Kyberturvallisuus tuo monille mieleen tieteiselokuvat tai vakoilujännärit, mutta asia on noussut ryminällä reaalimaailman poliittisella agendalla niin meillä kuin maailmalla. Hallitus julkaisi tammikuussa poikkihallinnollisen Suomen kyberturvallisuusstrategian, komission tiedonanto EU:n kyberturvallisuudesta tuli aivan äskettäin ja olipa aihe vahvasti esillä myös USA:n presidentti Obaman ”Kansakunnan tila”-puheessa.

Itse asiassa Yhdysvalloissa on noussut valtava kohu kongressin selvityksestä, jossa paikannettiin paitsi lukuisiin yrityksiin niin myös energia- ja liikenneverkkoja ohjaileviin järjestelmiin tehdyt tietomurrot Kiinan armeijan yksikköön Shanghaissa. Tällä tasolla kyse ei ole enää vain verkkovakoilusta ja tietovarkauksista, vaan lähennytään kybersodan keinoja. Nykyaikaisen yhteiskunnan saa polvilleen tankkeja tehokkaammin, kun pystyy lamaannuttamaan kriittistä infrastruktuuria, kuten liikennettä, maksuliikennettä tai energiaverkkoa.

Liike-elämää tyrmistyttivät todisteet tietovarkauksista ja tunkeutumisista useisiin teknologia-alan ja suuryritysten kuten Coca-Colan tietojärjestelmiin. Saaliiksi on päätynyt liiketoimintasuunnitelmia, tuotespeksejä ym. keskeistä liikesalaisuuden piiriin kuuluvaa materiaalia. Yritysvakoilua on ollut iät ja ajat, mutta yleensä sitä tekevät yritykset keskenään, ei armeijat oman maan teollisuuden tukemiseksi.

Kiina on tietysti jyrkästi kiistänyt syytökset ja valittaa itse olevansa verkkohyökkäysten kohde. Kiina ei varmasti olekaan kyberhyökkäysten ainut alkuperämaa. Tietoturva-asiantuntijat kuitenkin vahvistavat sen, että Kiinalle verkko-operaatiot ovat osa sotilaallista strategiaa, ja se on alalla ylivoimaisesti aktiivisin ja aikaisemmin aloittaneena muita pidemmällä.

Mistä kyberturvallisuudessa siis lopulta on kyse?  Kyberturvallisuus käsittää tietotekniikkaan liittyvän turvallisuuden lisäksi laajemmin koko yhteiskunnan elintärkeiden ja kriittisten toimintojen turvaamisen eri olosuhteissa. Käytännössä tämä tarkoittaa kaiken infrastruktuurin, maksujärjestelmien, johtamisen ja jakelutoiminnan turvaamista. Kyberympäristö kostuu julkisen puolen lisäksi laajasta joukosta yritys- ja yksityissektoria.

Komission tuoreessa strategiassa on lähdetty siitä, että jokainen maa pyrkii kansallisesti hallitsemaan kybertoimintaympäristön tahallisia tai tahattomia haittavaikutuksia sekä vastaamaan ja toipumaan niistä. Yhteisellä koordinoinnilla ja Euroopan verkko- ja tietoturvaviraston kautta tehtävällä yhteistyöllä halutaan lisämuskeleita kyberrikollisuutta vastaan ja ehkäistä kyberturvallisuusuhkia EU-tasolla.

Komissio ei kuitenkaan sanallakaan kerro, millaisia kyberhyökkäyksiä on kohdistunut EU-toimielimiin, mistä ne ovat peräisin ja onko tietoturva jo pettänyt. Siksipä jätin komissiolle kirjallisen kysymyksen kyberturvallisuuden osalta. Kuitenkin asiaan tulisi suhtautua vakavasti myös Euroopassa – erityisesti, jos valtiot tukevat kyberhyökkäyksiä, on syytä ryhtyä pikaisiin toimiin.

Kybervarustelu ja haittaohjelmat eivät ole harmitonta hakkeripoikien puuhastelua, vaan se voi johtaa kansainväliseen turvallisuusuhkaan. Kyberhyökkäysten ja vastahyökkäysten seuraukset voivat olla arvaamattomat. Olisiko siis aloitettava jo kyberliennytys? Ainakin yhteisiä normeja ja sääntöjä tarvitaan.

Britannian pääministeri David Cameronin viimeviikkoinen EU-linjapuhe ja lupaus järjestää kansanäänestys Britannian EU-jäsenyydestä on kirvoittanut meilläkin keskustelun kansanäänestyksen tarpeellisuudesta.  Cameronin puhetta on jokainen tulkinnut tietysti omien silmälasiensa läpi, mutta mielestäni sen ydinsanoma ei ollut Britannian mahdollinen ero EU:sta.  Cameron totesi, että ”EU on menossa ihmisten mielestä suuntaan, jota he eivät halua”, ja siksi unioni tarvitsee pitkälle meneviä uudistuksia.

