Toivon Sinulle ja läheisillesi Joulun iloa ja rauhaa sekä Siunausta alkavalle vuodelle!

Tyttäreni luokka lauloi koulun joulukonsertissa Pekka Simojoen laulun, jonka myötä ”Tulkoon joulu”:

”Joulu on taas, riemuitkaa nyt.
Lapsi on meille tänä yönä syntynyt.
Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan.
Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.
Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lastaan seimeen kapaloi.
Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen.
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.”

Sari Essayah

Uusi valtakunnallinen liikunta- ja urheiluorganisaatio nimettiin vast`ikään Turun strategiapäivillä Valo ry:ksi. Koiranleuat ehtivätkin jo aprikoida, että SLU:n, Nuoren Suomen, Kuntoliikuntaliiton ja Olympiakomitean lyödessä hynttyyt yhteen edes nimen on luotava uskoa suomalaisen urheiluelämän – ja nimenomaan urheilun – selviämiseen taasen uuden kattojärjestön kourissa.

Aika monilla on nimittäin muistissa perustamisvisiot Suomen Liikunnasta ja Urheilusta, josta piti tulla urheiluelämän vahva edunvartija ja lajiliittojen selkänoja sekä haudata SVUL:n ja TUL:n luomat poliittiset jakolinjat yhdessä yya-ajan loppumisen myötä. Vaan kuinkas kävikään: SLU:n ja lajiliittojen vastuun- ja vallanjako on ollut epäselvää, katto-organisaatiossa ja piiritasolla pyörii monenlaista projektia ja politiikkaohjelmaa – sinällään ihan kivoja, jos niillä vielä olisi tekemistä urheilun kanssa – ja TUL valmistautuu seuraaviin suuriin liittojuhliin.

Säästö- ja tehostamistarvetta tässä katto-, laji-, palvelu- ja alueorganisaatioitten sekamelskassa kukaan ei kiellä. Lontoon olympialaisten jälkeen urheilun rahoitus nousi kuumaksi puheenaiheeksi. Väitän, ettei se ole ongelman ydin monessakaan lajissa. Urheilun saama valtion tuki ja veikkausvoittovarat ovat lähes tuplaantuneet kymmenessä vuodessa. Tehoton järjestelmä vie rahat ja ruohonjuuritason seuratoimintaan sekä urheilijoille jää vain murusia. Mitalisteiksi nousi meillä yksilöitä, jotka eivät juuri apurahoilla herkutelleet.

Suomalainen urheiluliike on nyt joka tapauksessa itsenäisyyden ajan suurimman rakenteellisen ja sisällöllisen muutospaineen edessä, johon eurooppalaiset ja globaalit haasteet tuovat vielä lisänsä. Urheiluliikkeestä odotetaan kansakunnan liikkumattomuuden pelastajaa ja kansanterveyden turvaajaa, uutta yhteisöllisyyden rakentajaa ja kansalaistoiminnan airutta. Siinä sivussa pitäisi rakentaa urheilujärjestelmä, joka tekee Suomesta liikkuvimman kansakunnan ja menestyneimmän Pohjoismaan vuoden 2020 olympialaisissa.

Valo ry:n strategia näyttää aivan oikealta. Järjestörakennetta halutaan keventää ja resursseja suunnata paremmin toimintaan. Pohjaa rakennetaan kahdella rintamalla. Huippu- ja kilpaurheilu halutaan nostaa lähemmäksi kansainvälistä kärkeä, ja toisaalta kunto- ja terveysliikunnan haasteeseen halutaan vastata.

Ratkaisevaa kuitenkin on, miten nämä kaikki visiot, muutostyöryhmän suuntaviivat ja päämäärät vaikuttavat paikallistason seuratoimintaa, jossa koko ajan kilpaillaan ihmisten ja paikallisen elinkeinoelämän kiinnostuksesta, toimijoiden hupenevasta vapaa-ajasta ja kuntien pienenevistä resursseista.

Viimeisin ”Liikunta ja tiede” -lehti raportoi Liikuntapalvelut ja kansalaisten tasa-arvo” -tutkimusta: Suomessa on menossa paisti liikuntapaikkojen tarjonnassa alueellinen jakautuminen Itä- ja Pohjois-Suomen tappioksi muuhun Suomeen verrattuna, myös sukupolvittain, ammattiasema. koulutuksen ja tulojen perusteella tapahtuva kahtia jakaantuminen. Kuntakentässä on menossa suurin koskaan nähty kunnallisten liikuntapalveluiden alasajo kuntien liikuntabudjettien perusteella.

