Adventtiajan lisäksi joulun lähestymisestä kertoo joka vuotuinen julkisuudessa käynnistyvä pohdiskelu päiväkotien ja koulujen joulujuhlien sisällöstä. Monin paikoin ei enää lauleta joululauluja ja tonttulakitkin pölyttyvät varastossa, jottei loukata niitä, jotka eivät joulua vietä. Epätietoiset rehtorit pohtivat, muuttaako seimi kylpytakkipaimenineen tilaisuuden luonteen uskonnon harjoittamiseksi, johon ketään ei voi omantunnon vastaisesti pakottaa.

Uskonnonvapauslain uudistuksen yhteydessä annetut perustuslakivaliokunnan linjaukset ja opetushallituksen ohjeet antavat onneksi hämmentyneille hyvän selkänojan. Suomalaisten koulujen juhlaperinteeseen kuuluvat niin joulukuvaelmat kuin suvivirretkin, eivätkä ne muuta tilaisuuksia uskonnon harjoittamiseksi. Sitä paitsi lisääntyvä monikulttuurinen vuorovaikutus ja suvaitsevaisuus edellyttävät oman uskonto- ja kulttuuriperinteen hyvää tuntemusta.

Joskus tämä ”tonttuilu” näissä asioissa saa koomisiakin piirteitä. Osallistuin lapseni joulujuhlaan, josta eräänä vuonna kaikki kristillinen oli huolellisesti häivytetty yhteislaulujen valintaa myöden. Raja kulki suurin piirtein ”tähden tuikkeen” kohdalla. Perustelu oli, että koulun suomalaisille kristityille oppilaille oli jo järjestetty kirkkotilaisuus.

Kuitenkin palkeet pullistellen lauloimme ”porsaita äidin oo-mme kaikki, oo-mme kaikki” muslimi- ja juutalaislapset mukana yhtälailla! Lapsukaisen rinnastaminen omassa uskonnossa saastaiseksi pidettyyn eläimeen olisi voinut synnyttää melkoista kalabaliikkia. Onneksi näillä vanhemmilla oli kuitenkin enemmän suvaitsevaisuutta kuin juhlan järjestäjillä.

Seuraavana vuonna tonttukavalkadin, harry pottereiden ja haltijoiden esitysten jälkeen muutoin samanlaisen juhlan päätti koko luokan yhteinen musiikkinumero. Lasten esittämän Simojoen laulun viimeisen säkeen aikana hämärässä salissa ihmiset pyyhkivät salaa silmiään ja nielivät liikutustaan:

”Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen, Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on”.

Saliin laskeutui ilmapiiri, jossa kukaan ei pahoittanut mieltään ja paatuneinkin ”tonttu” kohtasi armoa ja aitoa joulutunnelmaa. Elimme laulun sanoman; juhlasta tuli todellinen kun joulun Herra oli siihen tervetullut.

Eutanasian laillistamisen puolesta kampanjoidaan monissa Euroopan maissa, myös Suomessa. Samanaikaisesti eutanasian laajentamista ajetaan niissä muutamassa maassa, joissa eutanasia on jo laillistettu. Belgian senaatin valiokunta hyväksyi viime viikolla lakiesityksen, jolla eutanasia halutaan laajentaa lapsiin ja muistisairaisiin potilaisiin.

Maata ovat tosin kuohuttaneet viime aikoina paljastuneet tapaukset, jossa eutanasiaa on käytetty mielenterveysongelmista kärsineen vangin, hyväksikäytetyn anorektikon, epäonnistuneen sukupuolenkorjausleikkauksen läpikäyneen ja sokeutumisvaarassa olleiden kuurojen kaksosten elämän lopettamiseen. Yksikään näistä potilaista ei ollut kuolemansairas, mutta kuolinapu heille kuitenkin myönnettiin.

Eutanasiaan kuolleiden lukumäärä on Hollannissa kasvanut 64 % vuosien 2005 ja 2010 välillä. Vammaisten vastasyntyneiden elämän lopettaminen on vanhempien suostumuksella jo laillista ja parhaillaan hollantilaiset keskustelevat eutanasian laajentamisesta dementiapotilaisiin huolimatta siitä huolesta, miten saada potilaan todellinen suostumus elämän lopettamiseen.

Belgian ja Alankomaiden esimerkit osoittavat kiistattomasti, kuinka nopeasti ja helposti eutanasia laajentuu muihin kuin saattohoitopotilaisiin. Eutanasian laillistamista kampanjoidaan usein ”potilaan itsemääräämisoikeudella” ja korostetaan tiukkoja suojatoimia ja rajauksia lain soveltamisessa. Kuitenkin niissä maissa, joissa laki on, laajennuksia ajetaan juuri haavoittuvimmassa asemassa oleviin ja näin altistetaan heidät mielivaltaiselle päätöksenteolle.