Pitkälle menevistä uudistuksista, mutta jokseenkin päinvastaiseen suuntaan, haaveilevat myös talousintegraation kautta liittovaltiota ajavat federalistiset voimat. Talouskriisin varjolla integraatio on edennyt harppauksin mm. pankkiunionin kehityksen, yhteisten velkamekanismien ja tiivistyvän budjettiohjauksen kautta. Suuntaa on pidetty jokseenkin selviönä eikä jäsenmaiden kansalaisilta ole mandaattia kyselty; hät´hätää kansalliset parlamentit ovat pysyneet vauhdissa mukana.

Komission ajamat esitykset euron uusista pelisäännöistä ja yhteisistä veloista ja vastuista ovat niin pitkälle meneviä, että ne vaativat sitten aidon perussopimusmuutoksen. Brysselin käytävillä puhutaankin jo aivan avoimesti sen ajan koittavan pian seuraavien EU-vaalien jälkeen 2015 – 2016.  

Julkisuudessa Britanniaa on arvosteltu ”rusinat pullasta”- politiikasta, kun se tuossa vaiheessa haluaa neuvotella liittymissopimuksensa uusiksi. On kuitenkin selvää, että sopimusmuutosten myötä euro- ja ei-euromaiden juopa väkisinkin kasvaa. Myös Tanskalla on Iso-Britannian tavoin ns. opt-out euroon nähden eli liittymissopimustensa mukaisesti näiden maiden ei tarvitse koskaan ottaa yhteisvaluuttaa käyttöön. Varsin epätodennäköiseltä näyttää Ruotsinkin liittyminen valuuttaunioniin ainakaan lähiaikoina. Lisäksi on lähemmä kymmenkunta maata matkalla euro-jäsenyyteen. Ei kuulosta uskottavalta, että euromaiden osalta perussopimus muuttuu radikaalisti ja muut vain seuraisivat stabiileina vieressä. Jokainen kansallisesta edustaan välittävä maa, pyrkii vaikuttamaan siihen, millaiseksi EU tulevaisuudessa muokkaantuu ja millainen on oman maan suhde siihen.

Millaista EU:ta tulevaisuudessa sitten halutaan?  Rintamalinjat ainakin Euroopan parlamentissa liikkuvat suurin piirtein siinä, onko liittovaltiokehitys se oikea suunta vai riittääkö yhteistyökuvioksi toimivat sisämarkkinat. Itse vastustan liittovaltiokehitystä ja mielestäni se on monilta osin enemmän EU-eliitin hahmottelema projekti kuin jäsenvaltioiden kansalaisten toivoma linja. EU-politiikassa tulisi pikemminkin keskittyä siihen, millä tavoin kasvua ja työllisyyttä ja sitä kautta hyvinvointia Euroopassa voitaisiin tukea. 

Joulukuun huippukokouksessa komission federalistinen agenda saatiin lykättyä, ei torjuttua. Jos haluamme muuttaa suuntaa, on jäsenvaltioissa aika käydä keskustelua ja määritellä kansalliset tavoitteet – aivan kuten Britanniassa on aloitettu. En ymmärrä tätä sordiinolinjaa, ettei perussopimusmuutoksesta saisi keskustella; se tulee joka tapauksessa. Suomessa on syytä käydä tätä keskustelua myös, ja erityisesti vuoden 2014 EU-vaaleissa sen soisi olevan ydinaihe. Sen jälkeen on aika vaikuttaa tulevaan perussopimukseen ja lopputulos luovutettava kansanäänestykseen.

Vuoden 2013 täysistunnot Strasbourgissa alkoivat jo tutuksi tulleilla aiheilla. Puheenvuoroissa finanssikriisiä ja sen erilaisia ratkaisumenetelmiä pohdittiin jälleen kerran ja parlamentti äänesti mm. eurobondeista.

Parlamentin käsittelyssä olleessa oma-aloitteisessa päätöslauselmassa komissiota ja jäsenmaita kehotetaan tarkastelemaan mahdollisuutta ottaa käyttöön niin sanottuja vakausjoukkolainoja. Uudesta – ehkä houkuttelevammalta kuulostavasta – nimestä huolimatta kysymys on eurobondeista eli yhteisistä joukkolainoista.

Parlamentti hyväksyi päätöslauselman äänin 361-268. Itse vastustin sitä kuuden muun suomalaismepin tavoin. Sen sijaan hallituspuolueiden Sdp:n, Vihreiden, Rkp:n ja yksi Kokoomuksen meppi tukivat esitystä, ja olivat siten selkeästi eri linjoilla Suomen hallituksen kanssa.

Kaiken kaikkiaan parlamentissa näkemykset jakautuvat osin sen mukaan, kuinka syvälle velkasuohon jäsenmaa on vajonnut. Kriisimaiden mepit toivovat yhteisiä joukkolainoja ja tiiviimpää yhteistyötä. Saksan ja Suomen kaltaiset taas maat vastustavat niitä ja edistäisivät sen sijaan tiukempaa talouskuria. Samoin poliittinen väri vaikuttaa: vasemmisto, vihreät ja osa liberaaleista kannattaa, keskusta-oikeisto vastustaa. 