Visio-sanastahan meillä savolaisilla on osuva käännös: ”herrojen huaveelu”. Jääkö urheilun muutostyö sitten ”huaveeluksi” vai konkretisoituu teoiksi, riippuu mielestäni täysin siitä, miten ruohonjuuritaso ja seuratoiminta onnistutaan sitouttamaan ja ymmärretäänkö sen haasteet.

Joulukuun Eurooppa-neuvostossa lyödään kovat rätingit pöytään. Valtionpäämiehet jatkavat tuolloin viime kesänä alkanutta keskustelua talous- ja rahaliiton kehittämisestä. Silloin vielä visioitiin pehmein sanamuodoin yhdennetyistä rahoitus-, finanssi- ja talouspoliittisista kehyksistä ja demokraattisen hyväksyttävyyden lisäämisestä. Nyt komission tuo keskusteluun samaan nelijakoon perustuvan oman suunnitelmansa, jota kai parhaiten voisi kuvata ”askelmerkeiksi liittovaltioon”.

Komission esitys sisältää osin jo toteutettuja tai työn alla olevia esityksiä kuten rahoituskehykseen kuuluvan pankkiunionin kriisi – ja talletussuojarahastoineen ja finanssipolitiikan puolella budjettikuria tiukentavat esitykset. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan euromaille halutaan pidemmällä tähtäimellä yhteinen valtiovarainministeriö ja –ministeri, velanpurkurahasto ja yhteisvastuulliset velkakirjat eli eurobondit. Lisäksi komissio haluaa euroalueen budjetin, josta kriisimaita päästään tukemaan. Samoin komissio edelleenkin ohjeistaa tiukemmin kansallista taloudenpitoa ”tiiviimmällä yhteistyöllä myös verotuksessa ja työmarkkinakysymyksissä”.

Euroopan parlamentti antoi asiaan kantansa marraskuun istunnossa lausunnossaan ”Kohti todellista talous ja rahaliittoa”. Kaikkien komission esittämien elementtien lisäksi parlamentin kannassa vielä todettiin, että liittovaltiohan tässä tarvitaan näihin tavoitteisiin pääsemiseksi. Oli hämmentävää huomata kuinka suomalaiskollegoistakin valtaosa oli valmis hyväksymään moisen linjan. Meissä esityksiä vastaan äänestäneissä enemmistö oli ns. nettomaksajamaiden edustajia kuten saksalaisia, brittejä ja ruotsalaisia. Eikä ihme, sillä lähes kaikki komission esitykset perustuvat joko yhteisen velan tai budjetin kasvattamiseen. Pientä huojennusta tuo se, että monet näistä esityksistä vaativat toteutuakseen perussopimusten muuttamista.

Tämänkin hetken kovin kädenvääntö käydään yhteisestä talouspolitiikasta eli EU:n rahoituskehyksien koosta tuleville vuosille 2014-2020. Nettomaksajamaiden, Suomi mukaan lukien, tavoitteena on tiukka katto EU-budjetille, joka vastaisi prosenttia alueen bruttokansantuotteesta.

Suomalaisessakin keskustelussa osa äänenpainoista vaatii EU-budjetin reipasta kasvattamista perustelemalla sitä mm. koheesiotukien tason säilymisellä. Monelta jää kuitenkin huomaamatta, että säästölinjaakin noudattamalla budjetti kasvaa nykyiseen tasoon verrattuna. Selvää on, että tietenkin itse maksamamme ”EU-rahatkin” pienenevät, jos onnistumme pienentämään nettomaksujamme. Budjettia kasvattamalla lisättäisiin vain Suomen nettomaksuosuutta saantoa vastaavasti kasvattamatta. Varsinaista hölmöläisten peiton jatketta siis!

Juustohöyläämiseen ei kuitenkaan tarvitse mennä säästökohteita etsittäessä. Leikkaukset voidaan kohdentaa esimerkiksi moniin tehottomiin EU-ohjelmiin ja eräiden jäsenmaiden perusteettomiin jäsenmaksualennuksiin. Yhteiset rahat on käytettävä entistä tehokkaammin kaivatun eurooppalaisen lisäarvon saamiseksi.

Tuskin on tulitauko Lähi-idässä saatu aikaiseksi, kun kansainvälinen yhteisö joutuu ottamaan kantaa YK:n yleiskokouksessa palestiinalaisten hakemukseen statuksen nostamisesta tarkkailija-asemasta tarkkailijavaltioksi. Taustoja tuntematta muutos ei vaikuta merkittävältä, mutta tosiasiassa kyseessä on kannan muodostaminen palestiinalaisten valtiohankkeeseen ns. vuoden 1967 rajoilla. Kuten palestiinalaisjohtaja Mahmud Abbas ilmaisi: ”Äänestyksen jälkeen Israel ei enää voisi väittää miehittävänsä ”kiisteltyjä alueita”, vaan olisi selvää, että se miehittää toista kansallisvaltiota”.

