Euroopan Parlamentissa käytiin varsin kiivasta keskustelua työntekijöiden oikeudesta vapaaseen liikkuvuuteen EU:n sisällä. Keskustelu on kiihtynyt erityisesti Saksassa ja Iso-Britanniassa, jotka ovat rajoittaneet ns. työvoiman saatavuusharkinnan turvin romanialaisten ja bulgarialaisten tuloa työmarkkinoille. Siirtymäaika näiden maiden osalta umpeutui vuodenvaihteessa, ja joidenkin mielestä sytykkeet kriittiseen maahanmuuttokeskusteluun leimahtivat siitä.

Suomi ei ole käyttänyt tähänkään asti siirtymäaikaa, joten mitään erityistä bulgarialaisten tai romanialaisten rynnistystä työmarkkinoille ei ole tulossa. Myöskään perusoikeuden takaaman vapaan liikkuvuuden suhteen ei ole tapahtunut mitään muutoksia. Jokaisella EU-jäsenmaan kansalaisella on koko ajan ollut oikeus työttömänä työnhakijana hakea töitä pääsääntöisesti 3 kk:n ajan jossakin toisessa EU-maassa. Sen jälkeen oleskelun jatkaminen on edellyttänyt näyttöä siitä, että pystyy elättämään itsensä ja omaa maassa voimassa olevan sairasvakuutuksen.

Mistä sitten kiikastaa? Ongelman ytimessä on maiden elintasoerot ja sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittaminen, silloin kun työnteko tai sosiaali- ja eläketurvan saaminen tapahtuu yli jäsenmaiden rajojen. Erityisen ongelmallista yhdenvertaisen kohtelun vaatiminen on tilanteessa, jossa sosiaaliturvajärjestelmien rakenne ja laajuus vaihtelevat maiden välillä. Suomessa – ja osin Britanniassa – käytössä olevan asumisperusteisen järjestelmän periaate on myöntää laajat sosiaaliturvaetuudet maassa asuville. Vakuutusperusteinen järjestelmä taas rajaa oikeudet yleensä lähinnä työttömyys- ja eläketurvaan.

Suomessa tämä siis tarkoittaa yhdenvertaisen kohtelun ulottamista melko lyhyenkin työsuhteen perusteella myös muuhun kuin työttömyys- ja eläketurvaan, kuten terveyspalveluihin, lapsilisiin ja kotihoidontukeen, vaikka henkilöllä ei olisi Suomessa kotikuntaa ja perhe asuisi lähtömaassa. Huhut kertovat, että puolalaisia rakennusmiehiä houkutellaan suomalaiseen työsuhteeseen lapsilisä ”bonuksella”, vaikka Puolassa lapsilisä maksetaan vain köyhimmille.

Tällä hetkellä työssä toisessa EU-maassa on vain 2,8 prosenttia alueen työvoimasta. Silti vapaan liikkuvuuden aiheuttamat haasteet ovat erilaisia eri jäsenmaille, sillä elintasoerojen lisäksi sosiaaliturvan järjestämistavassa on valtavia eroja. Näihin epäkohtiin puuttumista ei pitäisi heti leimata muukalaisvihamielisyydeksi, vaan päinvastoin niiden korjaaminen takaa sujuvan työvoiman vapaan liikkuvuuden. Suomikin on hyötynyt niin lähtö- kuin kohdemaana vapaasta liikkuvuudesta.   Komissiosta on odotettavissa vielä kevään aikana tarkennettu linjaus sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta työvoiman liikkuessa; toivottavasti se tuo selvyyttä nykyiseen, toisille maille kohtuuttomaan tilanteeseen.

Periaatteellinen ongelma on siinä, että sosiaaliturvajärjestelmät kuuluvat jäsenmaiden päätäntävaltaan, mutta vallitsevat linjaukset aiheuttavat kasvavaa painetta muuttaa niitä. Toimivaltarajauksesta on pidettävä kiinni, ja meidän pitää pystyä myös jatkossa päättämään itse, miten sosiaaliturvamme järjestämme.

Lapsilisät on Suomessakin alun perin tarkoitettu demografisiksi kannustimiksi tasaamaan lapsellisten ja lapsettomien perheiden välisiä elintasoeroja maan sisällä eikä suinkaan ulkomaalaisten työntekijöiden houkuttimiksi!

Vuonna 2014 vietetään sekä YK:ssa että EU:ssa perhevuotta. Perhevuodella halutaan muistuttaa, että koko yhteiskunnan hyvinvointi lähtee perheistä. Juhlavuodet toki tulevat ja menevät, mutta näen silti tärkeänä, että viime ajat talousasioiden kanssa painineessa EU:ssakin juuri perhe on haluttu nostaa esille.

EU:ssa kotitalouksien koko on pienentynyt keskimäärin 2,4 henkilöön, kolmasosa lapsista syntyy avioliiton ulkopuolella ja 2,3 solmittua avioliittoa kohden yksi päätyy eroon. Useimmat jäsenmaat eivät tarjoa apua perhekriiseissä. Tämä kaikki väistämättä vaikuttaa myös perhepolitiikan keskeisiin kysymyksiin ja haasteisiin.