Yhteisiä joukkolainoja on ehdotettu pitkään Euroopan velkasuon ratkaisuksi, mutta mielestäni ne vain syventäisivät kriisiä ja lisäisivät jäsenmaiden velkaantumista. Käytännössä niiden käyttöön ottaminen tarkoittaisi, että jo valmiiksi korviaan myöten velkaantuneet maat voisivat saada markkinoilta velkaa enemmän ja halvemmalla kuin mitä niille muuten voisi myöntää, koska taustalla ovat vahvojen euromaiden kuten Saksan ja Suomen kaltaiset taloudet vakuutena. Tämä ei voi olla terveellinen kehityssuunta.

 Eurobondit ovat hankalia jäsenmaiden välisen oikeudenmukaisuudenkin kannalta. ”Moraalikato” tässä kysymyksessä tarkoittaa, että hyvin asiansa hoitaneet jäsenmaat joutuisivat maksamaan lainoistaan korkeampaa hintaa ja päätyisivät entistä enemmän velkakriisin maksumiehiksi. Moraalikadon torjumiseksi euro- tai vakausbondien käyttöönotolle esitetään usein ehdoksi talouden tervehdyttämisohjelmaan sitoutumista. Mielestäni on kuitenkin ongelmallista, miten sitoutuminen voidaan tosiasiallisesti varmistaa. Jos maa ei noudata ohjelmaa, pystytäänkö jo annettu halpa raha saamaan takaisin – tuskinpa.

Vaikka eurobondeista ei tällä päätöslauselmalla vielä päätetäkään sitovasti, niin parlamentin kannalla on tietty signaaliarvo. Komissio voi myöhemmin yhteisiä joukkolainoja esittäessään todeta, että Euroopan parlamentissakin ollaan asiasta tätä mieltä.

Kun eurobondeja huudetaan nyt avuksi laajalla rintamalla, jää kokonaiskuva akuutissa kriisinhoidossa vähemmälle huomiolle. Euron alkutaipaleesta lähtien ongelma on ollut sama.  Nousukaudella euroalueen korkotaso oli liian matala ongelmamaiden talouden tilaan suhteutettuna. Niinpä kiinteistökuplat ja velkaantuminen saivat muhia rauhassa. Talouden rakenteet ovat edelleen hyvin erilaiset, joten yhteinen korkotaso ei ole oikea toimenpide nykyisessäkään tilanteessa.

Eurobondit ovat hyvä indikaattori EU-keskustelusta ylipäätään; millaista EU:ta tulevaisuudessa halutaan. Rintamalinjat liikkuvat suurin piirtein siinä, onko liittovaltiokehitys se oikea suunta vai riittääkö yhteistyökuvioksi toimivat sisämarkkinat.

Itse vastustan liittovaltiokehitystä ja mielestäni se on monilta osin enemmän eliitin hahmottelema projekti kuin jäsenvaltioiden kansalaisten toivoma linja. EU-politiikassa tulisi pikemminkin keskittyä siihen, millä tavoin kasvua ja työllisyyttä ja sitä kautta hyvinvointia EU:n alueella voitaisiin tukea. 

Viime päivinä on paljon spekuloitu myös Iso-Britannian suhteesta EU:n. EU:ssa on pankkiunioni kehityksen myötä nähtävissä jakoa euro- ja ei-euromaihin. Myös Tanskalla on Iso-Britannian tavoin ns. opt-out euroon nähden eli liittymissopimustensa mukaisesti näiden maiden ei tarvitse koskaan ottaa yhteisvaluuttaa käyttöön. Varsin epätodennäköiseltä näyttää Ruotsinkin liittyminen valuuttaunioniin ainakaan lähiaikoina.

Iso-Britannia tuskin etsii eroa unionista, koska on yksi sisämarkkinoiden suurimmista hyötyjistä. Iso-Britannia on kuitenkin tyytymätön unionin taloudenpitoon ja liittovaltiokehitykseen.  

Osin Iso-Britanian linjassa on kysymys myös sisäpolitiikasta. Tämä näkyi hyvin keskustelussa EU:n monivuotisista rahoituskehyksistä. Brittikonservatiivien ns. takapenkkiläiset työväenpuolueen tukemana vaativat tiukkoja leikkauksia EU:n kehyksiin. Tilanne oli tukala pääministeri Cameronille, joka olisi tyytynyt nykyisten maksuosuuksien tason jäädyttämiseen.  Uskoakseni Iso-Britanniankin kohdalla on kyse siitä, millaista EU:ta se haluaa. Suomessa on syytä käydä tätä keskustelua myös, ja erityisesti vuoden 2014 EU-vaaleissa sen soisi olevan ydinaihe.