Suomen hallituksen päätös tukea palestiinalaisten pyrkimyksiä tässä tilanteessa on väärä eikä vastaa kristillisdemokraattien linjaa. On selvää, että Israel ei voi hyväksyä Palestiinan valtiota, ellei ole takeita, että sitä kyetään hallinnoimaan luotettavasti ja turvallisuudesta huolehtien. Viime viikkojen tapahtumat eivät todellakaan kerro tästä. Edellytyksenä kestävälle rauhalle ja osapuolten välisen luottamuksen kasvamiselle on se, että osapuolet solmivat rauhan ja sen ehdot keskenään. Monet EU-maat tunnustavat nämä tosiseikat; valitettavasti ei Suomi.

Äänestyspäivä 29. marraskuuta on YK:n vuodelta 1947 peräisin olevan jakosuunnitelman vuosipäivä; suunnitelman, jolla oli tarkoitus perustaa alueelle palestiinalais- ja juutalaisvaltiot. Ympäröiville arabivaltioillehan tämä ei sopinut, vaan ne hyökkäsivät vasta perustetun juutalaisvaltion kimppuun. Siitä pitäen arabivaltioiden – myöhemmin rauhansopimuksen solmineita Egyptiä ja Jordaniaa lukuun ottamatta – päätähtäin on ollut hävittää Israel maanpäältä. Kuvaavaa on, että Israelin itsenäisyyspäivää kutsutaan arabimaissa nimellä ”Day of Nakba”, katastrofin päivä.

Monille arabimaille palestiinalaisten ratkaisematon konflikti on palvellut poliittisia tarkoitusperiä propagandasodassa Israelia vastaan. Puhumattakaan Iranista, joka aktiivisesti tukee ja aseistaa alueen terroristijärjestöjä Hizbollahista Hamasiin. Samalla ”Israelin miehitykseen” keskittymällä on voitu väistää ikävät kysymykset omien maiden lasten, naisten ja vähemmistöjen ihmisoikeuksista.

Oman lisänsä alueen ongelmiin on tuonut palestiinalaisten keskinäiset erimielisyydet. Kun Israel vetäytyi Gazasta 2005, se toivoi, että armeijan tukikohtien ja israelilaisasutusten poistaminen johtaisi parempaan tulevaisuuteen niin israelilaisten kuin palestiinalaistenkin kannalta. Näin ei käynyt. Vaaleissa terroristijärjestö Hamas otti vallan Gazassa ja hyökkäykset kiihtyivät.

Viime viikon konflikti viimeistään osoitti terroristien toimintatavat. Väliä ei ollut, kohdistuisiko isku Itä-Jerusalemissa arabeihin vaiko juutalaisiin Tel Avivissa – terroristille päämäärä oikeuttaa mitkä tahansa keinot; myös siviilikohteiden käytön sotatoimiin ja ihmiskilvillä suojautumisen.

Yli 60% Palestiinan taloudesta rahoitetaan edelleen ulkomaisen avun kautta. Valitettavasti raha ei ole mennyt Palestiinan talouden ja teollisuuden kehittämiseen. Tehokasta rahojenkäytön seurantaa ei ole. Isoja summia on kulkeutunut johtajien pankkitileille ja turvallisuushenkilöstön rahoittamiseen sekä aseistukseen. Koulutukseen suunnattuja varoja on mennyt vihaa ja antisemitismiä lietsovaan opetukseen. Palestiinalaisilla on oikeus tulla suojelluiksi korruptiolta ja omien johtajiensa väärinkäytöksiltä ja EU:n veronmaksajien on saatava tieto siitä, miten heidän varjojaan käytetään.

Suomen linja Palestiinalaisten tukemisesta ilman Israelin ja palestiinalaisten keskinäistä sopimusta tuskin nopeuttaa suoriin rauhanneuvotteluihin palaamista. Suomi ei voi olettaa, että Lähi-idän konfliktin kärjistyminen vältettäisiin tukemalla vahvasti toista osapuolta. Kauaskatseisempaa olisi pidättäytyä äänestämästä ja kannustaa palestiinalaisia palaamaan neuvottelupöytään Israelin kanssa. Neutraali kanta voisi myös osaltaan nostaa Suomen ja suomalaisten uskottavuutta kansainvälisenä rauhanvälittäjänä myös Lähi-idän konflikteissa, joita tulevaisuudessakin – ikävä kyllä – varmasti on tiedossa.