Olin mukana Euroopan Parlamentissa pidetyssä eutanasian vastaisen koalition EPC-Europen tilaisuudessa, jossa koolla oli muuttuneista asenteista ja nykyisestä kehityskulusta huolestuneita vammaisaktiiveja, potilasjärjestöjen edustajia ja pitkäaikaissairaiden omaisia. Viesti oli vahva: fyysisistä tai henkisistä vammoista kärsiville, vanhuksille ja köyhille tulee taata sama suojelu kuin terveille ja hyvätuloisille ihmisille. Eutanasiasta ei saa tulla keino säästää sairaanhoidon kustannuksia.

Sairaanhoidon medikalisoituminen on johtanut siihen, että elintoimintoja voidaan ylläpitää pitkitetysti. Tästä syystä onkin tärkeää arvioida tarkasti, kuinka pitkään taistellaan potilaan parantumisen puolesta ja milloin kuolemansairaan potilaan saattohoidon on syytä alkaa. Saattohoitokotien hyviä hoitokäytäntöjä olisi tärkeä integroida laajemmin yleiseen terveydenhoitojärjestelmään. Keinotekoisesti elämää ei tule pitkittää, mutta ei myöskään sitä lyhentää. Maailman ja Suomen Lääkäriliitot vastustavat yksimielisesti eutanasiaa.

Kuolevan potilaan kokema pelko ja ahdistus eivät välttämättä liity ensisijaisesti kipuun tai kuolemaan, vaan usein myös yksinäisyyteen ja avuttomuuteen. Oikea vastaus saattohoidon puutteisiin ei saa olla ”lupa tappaa” tai avustettu itsemurha, vaan saattohoidon kehittäminen ja sairaanhoidon henkilökunnan kouluttaminen.

Arvonlisävero otettiin Suomessa käyttöön EU-jäsenyyden myötä ja samalla lakkautettiin aiemmin peritty liikevaihtovero. Arvonlisäverojärjestelmällä on alun perin haluttu vauhdittaa EU:n sisämarkkinoita korvaamalla monenkirjavat kansalliset hyödykkeiden myyntiin kohdistuvat verot yhtenäisellä järjestelmällä. Kun kyseessä on vero, jäsenvaltiot kuitenkin päättävät siitä yleisen arvonlisäverokannan 15-25 % vaihteluvälin sisällä ja tästä voidaan johtaa vielä kaksi alennettua verokantaa kuten Suomessakin esimerkiksi elintarvikkeille, majoituspalveluille ja lääkkeille on tehty.

Vuosien saatossa arvonlisäverojärjestelmästä on tullut melkoinen tilkkutäkki, sillä verokantojen lisäksi alennettujen tuotteiden määrittelyt ja esimerkiksi ns. vähäisen toiminnan alaraja vaihtelevat suuresti maasta toiseen. Osassa jäsenmaista verojärjestelmä vuotaa muutenkin ja vitsi myyjän kysymykseen ”alvilla vai ilman?” on ikävän lähellä todellisuutta. Kertynyt arvonlisäverojen määrä on puolestaan laskentaperusta osalle jäsenvaltion suorittamasta EU-jäsenmaksusta, joten asiansa hoitava maksaa tässäkin rötöstelijöiden puolesta.

Viime kesän toritapahtumista tarttui mukaan yksi arvonlisäverojärjestelmän kummallisuus. Kesätoreilla on paljon kausiluontoista yritystoimintaa kotileivonnaisten, käsitöiden ja matkamuistojen myyjistä jäätelö- ja kahvikojuja pyörittäviin koululaisiin. Eräs puunveistäjä puki heidän ongelman nasevaan ihmettelyyn arvonlisäveron vähäisen toiminnan matalasta 8 500 euron alarajasta. Käsityövaltaisilla aloilla, joissa materiaalikulut jäävät vähäiseksi myynnistä vähennettävää ostojen arvonlisäveroa ei juuri kerry. Suurin panos tuotteesta on yrittäjän omaa työtä ja arvonlisävero tuntuukin monesta käsityövaltaisen alan yrittäjästä lisäverolta työlle.

Hallinnollisista syistä jäsenvaltioilla on ollut mahdollisuus vapauttaa pienet yritykset ALV-velvoitteista direktiivissä määrättyjen enimmäisraja-arvojen sisällä, jotka kuitenkin vaihtelevat jäsenvaltioista toiseen historiallisista syistä ja EU:n laajentumisen yhteydessä myönnetyistä poikkeuksista johtuen. Useissa muissa EU-maissa alarajahuojennus on kymmeniätuhansia euroja, korkeimmillaan Iso-Britanniassa yli 80 000 euroa. Suomi voisi ainoastaan käyttää meille liittymissopimuksessa määriteltyä maksimia 10 000 euroa, mutta tämän ylittäminen ei kansallisin päätöksin ole mahdollista. Suomessa pienyritysten kasvumahdollisuuksia ja tilannetta on pyritty helpottamaan siten, että käytössä on asteittainen huojennus 22 500 euron vuosiliikevaihtoon saakka.

