Elintasokristittynä Euroopassa elellessä ei tule äkkipäätä ajatelleeksi, että noin 100 miljoonaa kristittyä eri puolilla maailmaa kohtaa päivittäin vainoa ja väkivaltaa uskontonsa vuoksi. Niin yllättävältä kuin se täällä kuulostaakin, niin kristityt ovat edelleen maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Mitenkään väheksymättä muiden uskontojen kokemaa painetta, tilastot kuitenkin kertovat karua kieltä: 75 % uskontonsa vuoksi tapetuista on kristittyjä.

Viime aikoina tilanne on noussut erityisen huolestuttavaksi kristinuskon syntysijoilla Lähi-idässä. Esimerkiksi Irakin kristityt on yksi maailman vanhimmista kristittyjen yhteisöistä, mutta kristittyjen määrä vähenee maassa koko ajan. Kristittyjä syrjitään, kaapataan ja murhataan. Monet uhkien ja vainojen alla elävistä kristityistä pakenevat maasta tai joutuvat pakon alaisina kääntymään islamin uskoon. Myös kirkkojen omaisuus on joutunut väkivallan kohteeksi ja useita kirkkorakennuksia on pommitettu toimintakelvottomiksi. Joulun alla Euroopan parlamentissa vieraillut Kirkukin arkkipiispa arveli juuri kirkkoihin tehtyjen murhaiskujen jälkeen, että mahdollisesti kristinusko vähitellen katoaa Irakista kokonaan.

Samoin kristitty länsi on seurannut lähes ilman reaktioita viime kuukausien brutaaleja hyökkäyksiä uskonveljiä ja -sisaria kohtaan Egyptissä ja Syyriassa. Näissä jumalanpalveluksiin tehdyissä iskuissa kuoli kymmeniä henkilöitä, joukossa lukuisia lapsia.

Myös muualla haasteita riittää. Aasian maiden huima talouskasvu kätkee alleen vakavia perus- ja ihmisoikeusloukkauksia; mm. Kiinassa, Intiassa ja Vietnamissa uskonnonvapaus toteutuu vain paperilla. Sudanissa kärjistynyt tilanne ja jatkuvat hyökkäykset ovat johtamassa ehkä maan jakautumiseen muslimienemmistöiseen Pohjois-Sudaniin ja kristittyjen etelään.

Tuntuu, että apostolien ajoista ei ole juuri päästy eteenpäin; on nimittäin arvioitu, että 1900-luvulla uskonsa vuoksi kuoli enemmän kristittyjä kuin aikaisempina 1 900 vuotena yhteensä. Kuitenkin esimerkiksi EU voisi halutessaan tehdä niin paljon enemmän kristittyjen tilanteen ja uskonnonvapauden edistämiseksi mm. vaatimalla kaikkiin ulkopoliittisiin sopimuksiin kolmansien maiden kanssa uskonnonvapauslausekkeen ja jäädyttämällä yhteistyön rikkomusten tapahtuessa.

Euroopan laimeaa suhtautumista kristittyjen vainoihin saattaa selittää se, että maanosamme on itse hyvää vauhtia kadottamassa oman arvotaustansa. ”Ajan henki” tuntuu olevan niin Suomessa kuin Euroopassa marginalisoida uskonto ja uskonnollinen vakaumus yhteiskunnan ulkopuolelle ns. ”yksityiseen tilaan”; tätä viimesyksyinen uskonnonopetuksen ”neutralisointipyrkimyskin” heijasteli.

Tuoreimman EU-kohun kristinuskon marginalisoinnista aiheutti komission 4 miljoonan euron panostus koululaiselle jaettavaan kalenteriin, jossa oli kyllä muistettu merkitä muslimien, sikhien, juutalaisten ja hindujen juhlapyhät ja Eurooppa-päivä, mutta ei yhtään kristillistä juhlaa. Ellei sellaiseksi lasketa kalenterimerkintää 24.12 ”muista ostaa lahjat – talven lomakausi alkaa”. Toilauksesta vastuullisella virkamiehellä oli jo Euroopan nykyilmapiiriä heijasteleva ratkaisu valmiina; seuraavasta kalenterista tehdään sitten uskontoneutraali! Eipä siis ihme, ettei tällaisessa asennemaastossa vainottujen kannata liikoja Euroopalta odottaa.

(Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa)

Vaalitulosten väärentämistä, opposition ehdokkaiden ja toimittajien vangitsemista, poliittisten vankien pahoinpitelyä, tiedotusvälineiden sensurointia – uutisia varmaan jostain Afrikan pimeimmästä kolkasta? Ei, nämä vuodenvaihteen lööpit tulevat Helsingistä katsottuna suurin piirtein saman matkan päästä kuin Iisalmi, nimittäin Valko-Venäjältä!

Euroopan viimeinen diktaattori Aljaksandr Lukasenka on hallinnut Valko-Venäjää kovaotteisesti jo 16 vuotta. Lukasenka on entinen neuvostokolhoosin johtaja, joka nousi presidentiksi itsenäisyyden ajan ensimmäisissä presidentinvaaleissa 1994. Kaksi vuotta myöhemmin hän kaappasi ”kansanäänestyksellä” parlamentin perustuslailliset valtaoikeudet itselleen. Samoin maan oikeuslaitos on suvereenisti hänen valvonnassaan, eikä hän kaihda käyttää sitä tarpeen vaatiessa poliittisten vastustajiensa nujertamiseen.

The Ekonomistin-lehden demokratiaindeksillä Valko-Venäjä on rankattu 167 maan joukossa 131. sijalle sekä 51 autoritaarisimman valtion joukkoon. Oppositio on ajettu täysin sivuun maan hallinnosta ja sen pääsy tiedotusvälineisiin on hyvin rajoitettua. Toisinajattelijoita ahdistellaan mielivaltaisilla kotitarkastuksilla ja erotetaan tekosyillä opiskelu- ja työpaikoistaan. Lukasenka on puolueineen voittanut vaalit kerta toisensa jälkeen murskaavalla enemmistöllä. Näin myös joulun alla pidetyissä presidentin vaaleissa, jotka kansainväliset vaalitarkkailijat ovat todenneet vilpillisiksi. Vaalien jälkeen kymmenet tuhannet kansalaiset kokoontuivat mielenosoituksiin Minskin kaduille. Erikoisjoukot ja poliisi hajottivat kokoontumiset väkivaltaisesti ja pidättivät satoja mielenilmaukseen osallistuneita, mukana seitsemän opposition presidenttiehdokasta.

EU:n vaatimukset vapauttaa poliittiset vangit ja lopettaa väkivalta kansalaisia kohtaan ovat kaikuneet kuuroille korville. Eikä ihme, sillä EU:n ja monien jäsenmaiden politiikka on ollut epäjohdonmukaista ja poukkoilevaa. Taitavana poliittisena pelurina Lukasenka aloitti lähentymisen EU:n suuntaan toimeenpannen kosmeettisia uudistuksia ja onnistui näin purkamaan mm. viisumipakotteet. Markkinatalouden vastustajasta hän siirtyi kätevästi talouselämän yksityistäjäksi. Niinpä EU:ssa kerkeästi siirryttiin pakotteista ja eristämispolitiikasta ns. ”vuoropuheluun” ja Valko-Venäjä hyväksyttiin nopeasti EU:n itäiseen kumppanuusohjelmaan. EU:n jäsenmaiden kahdenvälinen poliittisen tason yhteydenpito aktivoitiin ja Suomikin kiirehti avaamaan diplomaattisen yhteystoimiston Minskiin.

Itselleni Valko-Venäjän tilanne on tullut tutuksi vuosien varrelta yhteyksistä Valko-Venäjän kristillisdemokraattien kanssa. Olemme tavanneet eri yhteyksissä. Heitä osallistui puolueemme 50-vuotisjuhlaan parisen vuotta sitten, tosin osa puoluejohdosta oli estynyt tulemasta pidätysten vuoksi.