Tällä viikolla vietettiin useilla paikkakunnilla eri puolella Suomea Asunnottomien yötä. Harva tulee oman kodin lämmössä ajatelleeksi, että asunnottomuus on nykyaikanakin meillä ja muualla talouskriisin runtelemassa Euroopassa yksi kipeimpiä haasteita, johon liittyy vielä usein moninaisia sosiaali- ja terveysongelmia.

Asunnottomuuden käsitekään ei ole täysin yksiselitteinen; se on ilmiö, joka saa eri aikoina ja eri maissa hyvinkin toisistaan poikkeavia sisältöjä. Suomessakin kuntien tulkinnat pitkäaikaisasunnottomuudesta ovat vaihdelleet, mutta viimeisimmän ARA:n kuntakyselyn mukaan meillä on noin 8 000 yksinäistä asunnotonta, joista vajaa 3 000 pitkäaikaisasunnotonta.

Mielikuva asunnottomasta ”metsien miehenä” tai rantojen veneenalusasukkaana kaipaa päivitystä. Asunnottomissa on kaiken ikäisiä ja monessa elämäntilanteessa olevia, mm. avioerossa tyhjän päälle jääneitä ja opiskelun keskeydyttyä asuntoloista poismuuttaneita, samoin ylivelkaantuneita ja luottotietonsa menettäneitä. Erityisesti on kasvanut perheiden, naisten ja maahanmuuttajien asunnottomuus.

EU-maiden kesken asuntopolitiikoissa ja asunnottomuusstrategioissa on valtavasti eroavaisuuksia. Itä-Euroopan maiden tilastotiedot ovat kaukana todellisista asunnottomien määrästä, koska monia vähemmistöryhmiä mm. romaaneita ei tilastoida lainkaan. Asuntopolitiikka on osa sosiaalipolitiikkaa ja siten toimivalta kuuluu tiukasti jäsenvaltioille, mutta tarvitsemme EU-tasollakin yhteistä koordinaatiota ja erityisesti parhaiden käytäntöjen vaihtamista.

Suomea voidaan monestakin syystä pitää edelläkävijämaana asunnottomuusstrategian kehittämisessä ja toteuttamisessa. Meillä pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman lähtökohtana on ollut soveltaa ”asunto ensin”-periaatetta. Sen mukaan asumisen järjestyminen ja elämänpuitteiden kohentuminen vähentää esimerkiksi päihde- ja sairaalapalvelujen käyttöä ja herättää myös monissa päihdeongelmaisissa motivaation kuntoutumiseen.

Uudessa lähestymistavassa keskitytään myös entistä enemmän asunnottomuuden ennaltaehkäisyyn mm. häätötapausten selvittelyn ja asumisneuvonnan kautta. Asunnottomuutta halutaan vähentää pysyvästi, ja väliaikaisista asuntoloista tai tilapäisistä majoituksista pyritään siirtymään normaaliin vuokra-asumiseen omassa asunnossa.

Nykyisen asunnottomuusstrategian kunnianhimoinen tavoite on poistaa asunnottomuus vuoteen 2015 mennessä. Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmassa 2008–2011 tässä päästiin hyvään vauhtiin ja tavoiteltu 1250 asunnon lisäys ylitettiinkin. Menestysresepti oli kaupunkien kanssa tehdyt aiesopimukset, joilla valtio ja kunta vähensivät pitkäaikaisasunnottomuutta yhteisin toimenpitein. On kuitenkin muistettava, että uutta asunnottomuutta syntyy koko ajan. vaikka toki vuodesta 1987 ja yli 16 000 pitkäaikaisasunnottomasta tilanne on parantunut reippaasti.

Suomen esimerkki asunnottomuuden torjunnasta osoittaa, että kolme tärkeintä osatekijää ovat asuntojen saatavuus, sosiaaliset tukijärjestelyt ja joko työllisyydestä tai sosiaaliturvasta peräisin olevat riittävät taloudelliset resurssit asumisen kustantamiseen. Oikeus ”kattoon pään päällä” on lähtökohta inhimilliselle elämälle ja siksi yhteiskunnassa on ponnisteltava tämän tavoitteen toteutumiseksi jokaisen kohdalla.

Vapaa liikkuvuus on EU:n perusarvo, joka pohjautuu luottamukseen. Tämä luottamus on ollut syksyn aikana kovilla, kun EU:ssa on pohdittu Romanian ja Bulgarian valmiutta liittyä sisärajatarkastuksista vapaaseen Schengen-alueeseen. Suomen ja Hollannin veto-oikeus neuvostossa on saanut ehdokasmaiden kiukkuiset mepit sorvaamaan täällä parlamentin puolella päätöslauselman, jonka hyväksyttämisellä he hakevat poliittista näpäytystä vastustajille.