Vuoden alun alennusmyyntien hengessä Suomessa kirposi vilkas palkka-ale keskustelu. Tyhjästä tähän ei ole tultu, vaan sekä euroalueen ongelmat että globaali finanssikriisi ennakoivat jonkin asteista sisäistä devalvaatiota ennemmin tai myöhemmin.
Velkakurimuksessa kampailevien euromaiden investoinnit ovat vähäisiä, vaihtotaseet miinuksella ja työttömyys kasvaa. Rapautuneen kilpailukyvyn palauttaminen on rahaliitossa todella vaikeaa, kun oman valuutan devalvaatiomahdollisuus puuttuu. Ainut tie on muita euromaita hitaampi kustannuskehitys eli jäädyttäminen, jopa leikkaaminen palkoissa, eläkkeissä ja etuuksissa. Velkaantuneella julkisella sektorilla on edessään rajut menoleikkaukset. Polttopullot Ateenan kaduilla ja mielenosoitukset Barcelonassa kertovat kuinka helppoa näiden ratkaisujen läpivienti on poliittisesti.

Samaan aikaan kasvaa halpatuonti Kiinasta, Intiasta ja muista matalamman palkkatason maista. Tuotannolla on tapana hakeutua sinne, missä sillä on parhaat edellytykset: halvin koulutettu työvoima, tehokkaimmat koneet, hyvät infrastruktuurit. Nyt kun BRIC-maissa – Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Venäjällä – ovat kaikki nämä yhä enemmän tarjolla ja vieläpä kehittyvää ostovoimaa, tuotanto siirtyy suoraan sinne, eikä enää EU:n sisällä Itä- tai Etelä-Eurooppaan.

Edessä on vaikeita vuosia, sillä koko EU:n tasolla talouskasvu on keskimäärin heikkoa. Kansainvälisessä kilpailussa ovat parhaiten pärjänneet vientivetoiset Saksa, Hollanti ja Suomi, mutta nämäkin maat ottavat jatkuvasti miljarditolkulla velkaa. Suurimmassa osassa Eurooppaa on pakko jarruttaa palkka- ja muissa kustannuksissa. Myöskään Suomen kilpailukyky ei sallisi palkkojen korotuksia. Meidänkin vaihtotaseemme on miinuksella. Vientivetoisen Suomen onneksi kituvan euroalueen osuus on vain noin 30 prosenttia viennistä ja eurottomiin EU-maihin ja muuhun maailmaan suuntautuu siis 70 prosenttia. Globaalisti siis vapaakaupan lisääntyminen ja kaupan esteiden madaltuminen parantavat vientimahdollisuuksiamme, jos oma kilpailukyky on timmissä kunnossa.

Sisäinen devalvaatio on kurja lääke, ja se edellyttää vahvaa kansallista yhteishenkeä ja yhteisen edun – ei oman edun – ajamista. Suomalaiset voisivat olla valmiita uuteen ”yhteiskuntasopimukseen”, jossa kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin säilymisen nimissä kiristetään vyötä, jos yritykset puolestaan välttävät viimeiseen asti irtisanomiset ja investoivat kvarttaalihötkyilyn sijaan. Valtiovallan tehtäväksi tässä kolmikannassa jää syömävelan vähentäminen ja huolehtiminen siitä, että suomalaisten veronmaksajien rahoja ei puolestaan syydetä EU:n tulonsiirtojen lisäämiseen ja velkojen ja rahoituksen yhteisvastuun synnyttämiseen so. liittovaltion rakentamiseen.

Vaikeina aikoina meillä on tavattu kaivata avuksi ”talvisodan henkeä”. Mitä silloin tapahtui työmarkkinapolitiikassa? Kiivaimpien taisteluiden keskellä työntekijöiden oikeuksien tunnustaminen ja työmarkkinaosapuolten sitoutuminen neuvottelutiehen eheytti kansakuntaa yhteisissä sotaponnistuksissa.  Tuota ”Tammikuun kihlauksena” tunnettua tahtotilaa tarvittaisiin nyt.

Toivon Sinulle ja läheisillesi Joulun iloa ja rauhaa sekä Siunausta alkavalle vuodelle!

Tyttäreni luokka lauloi koulun joulukonsertissa Pekka Simojoen laulun, jonka myötä ”Tulkoon joulu”:

”Joulu on taas, riemuitkaa nyt.
Lapsi on meille tänä yönä syntynyt.
Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan.
Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.
Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lastaan seimeen kapaloi.
Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen.
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.”

Sari Essayah

Uusi valtakunnallinen liikunta- ja urheiluorganisaatio nimettiin vast`ikään Turun strategiapäivillä Valo ry:ksi. Koiranleuat ehtivätkin jo aprikoida, että SLU:n, Nuoren Suomen, Kuntoliikuntaliiton ja Olympiakomitean lyödessä hynttyyt yhteen edes nimen on luotava uskoa suomalaisen urheiluelämän – ja nimenomaan urheilun – selviämiseen taasen uuden kattojärjestön kourissa.

Aika monilla on nimittäin muistissa perustamisvisiot Suomen Liikunnasta ja Urheilusta, josta piti tulla urheiluelämän vahva edunvartija ja lajiliittojen selkänoja sekä haudata SVUL:n ja TUL:n luomat poliittiset jakolinjat yhdessä yya-ajan loppumisen myötä. Vaan kuinkas kävikään: SLU:n ja lajiliittojen vastuun- ja vallanjako on ollut epäselvää, katto-organisaatiossa ja piiritasolla pyörii monenlaista projektia ja politiikkaohjelmaa – sinällään ihan kivoja, jos niillä vielä olisi tekemistä urheilun kanssa – ja TUL valmistautuu seuraaviin suuriin liittojuhliin.