Keväällä haasteellinen tehtäväni oli alustaa heille paikallisvaalikampanjoinnissa. Jo silloin oli tiedossa maan presidentinvaaleja silmällä pitäen laadittu tiukennettu internet-sääntely. Kampanjointineuvojen ja -esimerkkien antaminen tuntui ristiriitaiselta, kun tiesin, kuinka rajoitettuja ovat kansalaisvapaudet ja tiedonvälitys Valko-Venäjällä. Viimeksi joulukuun alussa tapasin Brysselissä puolueen presidenttiehdokkaan Vital Rymasheuskin. Hän arveli, että Lukasenkan hallinto voi keskeyttää kampanjoinnin millä hyvänsä verukkeella. Seuraavan kerran näin Vitalin kuvassa, jossa hän oli mellakkapoliisin hakkaamana ja pidättämänä vaali-iltana.

EU-johtajien sinisilmäisyyden ansiosta Lukasenka pääsee hyödyntämään naapuruuspolitiikan edut ja tukieurot täysimääräisesti, ja samalla voi jatkaa häpeämättömästi ihmisoikeuksien räikeää polkemista. Olisiko EU:n aika muuttaa politiikan suuntaa?

Sari Essayah, europarlamentaarikko

 

(Kirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa 11.1.2011)

Talousahdinko euroalueella on syventynyt nopeasti. Irlannin pankkikriisi on ajanut maan talouden velkakurimukseen. Samanaikaisesti Irlannin rahoitusapua haaliessa tuli ilmoitus, ettei Kreikka sittenkään pysy EU-apupakettien edellyttämässä tahdissa. Rajun leikkauskuurin jäljiltä ostovoima heikkenee, talous supistuu ja työttömyys kasvaa. Erääntyvistä miljardilainoista maa ei selviä, jos EU kääntää lainahanat kesken kiinni.

Portugal on koko syksyn taiteillut surkean taloutensa kanssa ja myöntää jo, että vakausrahaston puoleen on kääntyminen marraskuun alun tiukasta säästöbudjetista huolimatta. Jonossa hattu kourassa odottavat kohta loputkin euron ahdinkoon ajaneesta ns. sika-jengistä eli PIGS-maiden Espanja ja Italia.

Tällä hetkellä EU-johtajat toimivat markkinoiden suhteen reaktiivisesti eivätkä strategisesti.  Kreikan osalta tilannetta ei ollut aikaa miettiä lainkaan eikä Irlanninkaan kohdalla eri vaihtoehtojen tarkempaan punnitsemiseen ollut tilaisuutta. Niinpä markkinavoimat heiluttelevat nyt Euroopan ongelmapesäkkeitä mielin määrin. Euroopan keskuspankista (EKP) on tällä haavaa muodostunut Euroopan ongelmaluottoja ostava roskapankki.  EKP on siten itse luonut tilanteen, joka houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla.

Euroopan velkasuo koettelee todenteolla myös Euroopan rahoitusvakausvälinettä. Kreikka-paniikissa kokoon kyhätyn vakausväline 750 miljardia ovat kuitenkin nopeasti käytetty, kun jäsenmaa toisensa perään vajoaa autettavien joukkoon. Onneksi alkuviikon ECOFIN kokous nettomaksajamaiden johdolla torjui Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n esityksen avustusjärjestelyn kasvattamisesta entisestään. Toinen keskinäinen velkavastuu instrumentti eurobondi sai sekin nihkeän vastaanoton; mitäpä järkeä Saksan tai Suomen kaltaisten talouksien olisi ottaa kannettavakseen muiden maiden velkariskit ja heikentää omaa lainaluokitustaan.

Irlannin kriisin yhteydessä on muistutettu sen olevan pankkisektorin kriisi eikä julkisen talouden pöhötauti kuten Kreikassa. Vaikka markkinavoimille onkin yhdentekevää, mikä kriisin on aiheuttanut, EU:n olisi järkevämpää yrittää keskittyä puhtaasti pankkikriisin dominoefektin estämiseen kuin yrittää taata ongelmavaltioiden velat. Jälkimmäiseen sen paremmin rahat kuin uskottavuuskaan ei riitä. Sen sijaan vakuuksien kannalta pankkien pääomittaminen tarjoaisi mahdollisuuksia. Vakuutena voisi olla esimerkiksi se, että rahoitusvakausvälineen kautta velkojat pääomittavat pankkeja osakkeita vastaan. Osittainen pankkien omistaminen turvaisi pankkituen takaisin saannin ja pidemmällä tähtäimellä toivon mukaan myös veronmaksajien edun.

