Kun EU koostuu sijainiltaan ja historialtaan hyvin erilaisista jäsenmaista, muilla tuntuu olevan vaikeuksia ymmärtää toisten erikoislaatuisuutta. Tämä muodostuu aiempaa suuremmaksi ongelmaksi, kun lainsäädännössä on siirrytty enenevässä määrin enemmistönpäätöksiin. Pienten jäsenmaiden erityisongelmia ei tunnisteta tai ne on helppo sivuuttaa, jolleivät niiden edustajat pidä meteliä kansallisista erityistarpeistaan.

Tällä viikolla kansallisten näkökohtien puolustaminen jälleen kulminoituu, kun suuressa salissa on äänestettävänä energiaverouudistus. Toteutuessaan se mm. yhdentäisi dieselin ja bensiinin vähimmäisverotasot. Parlamentin sorvaamassa muodossa se Suomessa nostaisi dieselin hintaa parikymmentä prosenttia ja käyttövoimaveron poistamisesta huolimatta aiheuttaisi kuljetusyrityksille pahimmillaan 300 miljoonan euron lisäkustannukset. Yksittäisen auton kustannukset kohoavat kymmeniätuhansia euroja, jolloin pienyritysvaltaisella kuljetussektorilla pelätään useamman lyövän hanskat naulaan.

Parlamentissa asiaa pääkäsitelleessä talousvaliokunnassa esitykseni sallia ammattikäytössä polttoaineen alempi verotus hävisi ja ainut parannus oli, että kielto tulee voimaan vasta 2025 eli muutama vuosi komission alkuperäistä esitystä myöhemmin. Tämä ei kuitenkaan riitä. Suomessa, samoin kuin Ruotsissa, on pitkät etäisyydet ja olemme harvaan asuttuna maana aivan toisella tavalla riippuvaisia ammattiliikenteen kuljetusyhteyksistä.

Suomessa nykyään verotonta nestekaasua halutaan direktiivissä jatkossa verottaa lämmityspolttoaineena. Esitys saattaa vaikuttaa harmittomalta; käytetäänhän kaasua meikäläisittäin yksityiskäytössä lähinnä makkaran grillaukseen. Kuitenkin myös nestekaasun veronkorotus tuntuu kansantalouteen grillauskustannuksia enemmän, sillä se vaikuttaisi erityisesti metalliteollisuuden prosessien ja kaasukäyttöisten bussien kannattavuuteen. Talousvaliokunta pyrki kumminkin mietinnössään muistuttamaan, että neste- ja maakaasu ovat vähemmän haitallisia kuin monet muut fossiiliset polttoaineet ja siksi veroetuudet olisi poistettava käytöstä vaiheittain.

Valiokunnan käsittelyn jäljiltä esitys jäi niin huonoksi, ettei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin äänestää sitä vastaan. Näin taitaa käydä myös istunnossa ellei muutosesityksillä saada aikaan olennaisia parannuksia.

Liikenneyhteyksien näkökulmasta katsottuna Suomi on kuin saari; meille tuonti ja vienti ovat kallista eikä kaikkia kuljetuskustannuksia voi leipoa sisään tuotteiden hintoihin. Niinpä energiaverouudistuksen yhtenä tavoitteena oleva sisämarkkinoiden kilpailuneutraliteetti ei näin toteudu, vaan pitkien välimatkojen maille verohelpotusten poisto nostaa rajusti kustannuksia ja on päinvastoin lisärangaistus sijainnista. Dieselin verorasituksen nousu vaikuttaisi varmasti kielteisesti myös joukkoliikenteen matkustajamääriin. Voi vain ihmetellä, miten tällä edistetään EU:n ilmasto- ja liikennepoliittisia tavoitteita!

Suurin piirtein vuosi sitten ilakoin ennenaikaisesti eduskunnan saaneen vaalilakiuudistuksen eteenpäin juuri ennen eduskuntavaaleja ja valtakunnallisesti oikeudenmukaisen tuloksen takaavan mallin kaipaavan enää seuraavien valtiopäivien hyväksynnän. Vaan kuinkas sitten kävikään!

Hallitusovista sisään tullut SDP teki hallitusneuvotteluissa harvinaisen selväksi, että ainakaan kyseisellä laskentamallilla ei suomalaista demokratiaa edistetä. Hallitusohjelmaan saatiin sentään sopu siitä, että perustuslakiin Manner-Suomen vaalipiirien vähimmäismääräksi kirjataan kuusi ja enimmäismääräksi kaksitoista. Suhteellisuus paranisi joka tapauksessa, kun tasaisemman suuruiset vaalipiirit madaltaisivat laskennallista äänikynnystä.

Kitkuisissa tunnelmissa mallista ei hallitusneuvotteluissa päästy yksimielisyyteen, sillä pöydällä oli jos jonkinmoista viritystä Uudenmaan jaosta ja Itä-Suomen yhdistämisestä aina tasauspaikkalaskelmiin. Työ päätettiin lykätä puoluesihteerityöryhmään. Puoli vuotta askaroituaan oli sen vuoro luovuttaa, ja antaa työ hallitusryhmien puheenjohtajien sorvattavaksi.