Säästö- ja tehostamistarvetta tässä katto-, laji-, palvelu- ja alueorganisaatioitten sekamelskassa kukaan ei kiellä. Lontoon olympialaisten jälkeen urheilun rahoitus nousi kuumaksi puheenaiheeksi. Väitän, ettei se ole ongelman ydin monessakaan lajissa. Urheilun saama valtion tuki ja veikkausvoittovarat ovat lähes tuplaantuneet kymmenessä vuodessa. Tehoton järjestelmä vie rahat ja ruohonjuuritason seuratoimintaan sekä urheilijoille jää vain murusia. Mitalisteiksi nousi meillä yksilöitä, jotka eivät juuri apurahoilla herkutelleet.

Suomalainen urheiluliike on nyt joka tapauksessa itsenäisyyden ajan suurimman rakenteellisen ja sisällöllisen muutospaineen edessä, johon eurooppalaiset ja globaalit haasteet tuovat vielä lisänsä. Urheiluliikkeestä odotetaan kansakunnan liikkumattomuuden pelastajaa ja kansanterveyden turvaajaa, uutta yhteisöllisyyden rakentajaa ja kansalaistoiminnan airutta. Siinä sivussa pitäisi rakentaa urheilujärjestelmä, joka tekee Suomesta liikkuvimman kansakunnan ja menestyneimmän Pohjoismaan vuoden 2020 olympialaisissa.

Valo ry:n strategia näyttää aivan oikealta. Järjestörakennetta halutaan keventää ja resursseja suunnata paremmin toimintaan. Pohjaa rakennetaan kahdella rintamalla. Huippu- ja kilpaurheilu halutaan nostaa lähemmäksi kansainvälistä kärkeä, ja toisaalta kunto- ja terveysliikunnan haasteeseen halutaan vastata.

Ratkaisevaa kuitenkin on, miten nämä kaikki visiot, muutostyöryhmän suuntaviivat ja päämäärät vaikuttavat paikallistason seuratoimintaa, jossa koko ajan kilpaillaan ihmisten ja paikallisen elinkeinoelämän kiinnostuksesta, toimijoiden hupenevasta vapaa-ajasta ja kuntien pienenevistä resursseista.

Viimeisin ”Liikunta ja tiede” -lehti raportoi Liikuntapalvelut ja kansalaisten tasa-arvo” -tutkimusta: Suomessa on menossa paisti liikuntapaikkojen tarjonnassa alueellinen jakautuminen Itä- ja Pohjois-Suomen tappioksi muuhun Suomeen verrattuna, myös sukupolvittain, ammattiasema. koulutuksen ja tulojen perusteella tapahtuva kahtia jakaantuminen. Kuntakentässä on menossa suurin koskaan nähty kunnallisten liikuntapalveluiden alasajo kuntien liikuntabudjettien perusteella.

Visio-sanastahan meillä savolaisilla on osuva käännös: ”herrojen huaveelu”. Jääkö urheilun muutostyö sitten ”huaveeluksi” vai konkretisoituu teoiksi, riippuu mielestäni täysin siitä, miten ruohonjuuritaso ja seuratoiminta onnistutaan sitouttamaan ja ymmärretäänkö sen haasteet.

Joulukuun Eurooppa-neuvostossa lyödään kovat rätingit pöytään. Valtionpäämiehet jatkavat tuolloin viime kesänä alkanutta keskustelua talous- ja rahaliiton kehittämisestä. Silloin vielä visioitiin pehmein sanamuodoin yhdennetyistä rahoitus-, finanssi- ja talouspoliittisista kehyksistä ja demokraattisen hyväksyttävyyden lisäämisestä. Nyt komission tuo keskusteluun samaan nelijakoon perustuvan oman suunnitelmansa, jota kai parhaiten voisi kuvata ”askelmerkeiksi liittovaltioon”.

Komission esitys sisältää osin jo toteutettuja tai työn alla olevia esityksiä kuten rahoituskehykseen kuuluvan pankkiunionin kriisi – ja talletussuojarahastoineen ja finanssipolitiikan puolella budjettikuria tiukentavat esitykset. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan euromaille halutaan pidemmällä tähtäimellä yhteinen valtiovarainministeriö ja –ministeri, velanpurkurahasto ja yhteisvastuulliset velkakirjat eli eurobondit. Lisäksi komissio haluaa euroalueen budjetin, josta kriisimaita päästään tukemaan. Samoin komissio edelleenkin ohjeistaa tiukemmin kansallista taloudenpitoa ”tiiviimmällä yhteistyöllä myös verotuksessa ja työmarkkinakysymyksissä”.