Ongelma juontaa juurensa siihen, että Romanian ja Bulgarian liittyessä vuonna 2007 EU:n jäseniksi liittymiskriteerejä katsottiin läpi sormien. Korruptio, järjestäytynyt rikollisuus ja puutteet tuomioistuinlaitoksessa huolettivat jo silloin. Kuitenkin aivan kuten Kreikan liittyessä euroon poliittinen päämäärä oli tuolloinkin tärkeämpi kuin tiedossa olevat tosiseikat.

Päätöksen jälkeen perustettiin oikeus- ja sisäasioiden mekanismi (CVM), jonka kautta komissio ja neuvosto voivat seurata jäsenmaiden edistymistä. Se on kuitenkin Schengen-arviointimenettelystä erillinen eivätkä havaitut puutteet aiheuta poliittista painetta kummempia seuraamuksia.

Bulgarian ja Romanian ongelmana on, että ne täyttävät Schengenin säännöstön mukaiset tekniset edellytykset liittymiselle, mutta käytännössä – kuten kesän CVM-raportistakin voidaan lukea – tilanne korruption, järjestäytyneen rikollisuuden ja oikeuslaitoksen osalta on sellainen, että Schengenin säännöstön asianmukainen täytäntöönpano ja sisäinen turvallisuus eivät ole luotettavalla tavalla taattuja.

Siksi Suomen ja Hollannin johtopäätökset ovat mielestäni selkeät. Tekniset valmiudet eivät riitä, jos emme voi vakuuttua siitä, ettei rajavalvojia voida lahjoa. Brittilehti ”International Herald Tribune” kertoi Romanian keväisestä CVM-raporttia edeltäneestä ”ryhtiliikkeestä”, jossa pidätettiin lähes 300 korruptiosta epäiltyä rajavartijaa. Näppärimmät viranhaltijat olivat päässeet 5 800 euron työvuoro ansioille, ja hinnoittelutaksa oli 500 euroa per päänkäännös. Valokuvat rajavartioiden hulppeista luksusasunnoista olivat korutonta kertomaa.

Käydyn keskustelun yhteydessä Suomessa on huomiota kiinnitetty myös maiden vähemmistöjen – erityisesti romaanien – kohteluun. Ihmisarvoisen elämän edellytysten puuttuminen on johtanut siihen, että ihmisiä on joutunut lähtemään mainituista maista hakemaan turvapaikkaa tai kerjäämään muualle Eurooppaan. Schengen-kriteereihin tämä ei tietenkään kuulu, mutta kertoo politiikan linjauksista yleensä.

Suomen ja Hollannin linja tulisikin nähdä kannustuksena Romanialle ja Bulgarialle ponnisteluihin, jotta liittyminen olisi mahdollista tulevaisuudessa. Vapaan liikkuvuuden alueen turvallisuuden kannalta on varmistettava, että yhteisiä sääntöjä noudatetaan. Silloin voimme tulevaisuudessakin nauttia vaivattomasta liikkumisesta yli rajojen.

Euroopan Parlamentin viimekesäinen päätöslauselma kannustaa jäsenmaita huolehtimaan eri toimenpitein siitä, että naisten nykyinen vain kymmenen prosentin osuus suurimpien pörssiyhtiöiden johdossa saadaan nostettua vähintään 30 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Mikäli naisten osuutta ei saada nousemaan vapaaehtoisin toimin, asiasta uhataan esittää topakan komissaari Vivianne Redingin toimesta sitovaa EU-tason kiintiösääntelyä.

Tavoitteen tärkeydestä ollaan yksimielisiä. Naisten määrä yritysten hallituksissa kasvaa tällä hetkellä vain puoli prosenttiyksikköä vuodessa, joten ?tasaisenvauhdintaulukolla? kestää 50 vuotta ennen kuin yritysten hallituksissa kummallakin sukupuolella on vähintään 40 prosentin edustus.

Kiintiölaki on varmasti nopein tapa lisätä naisten osuutta yritysten johdossa, mutta ei kuitenkaan ongelmaton. Mielestäni yritysten johtoelinten tehtäviin perusteena on oltava aina vaadittu pätevyys niin tutkintojen kuin kokemuksenkin osalta; ketään ? sen paremmin naista kuin miestä – ei tulisi sivuuttaa kiintiöiden tähden. Ja toisaalta, kuka haluaa olla ?kiintiöhenkilö??

Joissakin maissa kiintiö saattavat olla ainut tapa edetä, mutta parlamentin päätöslauselmassakin tunnustettiin Suomen käyttöönottaman hallinnointikoodin teho.. Vuodesta 2008 pörssiyhtiöiden hallinnointikoodin suosituksen mukaisesti yhtiöiden johtoon on pitänyt valita molempia sukupuolia tai yrityksen on annettava säännöksen vastaisesta toiminnasta julkinen selvitys. Näin hallitusten ja hallintoneuvostojen naisten osuus on noussut 25 prosenttiin ja molempia sukupuolia hallituksissaan omaavien yritysten osuus on noussut 51 prosentista 70:een.