Vaikka sosiaalipolitiikka ei kuulu EU:n toimialueeseen, vaan jäsenvaltioiden, hyväksi havaittuja perhepoliittisia käytäntöjä kannattaa jakaa. Pohjoismailla on tarjota hyvät perhevapaamallit ja päivähoitomahdollisuudet, joiden kylkiäisenä on saavutettu naisten korkein työllisyysaste EU:ssa. Meillä taas olisi oppimista useissa Keski- ja Etelä-Euroopan maissa perheille myönnettävistä verovähennysmalleista; puhumattakaan perhekeskeisemmän kulttuurin omaksumisesta.

Koko EU:n alueella väestö vähenee ja ikääntyy. Lapsiperheitä tulisi tukea enemmän, jotta syntyvyys kasvaisi. Vain keskimäärin pari prosenttia EU-maiden kansantuotteesta käytetään perhetukiin ja erot maiden välillä ovat suuria. Siinä missä Tanska ja Luxemburg panostavat lähes 4 % BKT:aan perhetukiin, etelän kriisimaissa jäädään alle prosenttiin.

Tarvitsisimme lasten ja perheitten näkökulmasta lähtevää perhesuuntautunutta lähestymistapaa läpäisyperiaatteella moniin EU-toimiin. Konkreettisena tekona perhepolitiikka ansaitsisi oman ”vihreän kirjansa”, jossa perhepolitiikan EU-tason suuntaviivoissa analysoitaisiin perheiden tilanteita ja etsittäisiin ratkaisuvaihtoehtoja jäsenmaiden haasteisiin.

Talouskriisin ja hyvinvointivaltioiden kustannuspaineen keskellä on tärkeää muistaa, että hienoimmatkin innovaatio-ohjelmat ja tietoyhteiskuntastrategiat jäävät toteutumatta, mikäli kansakuntien perusta, lasten ja nuorten tulevaisuus, ei ole turvattu. Suomessakin juhlavuosi ansaitsee asian tärkeyden vuoksi tulla noteeratuksi.

Euroopan parlamentti sai valmiiksi lähes 2,5 vuoden työn julkisten hankintojen direktiivipaketin uudistamiseksi. Valtion, kuntien, kuntayhtymien ja julkisten liikelaitosten hankinnoilla on lähes parinkymmenen prosentin merkitys EU-alueen bruttokansantuotteeseen, mutta jatkossakin jäsenvaltioissa voidaan toteuttaa julkiset hankkeet ja palvelut omana työnä ilman kilpailutuksia. Mikään vasemmiston pelottelema yksityistämis- tai ulkoistushanke ei siis ollut kyseessä.

Keskeinen uudistus liittyy siihen, että jatkossa halvin hinta ei ole yksinomainen kriteeri, vaan kokonaistaloudellisesti edullisimmassa valinnassa laadulla on merkitystä. Tämä korostuu erityisesti vanhusten ja vammaisten palveluissa, joissa on liu’uttu melkein huutolaismentaliteettiin ”kuka halvimmalla hoitaa”. Uudistus esittää muutenkin selkeämpiä erivapauksia sosiaali- ja terveyspalveluille.

Jo nyt on ollut mahdollista suunnata osa hankinnoista suoraan sosiaalisilla kriteereillä mm. työpajoille, mutta osto-osaamisen puutteessa kaikkia mahdollisuuksia ei ole hyödynnetty. Lisäksi vastaisuudessa myös elinkaarikustannukset ja innovatiiviset ratkaisut on helpompi huomioida.

Tarjouspyynnöissä on laatukriteerien kohdalla oltava jatkossakin huolellinen, jotta voidaan varmistaa avoin ja reilu kilpailu ja syrjimättömyys tarjoajien kesken. Parhaimmillaan kilpailu julkisista hankinnoista tehostaa yhteisten verovarojen käyttöä, huonoimmillaan kilpailutuksista tulee sekavia ja riitoja ratkotaan oikeussaleissa.

Olin direktiivissä työllisyysvaliokunnassa oman ryhmäni vastaava ja siellä uudistuksen työllisyyspoliittisiin vaikutuksiin haettiin ratkaisuja. Hankintoja kannustetaan pilkkomaan, jotta pienten ja keskisuurten yritysten mahdollisuudet paranisivat. Nythän tarjouspyynnöt ovat usein niin suuria, että paikalliset tuottajat ja pk-yritykset eivät ole niihin enää pystyneet vastaamaan. Sähköisten hankintamenettelyjen lisääminen myös helpottaa pienyrittäjää ja karsii byrokratiaa.

Rehellisen yrittäjän etu on, kun jatkossa EU:n työlainsäädäntöä kiertävät voidaan sulkea tarjouskilpailuista ja asettaa ehtoja erityisen alhaisille tarjouksille, jottei niitä tehdä sosiaalisella polkumyynnillä. Kansallisesti voidaan lisäksi luoda valvontamekanismeja.

Kyseessä on ollut tämän vaalikauden keskeisin kansalaisen arkeen vaikuttava sääntelypaketti. Nyt on vain pidettävä huoli, että kansallinen hankintalaki uudistetaan direktiivin parannetut mahdollisuudet hyödyntäen. Viimeksi haluttiin olla mallioppilas, ja mm. kynnysarvot laskettiin reilusti direktiivin mahdollistamien enimmäisrajojen alle. Suomesta tuli eniten kilpailuttava maa EU:ssa ja sekavien tulkintojen takia monet pienet toimijat heivattiin markkinoilta ja paikalliset tuottajat sivuutettiin tarjouspyynnöissä. Nyt on aika saada parannuksia julkisiin hankintoihin!