Näiden säännösten takia jäsenvaltiot eivät ole lainkaan samanarvoisessa asemassa ja vastauksena esittämääni kysymykseen komissio toisti vuoden 2004 ehdotuksen, jolla jäsenvaltioille annetaan oikeus asettaa 100 000 euroa liikevaihdon ylärajaksi, jonka alle ne voisivat luoda itsenäisesti sellaisen järjestelmän, jota pitävät maansa talouden rakenteen kannalta tarkoituksenmukaisimpana. Ongelma on, että ehdotuksesta ei ole vielä päästy neuvostossa yksimielisyyteen. Osa jäsenmaista pitää rajaa liian korkeana ja pelkää kilpailuhäiriö- ja neutraalisuusongelmia.

Monelle pienelle käsityövaltaiselle yritykselle arvonlisäverovapaus auttaisi kannattavuutta ja madaltaisi itsensä työllistämisen kynnystä. Kunnat ja valtio puolestaan saisivat verotuloja taloudellisen toimeliaisuuden lisääntyessä. On harmillista, että juhlapuheissa pienyrittäjiä aina arvostetaan, mutta käytännössä tekojen tasolla kasvuun kannustavia toimenpiteitä ei saada aikaan.

Lambedusan ja Maltan edustalla uponneet siirtolaislaivat ovat nostattaneet poliittisen myrskyn paitsi EU:n rajavalvonnan vastuista niin myös maahanmuuttopolitiikasta kokonaisuudessaan. Arabikevään myllerrykset ja Syyrian sota ovat lisänneet alueen omien pakolaisten määrän useisiin miljooniin. Lisäksi ovat Sahelin eteläpuoleisesta Afrikasta saapuvat, jotka usein maksavat ihmissalakuljettajille pääsystä Eurooppaan.  Ihmisten tilanne on varmaan yhtälailla epätoivoinen molemmissa tapauksissa, mutta silti nämä apua tarvitsevat ryhmät pitäisi pystyä erottamaan toisistaan ja löytää ongelmiin erilliset ratkaisut.

Syyrian osalta EU-maissa pohditaan, ottaako vastaan jokunen sata vai muutama tuhat pakolaista. Samaan aikaan Turkki, Jordania ja Libanon yrittävät selvitä yli kahden miljoonan syyrialaisen kanssa. Jordanian suurlähettiläs totesikin, että he ovat aivan kantokyvyn äärirajoilla ja maan oma sisäinen turvallisuus voi vähitellen vaarantua. Humanitääristä apua näihin naapurimaihin on toki toimitettu, mutta kriisin entisestään pahenemisen estää vain tulitauon aikaansaaminen ja poliittisen ratkaisun löytyminen.

On selvää, että sodan keskellä olevia on autettava kaikin mahdollisin keinoin. Humanitääriseen apuun paikan päällä on panostettava ja tarjottava turvaa ihmisille. Suomi on ilmoittanut ottavansa 500 syyrialaispakolaista, erityisesti naisia ja lapsia, joita suurin osa pakolaisleireille paenneista on.  Saksa on tehnyt päätöksen 5000 ja Ruotsi 1900 kiintiöpakolaisesta. Lisäksi näihin maihin on pyrkinyt myös paljon turvapaikanhakijoita alueelta. EU:n arsenaalissa olisi vielä tilapäisen suojelun direktiivi sisäisine siirtoineen jäsenvaltioiden välillä, mutta kynnys sen käyttöönottoon on korkealla. Kuitenkin on absurdia ajatella, että kahden miljoonan pakolaisen ongelma ratkaistaan pakolaiskiintiöiden avulla.

Kemiallisten aseiden tuhoamisesta on päästy sopuun ja työkin aloitettu, mutta kriisin ratkaisu ei ole nurkan takana. Marraskuun puoleen väliin suunniteltu Geneve II – konferenssi voi vain toivoa yhteisymmärryksen syntymistä ns. siirtymäajasta hallituksineen. Syyrian oppositio on hajanainen, ja osalle ennakkoehtona on Assadin ero jo ennen neuvotteluja. Assad taas ei neuvottele ”kapinallisten” kanssa ennen kuin nämä luopuvat aseistaan. Sodan taustalla häärivät ulkovallat, kuten Iran, olisi nekin saatava pöydän ääreen. Jos sopua ei saada, pakolaisten määrän arvellaan nousevan kolmeen miljoonaan vuoden loppuun mennessä. Lääketieteen asiantuntijat puhuvat jo nyt yhdestä pahimmista humanitäärisistä katastrofeista.

Monien Pohjois-Afrikan maiden sekava tilanne on mahdollistanut tuottoisan ihmissalakuljetusbisneksen Välimerelle. Ihmiset maksavat kalliisti – usein jopa hengellään – ylikuormitetuista laivamatkoista paremman elämän toivossa. Libyassa ja Egyptissä ei taatusti jokaisen laivan perään katsota. Osa rajavartioista on itsekin sotkeutunut ihmissalakuljetukseen.

Muutamien kymmenien kilometrien päässä hämäristä lähtösatamista Italian Lambedusan kylän elämä on muuttunut täysin satojen pakolaisten pyrkiessä jatkuvasti saarelle.  Piskuinen 400 000 asukkaan Malta puolestaan vaatii muitakin jäsenmaita kantamaan vastuuta. Sikäläinen meppikollega puki monien saarelaisten ajatukset sanoiksi: ”Ei kai maantieteestä voi rangaista!”.