Paras argumentti naisten lisäämiseksi yritysten hallinnossa löytyy kuitenkin talouden faktaluvuista. Eurooppalaiset tutkimukset nimittäin osoittavat, että naisten huomattava edustus johtoasemissa on yritykselle taloudellista tulosta ja kilpailukykyä edistävä väline. Sama tulos saatiin Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan tutkimuksessa jo neljä vuotta sitten. Naisten johtamat yritykset ovat kannattavampia kuin miesjohtajien ohjauksessa olevat. Eikä kyse ole marginaalieroista, vaan yli 14 000 tuhannen osakeyhtiön otoksessa sijoitetun pääoman tuottoaste ero oli keskimäärin peräti 10 %.

Mikä siis voi selittää havaitut erot? Naisena tietysti mieluusti kallistuisin puolustamaan näkemystä, että naiset voivat olla miehiä parempia johtajia. Monesti kotihärdellin ja työn yhteensovittaminen vaatii selkeitä suunnitelmia, rautaista ajanhallintaa ja silloin tällöin hyviä äänijänteitä. Ehkäpä objektiivisempaa on kuitenkin arvioida, että ylimmän liikkeenjohdon naiset ovat vähyydestään johtuen jo valmiiksi valikoitunut huippuosaajien joukko. Tai sitten naiset vain hakeutuvat paremmin kannattaviin yrityksiin. Oli niin tai näin, tutkimus ainakin rohkaisee yrityskulttuuriin, jossa eteneminen ja nimitykset perustuvat pätevyyteen, eivät hyvä veli-verkostoihin. Osaava nainen hallituksessa ei ole imagokoriste, vaan liiketaloudellinen kilpailuetu.

Yleinen mielipide harvoin vastustaa pankkien sääntelyn ja valvonnan lisäämistä. Niinpä komission kaavailema esitys pankkiunionista on saanut osakseen etupäässä myönteistä tukea. Esityksellä luvataan turvata pankkijärjestelmän vakaus ja purkaa talouskriisin syventämä pankkien ja valtioiden välinen kuolemankierre. Kun vielä kerrotaan, että näin toimien pankkikriisin hoito ei tulevaisuudessa ole enää veronmaksajien kontolla, kuulostaa jo liian hyvältä ollakseen totta.

Mistä pankkiunionissa siis on kyse? Euroopan Keskuspankin (EKP) alaisuuteen halutaan siirtää koko pankkisektorin valvonta ja ohjaus pankkitoimilupien myöntämistä ja perumista myöden, ja lisäksi perustetaan EU:n yhteinen talletussuojajärjestelmä ja yhteinen kriisinhallintarahasto.

Talouskriisin aikana monien eurooppalaisten pankkien taseisiin on kertynyt eri arvioiden mukaan jopa 300- 2 000 miljardia euroa kehnoja arvopapereita, joukkovelkakirjalainoja ja epäkurantteja vakuuksia. Pankkien kotivaltiot kuten Espanja, Italia, Saksa ja Ranska ovat ostaneet aikaa eivätkä hevin päästä edes konkurssikypsiä pankkejaan kaatumaan valtion vastattavaksi.

Pankkiunionin turvin konkurssiohjaus annetaan EKP:lle ja riskit ja tappiot päästään jakamaan kaikkien pankkien ja välillisesti asiakkaiden kesken, myös niiden, jotka eivät ole syyllisiä ongelmiin. Turhaan ei siis OP-Pohjolan Karhinen varoittele riskeistä ”synnyttää käytännössä EU-maiden pankkien asiakkaiden välille yhteisvastuun”.

Suomessa kuten muissakin Pohjoismaissa pankit on jo kauan velvoitettu keräämään talletussuojarahastoa. Näin ei ole kaikissa jäsenmaissa, joten jos talletussuojajärjestelmä rakennetaan yhdistämällä kansalliset rahastot eurooppalaiseen, lasku lankeaa taas asiansa hoitaneiden maksettavaksi. Tässä taloustilanteessa moinen tulonsiirto kriisipankeille heikentäisi ennestään ongelmamaiden halukkuutta laittaa taloutensa ja pankkisektorinsa kuntoon.

