalla tiukalla talouspolitiikalla, jonka lasku oli hurja. Pankit pelastettiin, mutta laman jäljiltä tuhoutui tuhansien ihmisten elämäntyö ja jopa koko elämä.

Nyt talouslaman varjolla ajetaan ratkaisuja, jotka vievät kohti EU:n yhteistä talous- ja veropolitiikkaa. Miljardien tukipaketit tarkoittavat sitä, että kriiseissä odotetaan apua EU:lta, jotta ei itse tarvitse tehdä kipeitä päätöksiä. Samalla ajetaan kaikki keskinäisten vastuiden suohon ja riskeerataan terveetkin kansantaloudet. Moraalikato syntyy aina ahneudesta ja piittaamattomuudesta, kun tiedetään, että laskun maksaa joku muu.

Vaan ennen kuin moralisoimme moraalikatoa, niin käsi sydämelle; kuinka moni meistä voi illalla päänsä pielukselle painaessaan koko sydämestä huokaista sananlaskun sanat: ”Älä köyhyyttä, älä rikkauttaminulle anna; anna minulle ravinnoksi määräosani leipää”. Kyllä kai ”määräosaan” aina vähän uudempi, isompi ja parempi auto, asunto ja kesämökki kuuluvat – eikö? Jos kaikki maailman ihmiset vaatisivat elämiseen saman ”määräosan” kuin eurooppalaiset keskimäärin, tällä väestömäärällä tarvittaisiin noin neljä maapalloa tyydyttämään ihmiskunnan tarpeet. Jos taas kaikki eläisivät kuten intialaiset, meille riittäisi puolikaskin maapallo.  Globaalinkin ahneuden ja piittaamattomuuden laskun maksaa myös joku muu eli tulevat sukupolvet

Muinoin ahneus oli yksi kuolemansynneistä, mutta nykyihmiselle se tuntuu olevan hyve. Kuinka oikeassa Iso Kirja onkaan todetessaan, että ”suuri voitto on tyytyväisyys yhdessä jumalallisuuden kanssa”. Tyytyväinen ihminen on löytänyt oman paikkansa suhteessa työhön, yhteiskuntaan, perhe-elämään, läheisiin ihmissuhteisiin ja omaan Luojaansa. Tyytyväinen ihminen ei murehdi turhaan huomisesta eikä unelmoi kuuta taivaalta. Hän ei elä ”sitku”-elämää, vaan osaa elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Hän on löytänyt ”määräosaansa”.

(Julkaistu Ajan Fakta -lehdessä)

Wikipedia – tuo nettimaailman tietosanakirja – kertoo, että evankelista-nimitystä alettiin käyttää alkuseurakunnassa ”henkilöistä, joilla oli ilosanoman julistamisen lahja”. Selitys jatkuu, että myöhemmin varhaiskristillisissä kirjoituksissa nimitys muuttuu kuitenkin harvinaiseksi, sillä ”evankelista seurakuntavirkana alkoi sekoittua toiseen seurakuntavirkaan, paimenvirkaan, jossa toimivan tehtävänä on opettaa seurakuntalaumaa.” Ei siis mitään uutta auringon alla. Edellä olevanhan voi tietysti vääntää sarkastiseksi todistukseksi siitä, että me helluntailaiset olemme aina uskollisia alkuseurakunnan opetuksille!

Väitän, että Jumala kutsuu tänäkin päivänä aivan yhtä monia evankelistan virkaan kuin herätysliikkeen alkuaikoina, mutta osin omat luutuneet näkemyksemme, osin seurakuntarakenteemme, estävät kutsumuksen toteutumista. Seurakuntien tiukassa taloustilanteessa palkalliset toimet punnitaan tarkoin. Niinpä evankelistoja päätyy kutsumukseensa nähden sivuraiteille: nuoremmiksi pastoreiksi, nuorisotyöntekijöiksi, diakoneiksi ja erilaisiksi hengellisen työn sekatyömiehiksi. Järjestely ei välttämättä ole huono, jos seurakunta tunnistaa kutsumuksen ja antaa työntekijälle tilaa toteuttaa sitä virkanimikkeistä huolimatta. Toisaalta evankelistojenkin on ymmärrettävä, että Jumalan kutsu on voimassa vaikka kokopäiväistä työsuhdetta ei aina järjesty; teltantekijöitä on muuallakin kuin lähetyskentillä.

Suurempaa huolta kannan niistä evankelistoista, joiden pitää kaapia kannatuksensa sieltä täältä. Hyvä sanoma ry:n hallitukseen tulee säännöllisesti anomuksia 100-300 euron lisätuesta kuukausikannatukseen, jolla evankelista pääsisi lähtemään kentälle. Haloo – eikö tuollaista keskituloisen seurakuntalaisen kymmenyksen suuruista summaa todellakaan löydy paikallistasolta.

Väkisinkin tulee mieleen, että kysymys on myös kutsumusten erilaisesta arvostuksesta. Siipeensä saaneilta evankelistoilta kuulee vieläkin, että opetus- ja lähetystyötä harvoin kyseenalaistetaan samalla tavoin kuin ”syntisten kanssa seurustelua”. Sielunhoidollisesti lohduttaa, että taidettiin erästä toistakin samasta paheesta syyttää…

Tarvitsemme herätysliikkeeseen evankelistaherätystä! On pohdittava, olisiko evankelistojen tueksi perustettava ns. kannatusrenkaita, joilla joissakin herätysliikkeissä työn tukeminen on pääasiallisesti hoidettu. Pystyisikö Hyvä Sanoma ry ottamaan kumppanuushankkeensa alle vastaavaa? Iso Kirja on tehnyt hyvää työtä peruskursseilla evankelistojen kouluttamiseksi, mutta tarvittaisiinko ihan oma ”koulutusohjelma” tai kannustavaa lisäkurssia? Tosin kuulen jo vastustavan äänen, että ”ei sitä ennenkään herrojen kirjaviisautta tarvittu, kun lähdettiin Sanan julistamiseen”. Tässäkin asiassa toivon meidän kuitenkin profiloituvan herätysliikkeenä, joka antaa parhaat mahdolliset eväät työntekijöilleen.

Jos meidät helluntailaiset on jostain takavuosina tunnistettu, niin juuri palavasieluisista evankelistoista. Eipä anneta ”tuotemerkin” hiipua!

(Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto-lehdessä)