Britannian pääministeri David Cameronin viimeviikkoinen EU-linjapuhe ja lupaus järjestää kansanäänestys Britannian EU-jäsenyydestä on kirvoittanut meilläkin keskustelun kansanäänestyksen tarpeellisuudesta.  Cameronin puhetta on jokainen tulkinnut tietysti omien silmälasiensa läpi, mutta mielestäni sen ydinsanoma ei ollut Britannian mahdollinen ero EU:sta.  Cameron totesi, että ”EU on menossa ihmisten mielestä suuntaan, jota he eivät halua”, ja siksi unioni tarvitsee pitkälle meneviä uudistuksia.

Pitkälle menevistä uudistuksista, mutta jokseenkin päinvastaiseen suuntaan, haaveilevat myös talousintegraation kautta liittovaltiota ajavat federalistiset voimat. Talouskriisin varjolla integraatio on edennyt harppauksin mm. pankkiunionin kehityksen, yhteisten velkamekanismien ja tiivistyvän budjettiohjauksen kautta. Suuntaa on pidetty jokseenkin selviönä eikä jäsenmaiden kansalaisilta ole mandaattia kyselty; hät´hätää kansalliset parlamentit ovat pysyneet vauhdissa mukana.

Komission ajamat esitykset euron uusista pelisäännöistä ja yhteisistä veloista ja vastuista ovat niin pitkälle meneviä, että ne vaativat sitten aidon perussopimusmuutoksen. Brysselin käytävillä puhutaankin jo aivan avoimesti sen ajan koittavan pian seuraavien EU-vaalien jälkeen 2015 – 2016.  

Julkisuudessa Britanniaa on arvosteltu ”rusinat pullasta”- politiikasta, kun se tuossa vaiheessa haluaa neuvotella liittymissopimuksensa uusiksi. On kuitenkin selvää, että sopimusmuutosten myötä euro- ja ei-euromaiden juopa väkisinkin kasvaa. Myös Tanskalla on Iso-Britannian tavoin ns. opt-out euroon nähden eli liittymissopimustensa mukaisesti näiden maiden ei tarvitse koskaan ottaa yhteisvaluuttaa käyttöön. Varsin epätodennäköiseltä näyttää Ruotsinkin liittyminen valuuttaunioniin ainakaan lähiaikoina. Lisäksi on lähemmä kymmenkunta maata matkalla euro-jäsenyyteen. Ei kuulosta uskottavalta, että euromaiden osalta perussopimus muuttuu radikaalisti ja muut vain seuraisivat stabiileina vieressä. Jokainen kansallisesta edustaan välittävä maa, pyrkii vaikuttamaan siihen, millaiseksi EU tulevaisuudessa muokkaantuu ja millainen on oman maan suhde siihen.

Millaista EU:ta tulevaisuudessa sitten halutaan?  Rintamalinjat ainakin Euroopan parlamentissa liikkuvat suurin piirtein siinä, onko liittovaltiokehitys se oikea suunta vai riittääkö yhteistyökuvioksi toimivat sisämarkkinat. Itse vastustan liittovaltiokehitystä ja mielestäni se on monilta osin enemmän EU-eliitin hahmottelema projekti kuin jäsenvaltioiden kansalaisten toivoma linja. EU-politiikassa tulisi pikemminkin keskittyä siihen, millä tavoin kasvua ja työllisyyttä ja sitä kautta hyvinvointia Euroopassa voitaisiin tukea. 

Joulukuun huippukokouksessa komission federalistinen agenda saatiin lykättyä, ei torjuttua. Jos haluamme muuttaa suuntaa, on jäsenvaltioissa aika käydä keskustelua ja määritellä kansalliset tavoitteet – aivan kuten Britanniassa on aloitettu. En ymmärrä tätä sordiinolinjaa, ettei perussopimusmuutoksesta saisi keskustella; se tulee joka tapauksessa. Suomessa on syytä käydä tätä keskustelua myös, ja erityisesti vuoden 2014 EU-vaaleissa sen soisi olevan ydinaihe. Sen jälkeen on aika vaikuttaa tulevaan perussopimukseen ja lopputulos luovutettava kansanäänestykseen.

Vuoden 2013 täysistunnot Strasbourgissa alkoivat jo tutuksi tulleilla aiheilla. Puheenvuoroissa finanssikriisiä ja sen erilaisia ratkaisumenetelmiä pohdittiin jälleen kerran ja parlamentti äänesti mm. eurobondeista.

Parlamentin käsittelyssä olleessa oma-aloitteisessa päätöslauselmassa komissiota ja jäsenmaita kehotetaan tarkastelemaan mahdollisuutta ottaa käyttöön niin sanottuja vakausjoukkolainoja. Uudesta – ehkä houkuttelevammalta kuulostavasta – nimestä huolimatta kysymys on eurobondeista eli yhteisistä joukkolainoista.

Parlamentti hyväksyi päätöslauselman äänin 361-268. Itse vastustin sitä kuuden muun suomalaismepin tavoin. Sen sijaan hallituspuolueiden Sdp:n, Vihreiden, Rkp:n ja yksi Kokoomuksen meppi tukivat esitystä, ja olivat siten selkeästi eri linjoilla Suomen hallituksen kanssa.