Ihmiskauppaa ja salakuljetusta on hankala kitkeä ilman yhteistyötä lähtö- ja kauttakulkumaiden kanssa. Rajojen valvonta on jäsenvaltioiden vastuulla, mutta apuna toimiva Frontex kaipaa lisää resursseja valvontaan ja meripelastustarpeisiin. Turvapaikkavirasto EASO:lla on tärkeä tehtävä avun koordinoinnissa mm. turvapaikka-asioiden asiantuntijoiden avulla. Maahan pyrkivien joukossa voi olla niitä, jotka ovat kansainvälisen suojelun tarpeessa.

Euroopan parlamentin vasemmisto ja vihreät haluaisivat oleskeluluvan jokaiselle merimatkalta hengissä selvinneelle. Ajatus kuulostaa kauniin solidaariselta, mutta takaa lähinnä ihmissalakuljettajien tuottoisan bisneksen jatkumisen. Laitonta maahanmuuttoa on tehokkaasti torjuttava ja rangaistava ihmissalakuljettajia.

Vastuullista on pyrkiä parantamaan laillisia keinoja saapua Eurooppaan mm. työhön tai opiskelemaan. Tällä kaudella onkin käsittelyssä ollut useita tätä koskevia direktiivejä. Jäsenmaat voivat harkita omaa työllisyystilannetta ennen kolmansien maiden työntekijöiden vastaanottamista. Hyvässä maahanmuuttopolitiikassa ihmisille tarjotaan mahdollisuus työllistyä ja rakentaa tulevaisuutta, eikä vain vastaanottoa ja heitteillejättöä.

Euroopan parlamentin täysistunto hyväksyi viime Strasbourgin istuntoviikolla päätöslauselman, jossa nostettiin esille kiireellisenä ihmisoikeusvetoomuksena kristittyjen vaino useissa Lähi-idän maissa.

Päätöslauselmassa nostettiin esille erityisesti Syyrian Maalaulassa Mar Taklan luostariin taistelujen keskelle eristyksiin jääneet 40 nunnaa ja orpoa lasta, samoin Pakistanin Peshawarissa kirkkoon tehdyssä itsemurhapommi-iskussa 78 kuollutta ja yli 100 haavoittunutta sekä vedottiin iranilaisen pastori Saeed Abedinin puolesta, joka on tuomittu 8 vuodeksi vankeuteen.

On todella tärkeää, että Euroopan Parlamentti uskaltaa korottaa äänensä kristityn vähemmistön puolesta Lähi-idässä. EU on pelännyt leimautumista ”kristittyjen maiden klubiksi” ja poliittisen korrektiuden nimissä on liian usein vaiettu. Kristinuskon syntysijoilla on kuitenkin menossa kehityskulku, jossa kristityt joutuvat jatkuvan vainon ja painostuksen takia jättämään kotinsa ja pakenemaan tai vielä pahempaa; heitä vangitaan ja kidutetaan tai surmataan kirkkoihinsa.

Oma poliittinen ryhmäni Euroopan Kansanpuolue EPP on pyrkinyt lisäämään uskontojen välistä dialogia ja järjestää vuosittain seminaarin ja tapaamisen eri uskontokuntien edustajille. Viime vuonna maailman suurimassa fransiskaani kirkossa pohdimme sitä, kuinka uskonnolliset yhteisöt voivat konkreettisesti auttaa ja tuoda toivoa työttömyyden ja taloudellisten ongelmien kanssa kamppailevien kansalaisten elämään.

Tänä vuonna dialogin aiheena oli ”Uskonnot rauhanrakennuksessa ja konfliktien ratkaisussa Välimeren alueella”. Kun alueen tilannetta katsoo Arabikevään myllerrysten jälkeen ja Syyrian sodan keskellä, dialogia tarvitaan varmasti enemmän kuin koskaan, ja on paikallaan arvioida, miten uskonnolliset yhteisöt saadaan työskentelemään yhteiskuntien kehittämisen ja rauhallisen rinnakkaiselon hyväksi. Mukana olivat eri kristittyjen kirkkojen lisäksi myös muslimi- ja juutalaisyhteisöjen edustajat.

Seminaarin lukuisissa puheenvuoroissa tuli hyvin esille alueen vaikea historia mm. kolonialismin ja eri valloittajien jättämät jäljet. Toisaalta lähes kaikissa maissa on ollut aikoja, jolloin kristityt, juutalaiset ja muslimit ovat eläneet rintarinnan sovussa. Uskonto itsessään ei ole ollut ongelma ellei sitä ole valjastettu valtapyrkimysten polttoaineeksi. Uskontoon sitoutuneet kansalaiset ovat usein aktiivisia myös kansalaisyhteiskunnassa erilaissa vapaaehtoisjärjestöissä ja siten tukevat demokratian rakenteita, jos niille annetaan mahdollisuus kehittyä.  Uskonto on siis parhaimmillaan kansalaisyhteiskunnan rakentamisen väline.