Euroopan parlamentti antoi asiaan kantansa marraskuun istunnossa lausunnossaan ”Kohti todellista talous ja rahaliittoa”. Kaikkien komission esittämien elementtien lisäksi parlamentin kannassa vielä todettiin, että liittovaltiohan tässä tarvitaan näihin tavoitteisiin pääsemiseksi. Oli hämmentävää huomata kuinka suomalaiskollegoistakin valtaosa oli valmis hyväksymään moisen linjan. Meissä esityksiä vastaan äänestäneissä enemmistö oli ns. nettomaksajamaiden edustajia kuten saksalaisia, brittejä ja ruotsalaisia. Eikä ihme, sillä lähes kaikki komission esitykset perustuvat joko yhteisen velan tai budjetin kasvattamiseen. Pientä huojennusta tuo se, että monet näistä esityksistä vaativat toteutuakseen perussopimusten muuttamista.

Tämänkin hetken kovin kädenvääntö käydään yhteisestä talouspolitiikasta eli EU:n rahoituskehyksien koosta tuleville vuosille 2014-2020. Nettomaksajamaiden, Suomi mukaan lukien, tavoitteena on tiukka katto EU-budjetille, joka vastaisi prosenttia alueen bruttokansantuotteesta.

Suomalaisessakin keskustelussa osa äänenpainoista vaatii EU-budjetin reipasta kasvattamista perustelemalla sitä mm. koheesiotukien tason säilymisellä. Monelta jää kuitenkin huomaamatta, että säästölinjaakin noudattamalla budjetti kasvaa nykyiseen tasoon verrattuna. Selvää on, että tietenkin itse maksamamme ”EU-rahatkin” pienenevät, jos onnistumme pienentämään nettomaksujamme. Budjettia kasvattamalla lisättäisiin vain Suomen nettomaksuosuutta saantoa vastaavasti kasvattamatta. Varsinaista hölmöläisten peiton jatketta siis!

Juustohöyläämiseen ei kuitenkaan tarvitse mennä säästökohteita etsittäessä. Leikkaukset voidaan kohdentaa esimerkiksi moniin tehottomiin EU-ohjelmiin ja eräiden jäsenmaiden perusteettomiin jäsenmaksualennuksiin. Yhteiset rahat on käytettävä entistä tehokkaammin kaivatun eurooppalaisen lisäarvon saamiseksi.

Tuskin on tulitauko Lähi-idässä saatu aikaiseksi, kun kansainvälinen yhteisö joutuu ottamaan kantaa YK:n yleiskokouksessa palestiinalaisten hakemukseen statuksen nostamisesta tarkkailija-asemasta tarkkailijavaltioksi. Taustoja tuntematta muutos ei vaikuta merkittävältä, mutta tosiasiassa kyseessä on kannan muodostaminen palestiinalaisten valtiohankkeeseen ns. vuoden 1967 rajoilla. Kuten palestiinalaisjohtaja Mahmud Abbas ilmaisi: ”Äänestyksen jälkeen Israel ei enää voisi väittää miehittävänsä ”kiisteltyjä alueita”, vaan olisi selvää, että se miehittää toista kansallisvaltiota”.

Suomen hallituksen päätös tukea palestiinalaisten pyrkimyksiä tässä tilanteessa on väärä eikä vastaa kristillisdemokraattien linjaa. On selvää, että Israel ei voi hyväksyä Palestiinan valtiota, ellei ole takeita, että sitä kyetään hallinnoimaan luotettavasti ja turvallisuudesta huolehtien. Viime viikkojen tapahtumat eivät todellakaan kerro tästä. Edellytyksenä kestävälle rauhalle ja osapuolten välisen luottamuksen kasvamiselle on se, että osapuolet solmivat rauhan ja sen ehdot keskenään. Monet EU-maat tunnustavat nämä tosiseikat; valitettavasti ei Suomi.

Äänestyspäivä 29. marraskuuta on YK:n vuodelta 1947 peräisin olevan jakosuunnitelman vuosipäivä; suunnitelman, jolla oli tarkoitus perustaa alueelle palestiinalais- ja juutalaisvaltiot. Ympäröiville arabivaltioillehan tämä ei sopinut, vaan ne hyökkäsivät vasta perustetun juutalaisvaltion kimppuun. Siitä pitäen arabivaltioiden – myöhemmin rauhansopimuksen solmineita Egyptiä ja Jordaniaa lukuun ottamatta – päätähtäin on ollut hävittää Israel maanpäältä. Kuvaavaa on, että Israelin itsenäisyyspäivää kutsutaan arabimaissa nimellä ”Day of Nakba”, katastrofin päivä.

Monille arabimaille palestiinalaisten ratkaisematon konflikti on palvellut poliittisia tarkoitusperiä propagandasodassa Israelia vastaan. Puhumattakaan Iranista, joka aktiivisesti tukee ja aseistaa alueen terroristijärjestöjä Hizbollahista Hamasiin. Samalla ”Israelin miehitykseen” keskittymällä on voitu väistää ikävät kysymykset omien maiden lasten, naisten ja vähemmistöjen ihmisoikeuksista.