Kaiken kaikkiaan parlamentissa näkemykset jakautuvat osin sen mukaan, kuinka syvälle velkasuohon jäsenmaa on vajonnut. Kriisimaiden mepit toivovat yhteisiä joukkolainoja ja tiiviimpää yhteistyötä. Saksan ja Suomen kaltaiset taas maat vastustavat niitä ja edistäisivät sen sijaan tiukempaa talouskuria. Samoin poliittinen väri vaikuttaa: vasemmisto, vihreät ja osa liberaaleista kannattaa, keskusta-oikeisto vastustaa. 

Yhteisiä joukkolainoja on ehdotettu pitkään Euroopan velkasuon ratkaisuksi, mutta mielestäni ne vain syventäisivät kriisiä ja lisäisivät jäsenmaiden velkaantumista. Käytännössä niiden käyttöön ottaminen tarkoittaisi, että jo valmiiksi korviaan myöten velkaantuneet maat voisivat saada markkinoilta velkaa enemmän ja halvemmalla kuin mitä niille muuten voisi myöntää, koska taustalla ovat vahvojen euromaiden kuten Saksan ja Suomen kaltaiset taloudet vakuutena. Tämä ei voi olla terveellinen kehityssuunta.

 Eurobondit ovat hankalia jäsenmaiden välisen oikeudenmukaisuudenkin kannalta. ”Moraalikato” tässä kysymyksessä tarkoittaa, että hyvin asiansa hoitaneet jäsenmaat joutuisivat maksamaan lainoistaan korkeampaa hintaa ja päätyisivät entistä enemmän velkakriisin maksumiehiksi. Moraalikadon torjumiseksi euro- tai vakausbondien käyttöönotolle esitetään usein ehdoksi talouden tervehdyttämisohjelmaan sitoutumista. Mielestäni on kuitenkin ongelmallista, miten sitoutuminen voidaan tosiasiallisesti varmistaa. Jos maa ei noudata ohjelmaa, pystytäänkö jo annettu halpa raha saamaan takaisin – tuskinpa.

Vaikka eurobondeista ei tällä päätöslauselmalla vielä päätetäkään sitovasti, niin parlamentin kannalla on tietty signaaliarvo. Komissio voi myöhemmin yhteisiä joukkolainoja esittäessään todeta, että Euroopan parlamentissakin ollaan asiasta tätä mieltä.

Kun eurobondeja huudetaan nyt avuksi laajalla rintamalla, jää kokonaiskuva akuutissa kriisinhoidossa vähemmälle huomiolle. Euron alkutaipaleesta lähtien ongelma on ollut sama.  Nousukaudella euroalueen korkotaso oli liian matala ongelmamaiden talouden tilaan suhteutettuna. Niinpä kiinteistökuplat ja velkaantuminen saivat muhia rauhassa. Talouden rakenteet ovat edelleen hyvin erilaiset, joten yhteinen korkotaso ei ole oikea toimenpide nykyisessäkään tilanteessa.

Eurobondit ovat hyvä indikaattori EU-keskustelusta ylipäätään; millaista EU:ta tulevaisuudessa halutaan. Rintamalinjat liikkuvat suurin piirtein siinä, onko liittovaltiokehitys se oikea suunta vai riittääkö yhteistyökuvioksi toimivat sisämarkkinat.

Itse vastustan liittovaltiokehitystä ja mielestäni se on monilta osin enemmän eliitin hahmottelema projekti kuin jäsenvaltioiden kansalaisten toivoma linja. EU-politiikassa tulisi pikemminkin keskittyä siihen, millä tavoin kasvua ja työllisyyttä ja sitä kautta hyvinvointia EU:n alueella voitaisiin tukea. 

Viime päivinä on paljon spekuloitu myös Iso-Britannian suhteesta EU:n. EU:ssa on pankkiunioni kehityksen myötä nähtävissä jakoa euro- ja ei-euromaihin. Myös Tanskalla on Iso-Britannian tavoin ns. opt-out euroon nähden eli liittymissopimustensa mukaisesti näiden maiden ei tarvitse koskaan ottaa yhteisvaluuttaa käyttöön. Varsin epätodennäköiseltä näyttää Ruotsinkin liittyminen valuuttaunioniin ainakaan lähiaikoina.

Iso-Britannia tuskin etsii eroa unionista, koska on yksi sisämarkkinoiden suurimmista hyötyjistä. Iso-Britannia on kuitenkin tyytymätön unionin taloudenpitoon ja liittovaltiokehitykseen.  

Osin Iso-Britanian linjassa on kysymys myös sisäpolitiikasta. Tämä näkyi hyvin keskustelussa EU:n monivuotisista rahoituskehyksistä. Brittikonservatiivien ns. takapenkkiläiset työväenpuolueen tukemana vaativat tiukkoja leikkauksia EU:n kehyksiin. Tilanne oli tukala pääministeri Cameronille, joka olisi tyytynyt nykyisten maksuosuuksien tason jäädyttämiseen.  Uskoakseni Iso-Britanniankin kohdalla on kyse siitä, millaista EU:ta se haluaa. Suomessa on syytä käydä tätä keskustelua myös, ja erityisesti vuoden 2014 EU-vaaleissa sen soisi olevan ydinaihe.