Silti alueella on usein sorruttu uskonnon sävyttämään terrorismiin. Uskonnon ja terrorismin välinen tutkimus 400 terroriteon taustalta kumoaa sen yleisen myytin, että köyhyys ja koulutuksen puute ajaa terrorismiin. Terroristeista 60 % oli suorittanut yliopistotutkinnon, lähes kaikki kuuluivat tulotason suhteen vähintään keskiluokkaan ja useimmat olivat naimisissa, eikä hirmutekojen taustalla yleensä ollut psykopaattisuutta tai muita vakavia mielenterveyden ongelmia. Erilaista fanaattisuutta maailmasta löytyy myös ei-uskonnollisten motiivien ajamana, josta ekoterrorismi mainittiin yhtenä. Osallisuuden kokemuksen puute ympäröivästä yhteisöstä ja tunne, ettei pysty vaikuttamaan madaltaa kynnystä hirmutekoihin, joskaan nekään eivät täysin selitä äärimmäisyyksiä.

Miten selvitä eteenpäin? Arabikevät seuraamuksineen on osoittanut, että demokratia tarkoittaa paljon enemmän kuin vaalien järjestämistä. Monissa maissa ääriryhmät ovat saaneet vallan demokraattisesti, mutta aloittaneet välittömästi prosessin, jolla demokratiaa heikennetään ja oppositio vaimennetaan. Demokratian kypsyyttä osoittaa se, onko vallanpitäjä valmis suojelemaan myös vähemmistöjä, vaikka enemmistön numeerisella vallalla heidät voisi sivuuttaa.  Maltillisten voimien alueella tulisi yhdistää voimansa, sillä ratkaisu ei löydy sen paremmin fundamentalismista kuin sekularismistakaan – useimmat ihmiset pelkäävät molempien voittokulkua yhtälailla. Niin kuluneelta kuin kuulostaakin, niin rauhaa ei rakenneta ilman tiedon ja ymmärryksen lisäämistä toistemme tilanteesta ja siihen kuuluu myös uskontojen tunteminen. Tarvitaan toinen toistemme kunnioittamista.

 

Sari Essayah, KD/EPP

[email protected]

Saksan liittopäivävaalit eivät tarjonneet erityisiä yllätyksiä, vaikka Kristillisdemokraatit ottivat historiallisen suuren vaalivoiton. Hyvää menestystä ennakoi jo baijerilaisen sisarpuolueen kristillis-sosiaalisen unionin tulos vahvalla kannatusalueellaan aiemmin viime viikolla. Myös Euroopan Parlamentissa oli nähtävissä kuinka luottavaisin mielin oman ryhmäni CDU:n kollegat suuntasivat viikonlopun vaaliavuksi; ei hermoilua eikä jännittämistä – Angie hoitaisi homman! Sisarpuolue saakin kiittää hyvästä menestyksestä paitsi Saksan vakaata taloutta ja hyvää työllisyyttä myös Merkelin henkilökohtaista karismaa ja suosiota.

Euroopan Parlamentissa on totuttu, että valtionpäämiehet ympäri maailman käyvät pitämässä puheita. Silti Merkelin taannoinen vierailu sai kokoussalin seinät pullistelemaan, vaikka tilaisuuteen oli pääsy vain mepeillä. Kaikki halusivat kuulla, mitä Euroopan vaikutusvaltaisimmalla poliitikolla on sanottavaa. Ei niin erityistä, mutta kun koko euro-alueen uskottavuus lepää Saksan harteilla, niin liitokansleria kuunnellaan. Ulkoinen habitus ei yllätyksiä tarjoa; Merkelin tavaramerkki on samalla leikkauksella tehdyt eriväriset jakut. Hän haluaa, että ihmiset puhuvat siitä, mitä hän sanoo eikä siitä, mitä hänellä on päällään.

Oikeastaan vaali-illan ainut pohdinta keskittyi siihen, minkä puolueen kanssa hallituskoalitiota tulisi rakentaa. Hallituskumppani Liberaalidemokraatit näytti jäävän alle 5 %:n äänikynnyksen ja tippuvan kokonaan liittopäiviltä. SDP:n tuloskaan ei ollut aivan odotettu, joten Steinbrück totesikin viisaasti pallon olevan nyt Merkelillä. Demarit on koko oppositiotaipaleen ollut varsin vaisu. He olivat sorvaamassa edellisessä hallituksessa niin maltillisen palkkaratkaisun kuin työelämän rakenneuudistukset, joten hallitusta on ollut vaikea haastaa niiden läpiviennistä. Muilla puolueilla oli omat haasteensa; Vihreät rämpi vaaleissa pedofiliakohussa, Liberaalidemokraatit romahtivat ja vasemmistopuolue Linkeä kukaan ei oikeistojohtoiseen hallitusvastuuseen odota.