Vaivannäkö ei onneksi valunut hukkaan, sillä nyt saavutettu sopu on erityisen tärkeä Itä-Suomen kannalta. Pohjois-Karjalan ja Etelä-Savon piilevät noin 14 %:n äänikynnykset saadaan laskemaan 5-6 %:n tienoille. Äänestäjien alueellinen epätasa-arvo on ollut räikeää, eikä pienempien puolueiden kannattajilla ole ollut mitään mahdollisuuksia saada ehdokkaitaan läpi. Tämä on vaikuttanut äänestyskäyttäytymiseen, ja ”nukkuvien” puolueen kannatus on idässä ollut muuta maata suurempaa.

Nurinoitta ei tätäkään reformia toteuteta. Demarit hallituksessa ja perussuomalaiset oppositiossa olisivat toivoneet vielä useamman vaalipiirin muokkausta. Itä-Suomen nykyiselle valtapuolueelle Keskustalle taas kaikki muutokset merkitsevät ansaitsemattomien lisäpaikkojen menetystä, joten vastustaa kannattaa, vaikka vaihtoehtoa ei olisi esittää.

Ainut perusteltavissa oleva kritiikki tulee mielestäni Etelä-Savon maakuntarajan muuttumisesta sitten 2010 aluehallintouudistuksen. Itä-Suomen maakunnista luotiin tuolloin virallinen yhteistoiminta-alue. Eteläsavolaisten huoli liittyy EU-tukieurojen tasoon, joka saattaa yhteistyösuunnan muuttumisen takia laskea eteläisemmän Suomen alhaisemman tukitason takia. Tämä huoli on selvitettävä ja tarvittaessa hoidettava.

Tilastokeskuksen nykylukujen valossa uudesta Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiiristä valitaan 15 kansanedustajaa ja Kymen ja Etelä-Savon liitoksesta 17 edustajaa. Vaalipiirien lukumäärä jää uudistuksen jälkeenkin nykyisen perustuslain rajoihin, joten uudet vaalipiirit voidaan ottaa käyttöön jo seuraavissa 2015 eduskuntavaaleissa. Onneksi, sillä laillani monien muidenkin usko koko uudistuksiin alkoi hiipua.

Talouskriisin kanssa painivassa Euroopassa aktiivisen ikääntymisen ja sukupolvien välisen solidaarisuuden teemavuosi 2012 on jäänyt melko vähälle huomiolle. Kuitenkin väestörakenteen muutoksella on yhteiskuntiin laajakantoiset vaikutukset ja siksi sen tulee olla EU:ssakin keskeinen politiikkakysymys.

Jäsenvaltioita kannustetaan edistämään aktiivista ikääntymistä, jossa terveys ja toimintakyky säilyvät entistä pidempään ja jossa panostetaan lisäelinvuosien avaamiin mahdollisuuksiin. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että pidemmät työurat ja terveet elinvuodet ovat sosiaaliturvan, eläkkeiden ja taloudellisen kestävyyden ehto. Samalla toki paranee ihmisten jokapäiväinen elämänlaatu.

Ikääntyneiden potentiaali jätetään monesti huomiotta, koska heitä pidetään usein passiivisina kohteina eikä aktiivisina toimijoina. Yhä useammat eläkeläiset haluavat toimia vireästi omissa yhteisöissään, ovat tärkeä tuki ja apu lastensa ja läheistensä perheille ja monien vapaaehtoisverkostojen kantavia voimavaroja. Lisäksi ikääntyneet muodostavat merkittävän kuluttajaryhmän, ja ikääntyneiden palveluiden kysyntä kasvaa erittäin voimakkaasti.

Sukupuoli on tärkeä tekijä ikääntymisessä, sillä eurooppalaisten naisten eliniänodote on noin kuusi vuotta suurempi kuin miehillä. Iäkkäät naiset ovat miehiä suuremmassa vaarassa päätyä köyhyyteen. Eläkejärjestelmät eroavat jäsenvaltioiden välillä, mutta useimmiten naisten matalampi palkkataso ja työuraa pilkkovat erilaiset hoitotehtävät (äitiysloma, lastenhoito, omaishoito) johtavat vääjäämättä pienempiin eläkkeisiin. Suomessakin työskentely puolison yrityksessä tai maatalouden aloilla tapahtui vielä viime vuosikymmeniin saakka yleensä ilman palkkaa ja kertyvää sosiaaliturvaa.

Ikääntyvä nainen on myös suuremmalla todennäköisyydellä läheisensä omaishoitaja. Monissa jäsenvaltioissa on vasta herätty pohtimaan tukipolitiikkaa mm. omaishoidontukea ja siihen liittyviä verotus- ja sosiaaliturvakysymyksiä sekä tukipalveluita, jotka ovat aivan ratkaisevia omaishoitajien jaksamiselle ja sitä kautta koko hyvinvointijärjestelmän kestävyydelle.