Oman lisänsä alueen ongelmiin on tuonut palestiinalaisten keskinäiset erimielisyydet. Kun Israel vetäytyi Gazasta 2005, se toivoi, että armeijan tukikohtien ja israelilaisasutusten poistaminen johtaisi parempaan tulevaisuuteen niin israelilaisten kuin palestiinalaistenkin kannalta. Näin ei käynyt. Vaaleissa terroristijärjestö Hamas otti vallan Gazassa ja hyökkäykset kiihtyivät.

Viime viikon konflikti viimeistään osoitti terroristien toimintatavat. Väliä ei ollut, kohdistuisiko isku Itä-Jerusalemissa arabeihin vaiko juutalaisiin Tel Avivissa – terroristille päämäärä oikeuttaa mitkä tahansa keinot; myös siviilikohteiden käytön sotatoimiin ja ihmiskilvillä suojautumisen.

Yli 60% Palestiinan taloudesta rahoitetaan edelleen ulkomaisen avun kautta. Valitettavasti raha ei ole mennyt Palestiinan talouden ja teollisuuden kehittämiseen. Tehokasta rahojenkäytön seurantaa ei ole. Isoja summia on kulkeutunut johtajien pankkitileille ja turvallisuushenkilöstön rahoittamiseen sekä aseistukseen. Koulutukseen suunnattuja varoja on mennyt vihaa ja antisemitismiä lietsovaan opetukseen. Palestiinalaisilla on oikeus tulla suojelluiksi korruptiolta ja omien johtajiensa väärinkäytöksiltä ja EU:n veronmaksajien on saatava tieto siitä, miten heidän varjojaan käytetään.

Suomen linja Palestiinalaisten tukemisesta ilman Israelin ja palestiinalaisten keskinäistä sopimusta tuskin nopeuttaa suoriin rauhanneuvotteluihin palaamista. Suomi ei voi olettaa, että Lähi-idän konfliktin kärjistyminen vältettäisiin tukemalla vahvasti toista osapuolta. Kauaskatseisempaa olisi pidättäytyä äänestämästä ja kannustaa palestiinalaisia palaamaan neuvottelupöytään Israelin kanssa. Neutraali kanta voisi myös osaltaan nostaa Suomen ja suomalaisten uskottavuutta kansainvälisenä rauhanvälittäjänä myös Lähi-idän konflikteissa, joita tulevaisuudessakin – ikävä kyllä – varmasti on tiedossa.

Tällä viikolla vietettiin useilla paikkakunnilla eri puolella Suomea Asunnottomien yötä. Harva tulee oman kodin lämmössä ajatelleeksi, että asunnottomuus on nykyaikanakin meillä ja muualla talouskriisin runtelemassa Euroopassa yksi kipeimpiä haasteita, johon liittyy vielä usein moninaisia sosiaali- ja terveysongelmia.

Asunnottomuuden käsitekään ei ole täysin yksiselitteinen; se on ilmiö, joka saa eri aikoina ja eri maissa hyvinkin toisistaan poikkeavia sisältöjä. Suomessakin kuntien tulkinnat pitkäaikaisasunnottomuudesta ovat vaihdelleet, mutta viimeisimmän ARA:n kuntakyselyn mukaan meillä on noin 8 000 yksinäistä asunnotonta, joista vajaa 3 000 pitkäaikaisasunnotonta.

Mielikuva asunnottomasta ”metsien miehenä” tai rantojen veneenalusasukkaana kaipaa päivitystä. Asunnottomissa on kaiken ikäisiä ja monessa elämäntilanteessa olevia, mm. avioerossa tyhjän päälle jääneitä ja opiskelun keskeydyttyä asuntoloista poismuuttaneita, samoin ylivelkaantuneita ja luottotietonsa menettäneitä. Erityisesti on kasvanut perheiden, naisten ja maahanmuuttajien asunnottomuus.

EU-maiden kesken asuntopolitiikoissa ja asunnottomuusstrategioissa on valtavasti eroavaisuuksia. Itä-Euroopan maiden tilastotiedot ovat kaukana todellisista asunnottomien määrästä, koska monia vähemmistöryhmiä mm. romaaneita ei tilastoida lainkaan. Asuntopolitiikka on osa sosiaalipolitiikkaa ja siten toimivalta kuuluu tiukasti jäsenvaltioille, mutta tarvitsemme EU-tasollakin yhteistä koordinaatiota ja erityisesti parhaiden käytäntöjen vaihtamista.

Suomea voidaan monestakin syystä pitää edelläkävijämaana asunnottomuusstrategian kehittämisessä ja toteuttamisessa. Meillä pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman lähtökohtana on ollut soveltaa ”asunto ensin”-periaatetta. Sen mukaan asumisen järjestyminen ja elämänpuitteiden kohentuminen vähentää esimerkiksi päihde- ja sairaalapalvelujen käyttöä ja herättää myös monissa päihdeongelmaisissa motivaation kuntoutumiseen.