Vaihtoehto Saksalle – puolueen menestystä moni odotti, mutta sen vakaan talouspolitiikan agenda oli liian lähellä Kristillisdemokraattien politiikan ydintä. Osin kilpailtiin samoista äänistä eikä pelkkä Saksan markan agenda riittänyt vakuuttamaan äänestäjiä. Ensi kevään EU-vaaleissa voi olla jo toisin, jos teemat kirkastuvat ja CDU:n EU-politiikka pystytään uskottavasti haastamaan.

Vaaleissa oli muutenkin vaikea nähdä erityisiä repäisyjä tai ulostuloja; monissa asioissa saksalaiset puolueet ovat ajautuneet samaan konsensusuomaan. Esimerkiksi energiapolitiikassa on toistaiseksi sitouduttu ydinvoimasta luopumiseen ja tuntuvaan uusiutuvien energiamuotojen tukemiseen, mutta soraääniä voi ilmaantua mikäli kustannustaso alkaa vaikuttaa kilpailukykyyn. Tässä onkin nähty Vaihtoehto Saksalle – puolueen mahdollinen seuraava teema.

Miksi sitten Suomessa kannattaa seurata Saksan politiikkaa? Saksa on suurin ja vakain euro-talous, jonka linjaukset vaikuttavat koko EU-politiikan suuntaan. Tuleeko eurobondeja, kasvaako yhteisvastuu, leikataanko Kreikan velkoja vai sorvataanko lisää tukipaketteja? Tästä kaikesta päätetään ensin Berliinissä ja sitten muualla.

Usein sanotaan yleisurheilun olevan Suomen kansan lempilapsi, ja siksi kai meitä tuhansia ”lapsenlikkoja” on tälläkin viikolla istunut TV-vastaanottimien äärellä Moskovan kisoja seuraamassa. Laji koukuttaa, sillä se tarjoaa paitsi kutkuttavia kilpailutilanteita ja taktikointia myös vertailukelpoista tilastointia vuodesta toiseen. Säännöt ja välineiden mitat ja painot ovat konservatiivisessa lajissa muuttuneet hämmästyttävän vähän sadankin vuoden perspektiivillä. Lisäksi yleisurheilu on maailman harrastetuimpia urheilumuotoja, globaalisti levinnyt ja siinä pärjätään niin savimaja- kuin yliopistotaustoilla. Lajin sisällä lajikirjo taas tarjoaa menestymisen mahdollisuutta yhtälailla pitkälle ja pätkälle samoin kuin rotevalle ja ruipelollekin.

Suomen joukkue on historiallisen pieni, eikä siltä keihäsmiehiä lukuun ottamatta mitaleja odotella. Lajiniilona jaksan silti innostua henkilökohtaisista ennätyksistä, venymisistä ja kauden parhaista, vaikkei niitäkään hetkiä ole vielä juuri ollut. Joukkueesta puuttuu lisäksi muutama kisarajan liian myöhään rikkonut. Väkisinkin pohtii, missä on vikaa.

Ei mielellään haluaisi lukeutua niiden entisten urheilijoiden joukkoon, jotka mennen tullen ja palatessa arvioivat nykyurheilijat lahjattomiksi ja/tai laiskoiksi. Lajeistakaan uskaltautuu arvioimaan lähinnä kestävyyspuolta. Kestävyysurheilu kun on yksinkertaista – ei kuitenkaan yksinkertaisten urheilua. Se ei vaadi paljon välineitä tai erikoisia suorituspaikkoja, paitsi välillä pitävää pohjaa tossun alle. Asennepuolella laji vaatii ehkä sitäkin enemmän. Toisaalta juoksuun ja kävelyyn yleensä kasvetaan sisälle ja asenne esimerkiksi kilometrejä kohtaan kasvaa matkan varrella.

Sivusta seuranneena tuntuu, että edelleen urheilijoiden perusasioiden kuntoon saattamisessa on tekemistä. Pitäisi olla jonkinlainen taloudellinen mahdollisuus urheilla ja valmentaa, saada hierontaa ja fysioterapiaa silloin kuin tarvitsee sekä päästä pikaisesti asiantuntevalle lääkärille, jos vaivoja ilmenee. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta moni tietää, että se ei ole sitä.

Lähimenneisyydestä Jukka Keskisalon ura on hyvä esimerkki siitä, miten hiuksen hieno ero on menestyksen ja uran loppumisen välillä; joskin mies meinaa vielä ainakin Ruotsi-otteluun naapureiden kiusaksi kuntoutua. Monta lahjakkuutta on varmasti menetetty silloin, kun vammat jatkuvat, ja sitä myöden valmennustuki pienenee, ja taloudellinen pohja murenee eikä enää mahdollista urheiluun satsaamista. Tänä kesänä kävelijä Antti Kempas ripusti tossut naulaan näistä syistä.

Nuoren urheilijan kohdalla paikallaan polkeva tuloskehitys – jos syynä eivät ole vammat – ei ole normaalia ja on henkisesti erittäin turhauttavaa. Vammakierre vaatii myös rehellistä analyysiä. Urheilijalla on vain yksi ura, ja siksi mielestäni useamman olisi uskallettava hakea uudenlaisia harjoituksia, erilaisia ärsykkeitä ja rytminvaihdosta koko touhuun. Joskus se voi vaatia valmentajan vaihdosta tai ainakin ulkopuolista silmäparia näkemään urautuminen. Näiden analyysien aika on syksyllä, nyt jännätään kisat loppuun asti!