Pankkiunioni herättää myös koko joukon käytännön kysymyksiä. Saksassa on aprikoitu, miten EKP:n resurssit voivat mitenkään venyä lähemmäs 6 000 euroalueen pankin valvontaan ilman massiivista lisäbyrokratiaa, missä menee työnjako kansallisten valvojien kanssa ja olisiko keskityttävä vain systeemisesti merkittäviin, noin 50 rajanylittävää toimintaa harjoittavaan pankkiin. Syveneekö juopa euro- ja ei-euromaiden kesken entisestään? Euroalueen uudet säännöt tuskin houkuttelevat esimerkiksi Iso-Britanniaa niin paljon, että siellä haluttaisiin muita päättämään pankkisektorin valvonnasta, saatikka osallistumaan erilaisiin konkurssirahastoihin.

Pankkiunionin markkinointi paremman valvonnan takaajana pistää miettimään, mitä virkaa on sitten vastaperustetuilla eurooppalaisilla osake-, vakuutus- ja pankkivalvontaviranomaisella sekä systeemiriskikomitealla. Todellinen tähtäin onkin EKP:n roolin muuttuminen riippumattomasta hintavakauden säätelijästä integroidun talousunionin talouspolitiikan työkaluksi. Liittovaltiolle halutaan rakentaa keskuspankki, jota nykyiset rajoitukset ainoastaan jälkimarkkinoilla toimijana eivät enää rajoita. Siihen tarvitaan koko pankkisektorin haltuunotto.

Suomen olympiamenestys Lontoossa on jättänyt toivomisen varaa. Valtaisaa mitalisadetta piskuinen kansa tuskin edes odotti, mutta pettymyksen tunnetta ovat tuoneet monet ponnettomat urheilusuoritukset ja tulosten jääminen kauaksi kauden parhaista, lisäksi mukaan mahtuu vielä onnettomia loukkaantumisia. Urheilijoiden puolesta harmittaa, että tuhansien tuntien työ ja sinnikäs harjoittelu valuu hukkaan.

Olympialaisten hienosta tunnelmasta ja upeista suorituksista on kyllä voinut nauttia ilman sinivalkoisia silmälasejakin. Pelätyiltä liikennekaaoksilta on vältytty ja järjestelyt ovat sujuneet peribrittiläisellä tyyneydellä. Avajaisista lähtien saarivaltakunta on pistänyt parastaan ja kotiyleisön tuki on pistänyt omat urheilijat venymään aivan uskomattomiin suorituksiin. Jos oli suomalaisilla aikoinaan Münchenin taianomainen puolituntinen, niin huikea oli brittienkin kolmen kullan tunti Wembleyn lauantai-illassa.

Juuri niitä venymisiä ja itsensä ylittämisiä on meikäläisiltä jäänyt kaipaamaan. Kisoja on toki jäljellä lähes viikko, mutta varmaa on, että useammassa lajiliitossa joudutaan syksyn mittaan pesemään menestymättömyyden jälkipyykki. Aina on helppoa vedota resurssien pienuuteen, mutta lukuisten kehitysmaiden urheilijoiden menestys nakertaa pohjaa siltä selitykseltä. Varmastihan myös Kiinan, USA:n ja Australian kaltaiset urheilun mahtimaat omaavat kukin tehokkaan järjestelmän, joilla he haravoivat lahjakkuudet oikeiden lajien pariin. Silti väitän, että lajikulttuurin synnyttämä menestys on vetovoimatekijöistä ylivoimainen. Miten muuten voi selittää suomalaisen kestävyysjuoksun tai keihäänheiton imua läpi 1900-luvun.

Lajikulttuurin syntyminen voi joskus olla pienestä kiinni. Itse sain seurata ja elää mukana kävelyurheilun nousua hyljeksitystä lapsipuolen asemasta 90-luvun suomalaisen yleisurheilun menestyslajiksi ja vahvaksi tukijalaksi keihäänheiton rinnalle. Vaikka kilpakävely on yksi vanhimmista nykyaikaisten olympialaisten lajeista, vasta Reima Salosen johdolla avattu 7 arvokisamitalin ja 9 pistesijan putki avasi tien suomalaisten tietoisuuteen.

Polku menestykseen oli kuitenkin kivinen. Lajin asemaa ei juuri auttanut, että kenttäväki oli poliittisesti voimakkaasti jakautunut Työväen Urheiluliiton TUL:n ja silloisen svullilaisen Suomen Kävelyurheiluliiton suojiin. Kornein tilanne tältä suomalaisen poliittisen urheilun ”kultakaudelta” on jäänyt mieleeni DDR:stä, jonne Suomesta saapui kaksi omissa maajoukkueasuissa kilpailevaa joukkoa. Selkämyksissä luki vielä varmuuden vuoksi Finland TUL ja Suomi. Jaettu Saksakin näytti tuolloin yhtenäisemmältä porukalta!