Alueelliset erot ikääntymisen suhteen ovat myös suuria; Euroopassa on vuoteen 2020 mennessä 40 sellaista aluetta, joilla väestöennusteen mukaan vanhusväestön osuus on 25 % keskiarvon yläpuolella. Itä- ja Pohjois-Suomi, itäisen Saksan alue ja Pohjois-Italia ovat näistä kärkipäässä, jolloin koheesiopolitiikassa olisi kohdennettava erityisiä toimenpiteitä alueiden vetovoiman säilyttämiseksi ja muuttotappiovirran kääntämiseksi.

Tärkeintä kuitenkin lienee jäsenvaltioissa ikääntymiseen liittyvä asennemuutos, johon teemavuoden solidaarisuuspainotuksilla tähdätään. Kustannuskeskeisestä huoltosuhdepohdinnasta, jossa vanhukset nähdään kulueränä, on siirryttävä näkemään elämän täysipainoisuus ja merkityksellisyys sen kaikissa vaiheissa. Ihmiselämän alku- ja lopputaival mittaavat eurooppalaisen yhteiskunnan inhimillisyyden, joka puolestaan kertoo todellisesta hyvinvoinnista talouskasvua enemmän. Teemavuosi on terve muistutus ajassamme, jossa olemme kadottaneet korkean iän kunnioituksen ja hukanneet ihmiskuvan, jossa jokainen on arvokas sellaisenaan.

Arktinen alue herättää kasvavaa kiinnostusta kaikkialla maailmassa. Lämpiävän Jäämeren sulavan jään alta paljastuu raaka-aine- ja energiavaroja, jotka vetävät puoleensa alueen rantavaltioita ja suurvaltoja yhtälailla. Ennusteet, joiden mukaan alueella saattaa sijaita jopa 30 % maailman vielä löytymättömistä kaasuvaroista ja 13 % öljyvaroista – avautuvia uusia kalastusalueita unohtamatta – houkuttavat kilpajuoksuun luonnonvarojen hallinnoinnista ja hyödyntämisestä. Niinpä ei ole ihme, että jopa ympäristö- ja tutkimusyhteistyöhön keskittyvän Arktisen neuvoston tarkkailijajäseniksi on pyrkinyt ei-arktisia toimijoita, kuten Kiina ja EU.

Tähän saakka arktisen merialueen ja merenpohjan luonnonvarojen sääntelyyn on riittänyt YK:n merioikeusyleissopimus ja kalakantasopimus, jotka ovat taanneet jokaiselle rantavaltiolle oikeuden luonnonvaroihin talousvyöhykkeellään kuin myös sen ulkopuoliseen mannerjalustaan perustuviin aluevaateisiin. Näiden luonnonrikkauksien käyttöönottoon keskittyvien sopimusten rinnalle on kasvanut tarve kehittää alueen kansainvälistä hallinnointia, jotta arktisen luonnon äärimmäinen herkkyys ja alkuperäiskansojen oikeudet voitaisiin myös turvata.

Suomella on nyt tuhannen taalan paikka nousta EU:n arktisen politiikan keskiöön. Ensimmäisen kerran tarve EU:n arktisesta informaatiokeskuksesta nousi esille jo komission arktisessa tiedonannossa syksyllä 2008. Lapin yliopiston Arktinen keskus on onneksi jo ilmaissut valmiutensa asettua tähän toimeen, vaikka informaatiokeskuksen muoto, sijainti ja tehtävät ovat vielä auki eikä perustamisestakaan ole varsinaista päätöstä. Kyseessä on kuitenkin kansallisesti niin merkittävä tavoite, että aikailuun tai suomalaiskansalliseen kursailuun ei ole nyt varaa.

Se, ettei Suomi ole Jäämeren rantavaltio saattaakin tässä kilpailutilanteessa olla pikemminkin etu kuin haitta. Suomi koetaan tässä tilanteessa neutraalina toimijana, jolla ei ole omia aluevaatimuksia luonnonvarojen hyödyntämisen suhteen. Suomi pystyy kuitenkin hyötymään alueen kehityksestä tarjoamalla osaamistaan arktisessa teknologiassa, kommunikaatiojärjestelmissä, aluksissa ja jäänmurtajissa sekä omaamalla jäänavigointiin koulutettua miehistöä. Parlamentin varapuhemies Diana Wallis rohkaisi Suomea hakeutumaan EU:n arktisen politiikan koordinaattoriksi ja korosti myös Suomen pitkää historiaa ja asiantuntemusta Venäjä-yhteistyössä.

Suomen hallituksen on nyt kiireesti tehtävä poliittinen päätös arktisesta strategiasta ja siihen sitoutumisesta. Suomalaisten poliitikkojen lempilapsi ”pohjoinen ulottuvuus” on hautautunut EU:n lukuisten hyvien aikomusten joukkoon. Ilman selkeää strategiaa, rahoitusta ja sitoutumista lopputulos oli odotettu. Tämä ei saa toistua arktisen strategian kohdalla. Tarvitsemme eduskunnan, EU-parlamentaarikoiden ja kaikkien osapuolten yhteistyötä, jotta Suomi saataisiin arktisen työn keskukseksi.