Valtaosa Suomen koululaisista aloittaa lukuvuotensa tällä viikolla. Uusilla ekaluokkalaisilla tämä tarkoittaa esikoulun ja hoitopaikan päivärytmistä siirtymistä koulumaailman lainalaisuuksiin. Oppitunti seuraa toistansa, välissä vain lyhyt välitunti ja kerran päivässä hivenen pidempi ruokatunti.  Pienen lapsen koulupäivät eivät pitkään kestä, joten monen eka- ja tokaluokkalaisen päivä jatkuu iltapäiväkerhoissa vanhempien työpäivän päättymistä odotellen.

Iltapäiväkerhotoiminnalla on onnistuttu tarjoamaan mielekästä toimintaa ja torjumaan lasten yksinäisiä iltapäiviä. Nyt ajatusta on lähdetty kehittelemään eteenpäin kohti ns. joustavaa koulupäivää ja myös vanhempia ikäluokkia koskevaksi. Kokeilussa on koulun myöhempi aloittaminen, löyhempi tuntirakenne, pidempi ruokatunti  ja harrastustoiminnan nivominen osaksi koulupäivää. Näin koulupäivän kokonaispituus lähenee vanhempien työpäivän mittaa, mutta illalla jää enemmän yhteistä aikaa, kun harrastukset on pääosin harrastettu jo koulun yhteydessä.

Opetushallituksen ja kasvatusalan asiantuntijat hehkuttavat kokeilun hyötyjä: luontevampaa unirytmiä, parempaa ajankäyttöä, koti-iltojen rauhoittumista ja harrastustoiminnan ulottumista useammalle. Maallikonkaan on vaikea haittapuolia löytää, joskin harrastustoiminnan tuleminen osaksi koulua herättää kysymyksiä. Useimmiten urheiluseurojen ja harrastuskerhojen vetäjinä ovat lasten töissä käyvät vanhemmat eikä opettajiakaan voi edellyttää harrastuskerhojen ohjaajiksi ellei siitä työehtosopimuksin sovita. Mistä siis saadaan useammalle harrastuskerholle vetäjät vai onko pienemmällä koululla tyytyminen siihen, että kaikki soittavat nokkahuilua tai pelaavat jalkapalloa?

Oma jälkikasvu on nyt viidettä vuotta käynyt Brysselissä Eurooppa-koulua, jossa osa joustavan koulupäivän elementeistä on käytössä. Suurkaupungin liikenne on ruuhkaista, niinpä 8.30 alkavaan ja 15.20 loppuvaan koulupäivään voi monien kohdalla laskea vielä hyvinkin tunnin lisäpituutta. Yläasteella ja lukiossa suurin osa lopettaa vasta neljän maissa, ja keskiviikkoisin kaikkien koulu päättyy yhdeltä. Sen sijaan aamupäivisin on usein kaksoistunteja ja vastapainoksi pidempiä välitunteja sekä 45 min. ruokatunti, joka ala-asteella voi olla pidempikin.

Harrastuskerhoja on iltapäivisin vielä koulupäivän päälle runsaasti ja niistä huolehtii vanhempainyhdistys. Tähän kaikkeen on palkattu osin ulkopuoliset ohjaajat, ja kaiken kouluruuasta kyydityksiin ja harrastuksiin maksavat vanhemmat. Vanhempainyhdistyksen pyörittäminen vastaakin enemmän pienen yrityksen johtamista kuin vapaaehtoistoimintaa. Monet lapsista harrastavat vielä koulun jälkeen, koska kaikille ei löydy koulun kerhoista siltikään mieleistä tekemistä tai kaverit tai joukkue harrastavat muualla ja eri aikaan.

Joustava koulupäivä herättää kaksijakoisia tuntemuksia. Pitkä kokonaiskoulupäivä on pienelle lapselle itsessään jo melkoinen rasite eikä mielestäni kaiken ajan tarvitse olla ohjattua toimintaa. Vapaaseen leikkiin ja oleiluun on jäätävä myös aikaa. Toisaalta varmasti monella vanhemmalla on helpottunut olo, kun tietää lasten olevan hyvässä hoidossa. Hyvä silti huomioida, että kaikkia iltaharrastusmenoja ja kuljetusrumbaa joustava koulupäivä ei kumminkaan poista. Koulu on niin iso osa lapsen ja nuoren elämää, että muutoksia kannattaa tehdä huolella ja harkiten. Mukavaa lukuvuotta kaikille!

Heinäkuussa tuli kierrettyä kesätapahtumia ja toreja yhdessä paikallisten KD-aktiivien kanssa.  Monenlaista keskustelua käytiin ja tukku terveisiä sote- ja kuntauudistuksesta lykättiin myös mepin matkaan.