Poliittisten kähinöiden lisäksi laji kärsi kroonisesta rahapulasta. Toisten yleisurheilijoiden tiedustellessa kävelijöiden ”starttirahoista”, kerroin huvittuneille kuulijoille eräänkin Italian kisareissun jälkeen postiluukusta tupsahtaneesta pankkisiirrosta. Liiran kurssi oli mokoma päässyt muuttumaan lentolippujen lunastuksen ja maksun välisenä aikana ja liiton kassa oli tyhjä, joten jokainen urheilija kantoi kiltisti oman jyvitetyn osansa kurssitappioista. Voi kuulostaa jo legendalta, mutta lajiliiton varainhankinnan kivijalan muodosti viirien, tarrojen ja avaimenperien myynti. Nämä kaikki sattumukset nostavat nyt lämpimän hymyn suupieliin, sillä olosuhteista riippumatta tai ehkäpä juuri niiden takia tärkeintä kaikista oli kokea liikunnan ilo.

Olympialaiset ovat mammuttimainen tapahtuma; silti toivoo, että juuri urheilun ilo ja elämykset välittyisivät vahvoina ja saisivat pienet ja isommatkin liikkumaan hyvien harrastusten pariin.

Heinäkuun helteitä odotellessa Suomessa on käyty edelleen jälkipuintia siitä, mistä kesäkuun huippukokouksessa päätettiin ja vedätettiinkö eduskuntaa Euroopan Vakausmekanismin (EVM) hyväksymisessä. Vaikka EU-jargoni on usein tarkoituksella moniselitteistä, niin EVM:n sopimustekstin tulkinnan osalta keskustelu on kyllä osin kotikutoista.

Eduskunta hyväksyi EVM-sopimuksen ennen juhannusta ja seuraavalla viikolla Euroalueen päämiesten 29.6.2012 julkilausumassa todetaan ”Vahvistamme, että rahoitustuen myöntää ERVV kunnes EVM on käytettävissä ja että rahoitustuki sen jälkeen siirretään EVM:lle ilman senioriteettiasemaa.”. Kun olemme itse olleet hyväksymässä Espanjan lainaosuuden mahdollisen siirron EVM:ään ilman etuoikeusasemaa, niin silloin varmasti on ymmärretty, että näin voidaan EVM-sopimuksen sääntöjen puitteissa yksimielisesti sovittaessa tehdä. Jos näin päätettiin Espanjan kohdalla, niin lienee selvää, että sama päätös voidaan tehdä uudelleenkin, jos euroryhmä siten sopii. Eikä tarvitse olla kummoinen ennustaja, kun arvelee, että näin tehdään jatkossakin. Aina voidaan vedota siihen, miksi Espanjan pankit saisivat paremmat ehdot kuin joku muu velallinen.

Pikemminkin pitäisi keskustella siitä, mitä argumentteja suomalaisessa keskustelussa EVM-sopimuksen hyväksymisen puolesta käytettiin. Lainojen ensisijaisuuden hehkuttaminen ei liene ollut niistä viisaimpia. Joten käytyä kalabaliikkia ymmärtää tätä taustaa vasten paremmin.

Koko jupakka saattaa kumminkin hallitusohjelma-kirjauksen takia ”tässä konkurssissa” kääntyä Suomen eduksi. Suomen on jatkossakin vaadittava myös jokaiselle mahdolliselle EVM-tukipaketille vakuudet, jos/kun niiltä puuttuu ensisijaisen velkojan asema. Muualla tiedetään jo, että kyse on Suomen osalta tuen hyväksymisen edellytyksistä. Joten kotimaisten federalistien on turha kauhistella Suomen ”heittäytymisestä hankalaksi” tai vaikutusta maineeseen. Sitä paitsi viime päivien luottoluokittajien arvion mukaan vakuudet eivät ainakaan ole heikentäneet Suomen talouden näkymiä ja luottamusta. Niiden turvin Suomi saattaa saada jotain takaisinkin, kun EVM-vivutus aikanaan imaisee vahvatkin taloudet yhteisen velan syövereihin.

Kokonaan toinen kysymys on sitten, oikeneeko kriisi näillä eväillä. Espanjan korot huitelevat jo 7,5 prosentissa, ja seuraavaksi odotellaan Espanjan valtion tuloa lainaluukulle. Federalistien ratkaisumallia ”enemmän Eurooppaa” eli yhteistä velkaa ajetaan härkäpäisesti, vaikka mitään vaikutusta sillä ei näytä olevan. Tien päässä häämöttää Euroopan keskuspankin rahan painamisen laukaisema hyperinflaatio tai EVM-vivutuksen aikaansaama romahdus. Joillekin sillä ei ole väliä, sillä kaikki kansantaloudet on silloin saatu samaan suohon. Matalapainetta siis pukkaa muuallakin kuin säärintamalla.