Toisaalta into rakentaa yhteisiä velkavastuita selittyy pitkälti liittovaltiokehitystä ajavien poliittisilla pyrkimyksillä. Samalla kun Suomessa puhutaan varovaisesti Euroopan kriisimaiden talouksien koordinoinnista, ollaan Brysselissä monta askelta pitemmällä. Täällä puhutaan avoimesti ainakin yritysverotuksen harmonisoinnista ja budjettien federalisoinnista. Kriisi on ajanut ajattelemaan, että paras ratkaisu saattaisi olla EU-maiden talouksien harmonisointi. Siitä onkin sitten lyhyt matka liittovaltioon, jos EU säätelee kansallisten budjettien raamit.

Savon Sanomat 10.12.2010

Tänä syksynä romanikysymys on noussut yhdeksi kuumimmista puheenaiheista ympäri Eurooppaa. Köyhyydestä kärsivien romanikerjäläisten ja Ranskan romanikarkotusten myötä EU on havahtunut häpeälliseen todellisuuteen: omalla tontillamme on vakavia ihmisoikeusongelmia. EU kun mainostaa keskeisinä periaatteinaan yhdenvertaisuutta ja kansalaisten perusoikeuksien kunnioittamista ja turvaamista, mutta siitä huolimatta ihmisoikeudet eivät esimerkiksi romanien kohdalla toteudu tasa-arvoisesti. Romanikysymyksellä on myös haluttu ajaa omia poliittisia intressejä, niin että ongelman ytimessä oleva kärsivä lähimmäinen on lähes unohdettu.

Jeesuksen vuorisaarnassa esittämä kysymys on osuva ja ajankohtainen myös EU:n romanikysymyksen kohdalla: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? (Matt. 7: 3).

Samalla kun EU vaatii ihmisoikeuksien kunnioittamista muulta maailmalta, sen tulisi ensisijaisesti toimia myös itse omien periaatteidensa mukaisesti. Valitettavan usein ihmisoikeuksiin sovelletaan rajahyötyajattelua, jossa niiden kunnioittamista vaaditaan vain, jos omat taloudelliset edut eivät siitä kärsi.

Esimerkiksi Kiinan tapauksessa maiden kauppapoliittiset intressit ajavat yleensä ihmisoikeuspolitiikan ohitse. Vankilassa vuosikausia viruva kristitty tai poliittinen vanki, kuten uusi rauhannobelisti Liu Xiaobo, saatetaan nostaa Kiinaa paheksuvasti länsimaisen median valokeilaan, mutta samaan aikaan eurooppalaiset päättäjämme allekirjoittavat vinon pinon uusia kauppasopimuksia ihmisoikeuksia sortavan hallituksen ja viranomaisten kanssa. Tämänkaltaisessa kaksinaismoraalisessa politiikassa vähäosaisimman oikeuksien puolustaminen on toissijaista ja sorretun ääni vaimenee kuulumattomiin.

Euroopassa puhutaan myös paljon solidaarisuudesta. Solidaarisuutta löytyi mm. epärehellisyydestä ja holtittomasta taloudenpidostaan kiinni jääneelle Kreikalle miljardien eurojen suuruisen tukipaketin muodossa. Sen sijaan maailman vähäosaisimpien auttamiseen ei kuitenkaan löydy solidaarisuutta edes 0,7% BKT:stä. Kuten monesti olemme nähneet ja tulemme näkemään: tärkeänä pidettyyn asiaan löytyy myös rahaa. Mitä tämänkaltainen priorisointi kertoo eurooppalaisista arvoista?

Jeesus muistuttaa meitä: ’Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle’ (Matt. 25:45). Siinä sitä on muistolausetta meille globaalissa, mutta usein niin eriarvoisessa maailmankylässä eläville.