Kesätoreilla on  paljon kausiluontoista yritystoimintaa kotileivonnaisten, käsitöiden ja matkamuistojen myyjistä jäätelö- ja kahvikojuja pyörittäviin koululaisiin. Eräs puunveistäjä puki heidän ongelman nasevaan ihmettelyyn arvonlisäveron vähäisen toiminnan matalasta 8 500 euron alarajasta. Käsityövaltaisilla aloilla, joissa materiaalikulut jäävät vähäiseksi myynnistä vähennettävää ostojen alvia ei juuri kerry. Suurin panos tuotteesta on yrittäjän omaa työtä ja arvonlisävero tuntuukin monesta käsityövaltaisen alan yrittäjästä lisäverolta työlle.

Useissa muissa EU-maissa alarajahuojennus on kymmeniätuhansia euroja, korkeimmillaan Iso-Britanniassa yli 80 000 euroa. Suomessa olisi syytä nostaa alarajaa ainakin EU-keskiarvoon noin 20 000 euroon, mikä auttaisi pienten ja aloittavien yritysten kannattavuutta ja madaltaisi itsensä työllistämisen kynnystä. Kunnat ja valtio puolestaan saisivat verotuloja taloudellisen toimeliaisuuden lisääntyessä. Tässäpä terveisiä budjettiriiheen!

Ennen kesätauon alkamista Euroopan Parlamentin työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunta järjesti julkisen kuulemisen suunnitelmasta eurooppalaiseksi työttömyysturvajärjestelmäksi. EMU:n eli talous- ja rahaliiton sosiaalisesta ulottuvuudesta puhuminen on kiihtynyt sitä mukaa kun kriisi Etelä-Euroopan maissa syvenee ja ensi kevään Euroopan Parlamentin vaalit lähestyvät.

Paradoksaalista tilanteessa on, että verorahoitteinen sosiaalipolitiikka ja työttömyysturvajärjestelmät kuuluvat jäsenvaltioiden toimivaltaan, mutta silti EU:lta halutaan toimenpiteitä. Monien kriisimaiden järjestelmät ovat osoittautuneet toimimattomiksi ja mm. Euroopan sosiaalirahaston varoja vaaditaan yhä enemmän mm. nuorisotyöttömyyden hoitoon.

Komission suunnitelmiin tämä sopii enemmän kuin hyvin. Euroaluetta halutaan yhä syvempään taloudelliseen integraatioon, mutta ongelmana on talouden rakenteiden erilaisuus eri jäsenmaissa. Niinpä euroalueen finanssisektorille rakenteilla olevan pankkiunionin rinnalle halutaan suhdannevaihteluita tasoittavia ”automaattisia vakauttajia”. Suomeksi tämä tarkoittaa varainsiirtojärjestelmiä, joilla yli- ja alijäämämaiden suhdannevaihteluita halutaan tasata.

Työttömyysturvajärjestelmä sopii tarkoitukseen enemmän kuin hyvin kuten eräs kuultavana oleva asiantuntija totesi. Pankkiunioni jää monelle melko kaukaiseksi finanssimaailman järjestelyksi, mutta työttömyysturva koskettaa kadunmiestä. Saako sillä sitten hyväksynnän tulonsiirtounionille helpommin? 

Pisimmälle viety esitellyistä malleista lähti siitä, että työntekijä maksaa kansallisen työttömyysturvajärjestelmän kautta merkittävän osan maksustaan eurooppalaiseen rahastoon, josta sitten työttömyyden kohdatessa maksettaisiin korvausta 50 % työttömyyttä edeltävään palkkatasoon verrattuna vuoden ajan. Mikäli kansallinen järjestelmä takaa suuremman tai pidemmän ajan korvauksen, tämä tulisi kansallisesta työttömyysturvasta.

Malli herättää monenmoisia kysymyksiä. Palkkataso ja järjestelmien rakenne vaihtelevat maasta toiseen, samoin työttömyysturvan hallinnointi. Suomessa ammattiliitot ja työnantajat tuskin innostuvat mallista, jossa he hoitaisivat byrokratian ja valtaosa varoista välitettäisiin eurooppalaiseen rahastoon. Kuka tulevaa rahastoa hallinnoisi ja millaista sijoituspolitiikkaa siltä edellytettäisiin? Perussopimusten valossa EU:lla ei myöskään pitäisi olla kompetenssia palkanmuodostukseen tiiviisti kytkeytyvässä mallissa.

Moraalikadolta ei tässäkään yhteisessä rahanjaossa vältyttäisi. Asiantuntijat vakuuttelivat, että malli on tarkoitettu vain lyhyen ajan syklisten ongelmien hoitoon, ei poistamaan kilpailukykyyn ja työmarkkinoiden uudistamiseen liittyviä tarpeita. Veikkaanpa silti, että ongelmissa olevat jäsenvaltiot vain lykkäisivät vaikeita rakenteellisia uudistuksia, kun tiedossa on, että (pohjois) – eurooppalainen työntekijä maksaa.

Toivotaan, että kesätauko palauttaisi komission maanpinnalle, ja moiset viritelmät unholaan.