Uudessa lähestymistavassa keskitytään myös entistä enemmän asunnottomuuden ennaltaehkäisyyn mm. häätötapausten selvittelyn ja asumisneuvonnan kautta. Asunnottomuutta halutaan vähentää pysyvästi, ja väliaikaisista asuntoloista tai tilapäisistä majoituksista pyritään siirtymään normaaliin vuokra-asumiseen omassa asunnossa.

Nykyisen asunnottomuusstrategian kunnianhimoinen tavoite on poistaa asunnottomuus vuoteen 2015 mennessä. Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmassa 2008–2011 tässä päästiin hyvään vauhtiin ja tavoiteltu 1250 asunnon lisäys ylitettiinkin. Menestysresepti oli kaupunkien kanssa tehdyt aiesopimukset, joilla valtio ja kunta vähensivät pitkäaikaisasunnottomuutta yhteisin toimenpitein. On kuitenkin muistettava, että uutta asunnottomuutta syntyy koko ajan. vaikka toki vuodesta 1987 ja yli 16 000 pitkäaikaisasunnottomasta tilanne on parantunut reippaasti.

Suomen esimerkki asunnottomuuden torjunnasta osoittaa, että kolme tärkeintä osatekijää ovat asuntojen saatavuus, sosiaaliset tukijärjestelyt ja joko työllisyydestä tai sosiaaliturvasta peräisin olevat riittävät taloudelliset resurssit asumisen kustantamiseen. Oikeus ”kattoon pään päällä” on lähtökohta inhimilliselle elämälle ja siksi yhteiskunnassa on ponnisteltava tämän tavoitteen toteutumiseksi jokaisen kohdalla.

Vapaa liikkuvuus on EU:n perusarvo, joka pohjautuu luottamukseen. Tämä luottamus on ollut syksyn aikana kovilla, kun EU:ssa on pohdittu Romanian ja Bulgarian valmiutta liittyä sisärajatarkastuksista vapaaseen Schengen-alueeseen. Suomen ja Hollannin veto-oikeus neuvostossa on saanut ehdokasmaiden kiukkuiset mepit sorvaamaan täällä parlamentin puolella päätöslauselman, jonka hyväksyttämisellä he hakevat poliittista näpäytystä vastustajille.

Ongelma juontaa juurensa siihen, että Romanian ja Bulgarian liittyessä vuonna 2007 EU:n jäseniksi liittymiskriteerejä katsottiin läpi sormien. Korruptio, järjestäytynyt rikollisuus ja puutteet tuomioistuinlaitoksessa huolettivat jo silloin. Kuitenkin aivan kuten Kreikan liittyessä euroon poliittinen päämäärä oli tuolloinkin tärkeämpi kuin tiedossa olevat tosiseikat.

Päätöksen jälkeen perustettiin oikeus- ja sisäasioiden mekanismi (CVM), jonka kautta komissio ja neuvosto voivat seurata jäsenmaiden edistymistä. Se on kuitenkin Schengen-arviointimenettelystä erillinen eivätkä havaitut puutteet aiheuta poliittista painetta kummempia seuraamuksia.

Bulgarian ja Romanian ongelmana on, että ne täyttävät Schengenin säännöstön mukaiset tekniset edellytykset liittymiselle, mutta käytännössä – kuten kesän CVM-raportistakin voidaan lukea – tilanne korruption, järjestäytyneen rikollisuuden ja oikeuslaitoksen osalta on sellainen, että Schengenin säännöstön asianmukainen täytäntöönpano ja sisäinen turvallisuus eivät ole luotettavalla tavalla taattuja.

Siksi Suomen ja Hollannin johtopäätökset ovat mielestäni selkeät. Tekniset valmiudet eivät riitä, jos emme voi vakuuttua siitä, ettei rajavalvojia voida lahjoa. Brittilehti ”International Herald Tribune” kertoi Romanian keväisestä CVM-raporttia edeltäneestä ”ryhtiliikkeestä”, jossa pidätettiin lähes 300 korruptiosta epäiltyä rajavartijaa. Näppärimmät viranhaltijat olivat päässeet 5 800 euron työvuoro ansioille, ja hinnoittelutaksa oli 500 euroa per päänkäännös. Valokuvat rajavartioiden hulppeista luksusasunnoista olivat korutonta kertomaa.

Käydyn keskustelun yhteydessä Suomessa on huomiota kiinnitetty myös maiden vähemmistöjen – erityisesti romaanien – kohteluun. Ihmisarvoisen elämän edellytysten puuttuminen on johtanut siihen, että ihmisiä on joutunut lähtemään mainituista maista hakemaan turvapaikkaa tai kerjäämään muualle Eurooppaan. Schengen-kriteereihin tämä ei tietenkään kuulu, mutta kertoo politiikan linjauksista yleensä.

Suomen ja Hollannin linja tulisikin nähdä kannustuksena Romanialle ja Bulgarialle ponnisteluihin, jotta liittyminen olisi mahdollista tulevaisuudessa. Vapaan liikkuvuuden alueen turvallisuuden kannalta on varmistettava, että yhteisiä sääntöjä noudatetaan. Silloin voimme tulevaisuudessakin nauttia vaivattomasta liikkumisesta yli rajojen.