EU-johtajat käyvät yhä epätoivoisemmaksi muuttuvaa puolustustaistelua euron uskottavuudesta. Kreikan kriisin yhteydessä komission, euromaiden ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n häthätää kokoon kyhäämän vakausrahaston 750 miljardia euroa uhkaavat loppua kesken, jos jäsenmaa toisensa jälkeen vajoaa avustettavien joukkoon.

Niinpä IMF patistaa euromaita kasvattamaan rahastoa entisestään ja suurimman omistajansa USA:n myötävaikutuksella olisi itsekin valmis lisäämään osuuttaan nykyisestä 250 miljardista eurosta. Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ovat kuitenkin suhtautuneet nihkeästi kassan kasvattamiseen.

Koko vakausmekanismi oli alun perin suunniteltu vain markkinoiden rauhoitteluun, mutta se tuntuukin nyt osaltaan ruokkivan maasta toiseen leviävää epävarmuutta eli ns. dominoefektiä. Avustusjärjestelyn uskottavuus ei nimittäin ole hääppöinen, kun takaajina on euro-maita, joiden oma velkaisuus ylittää niiden BKT:n ja suurimmalla osalla jäsenmaista myös valtiontalous on pahasti pakkasella. Suomi on ani harvoja EU-maita, joissa edes jompikumpi mittari ei osoita ylivelkaantumista.

Toinen IMF:n esittämä ”lääke”, joka uhkaa käydä euro-potilaalle tautia kohtalokkaammaksi, on Euroopan Keskuspankin EKP:n yhä lisääntyvä valtioiden velkakirjojen ostaminen.
EKP on ostanut viime keväästä lähtien sadoilla miljardeilla euroilla kriisimaiden velkakirjoja estääkseen näiden lainakulujen kasvun ja sijoitusten joukkopaon. Samalla se on kuitenkin itse luonut tilanteen, joka suorastaan houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla. Pankit pääsevät näin riskisijoituksistaan kannattavasti eroon, kun EKP ne kumminkin kiltisti lunastaa. Saksassa on sentään jo käynnistynyt keskustelu siitä, muuttuuko EKP roskapankiksi. Harva sen sijaan on USA:n keskuspankin eläkkeellä oleva johtaja Greenspanin tavoin ihmetellyt EKP:n omien tukitoimien aiheuttamaa moraalikatoa.

Liittovaltiota ajavat federalistit ovat nähneet syvenevässä talouskriisissä tilaisuutensa. Eurossa on heidän mielestään valuvika; yhteinen raha tarvitsee yhteisen talouspolitiikan ja jäsenvaltioiden budjeteille ei riitä koordinaatio, vaan ne on federalisoitava. Käsittämätöntä, että tähän Bryssel-johtoista finanssipolitiikkaa vaativien kuoroon on Suomen hallituskin innolla yhtynyt. Kuitenkaan yhteinen talous- ja finanssipolitiikka ei poista Euroalueen maiden holtittomia alijäämiä, vaan sosialisoi ne toisten hoidettaviksi. Olisimme kasvu- ja vakaussopimuksen tiukalla noudattamisella selvinneet kriisistä selkein säännöin ja ilman uusia nyt luotuja tai rakenteilla olevia talousmekanismeja, jotka ovat jäsenvaltioiden itsemääräämisoikeuden ja perussopimusten kannalta kyseenalaisia.

Kun istuva hallitus nyt kuitenkin näyttää valinneen Suomen sitouttamisen yhteisiin velkainstrumentteihin ja alati kasvavat takausvastuut, niin lienee paikallaan muistuttaa taloushistorian karusta läksystä. Professori Vesa Puttonen siteerasi Talouselämä-lehden haastattelussa Rogoffin ja Reinhartin tutkimusta rahoituskriiseistä 800 vuoden ajalta; ”Kriisit ovat keskenään erilaisia, mutta yhteistä niille oli, että koskaan valtio ei ole selvinnyt veloista, jotka ovat 80-100 % bkt:sta muuten kuin inflatoimalla valuuttansa tai jättämällä velkansa maksamatta.” Olisiko tästä syytä ottaa opiksi?

Iisalmen Sanomat 7.12.2010