Viime viikon EU-huippukokous päättyi tavallistakin sekavimmissa tunnelmissa. Tovin näytti siltä, etteivät EU-johtajat itsekään tienneet, mistä oli loppujen lopuksi yön pitkinä tunteina päästy sovintoon.

Espanjan tukeminen ei varmasti tullut kenellekään odottamatta; sen sijaan Saksan taipuminen pankkien suoraan tukeen pysyvän vakausmekanismin EVM:n kautta on yllätys. Kokouksen loppupäätelmissä haluttiin alleviivata sitä, että pankit pääsevät ”hunajapurkille” vasta kun euroalueen pankkeja varten on perustettu uusi yhteinen valvontamekanismi, jossa EKP on osallisena.

Valvonnan lisäämisen finanssisektorille pitäisi kai lähtökohtaisesti tuottaa turvallisuuden tunnetta. Mutta hetkinen, eikös tämän koko kriisin alkumetreillä perustettu jo uusi finanssivalvontajärjestelmä, johon sisältyi mm. Euroopan pankkiviranomaisen ja järjestelmäriskikomitean perustaminen. Mikä siis mahtaa olla uuden valvontamekanismin lisäarvo, kun entisetkään eivät tunnu tehtävästä suoriutuvan? Vai oliko tarkoitus vain jälleen kerran rauhoitella markkinoita?

Jossakin vaiheessa esillä oli ajatus, jossa pankeille perustettaisiin niiden itsensä rahoittama vakausjärjestelmä, ja siten pystyttäisiin purkamaan pankkien ja valtioiden välinen kierre. Nykytilanne ainakin aiheuttaa vääristymiä pankkimarkkinoilla, kun elinkelvottomia rahalaitoksia tuetaan vastikkeetta. Ymmärrettävää on, että taseensa ja riskinsä hoitaneita finanssilaitoksia ei yhteisvastuu houkuta semminkin kun veronmaksajat ovat tähänkin asti pelastaneet pulasta.

Viime viikon päätösten jälkeen Suomessa alkoi tutuksi käynyt vakuuskeskustelu Espanjan lainojen osuudelle väliaikaisesta rahoitusvakausvälineestä ERVV:stä. Vakuuksia tulee jo johdonmukaisuudenkin takia vaatia, vaikka Suomen esitys vakuudellisista velkakirjoista olisikin ollut kannatettavin toimintatapa. Se ei kuitenkaan saanut tarvittavan laajaa tukea muilta.

Vakuuksien varjoon on taas jäänyt paljon suurempia asioita, kuten neuvoston päätelmissä hyväksytyt maakohtaiset suositukset, joilla ohjataan jäsenvaltioiden politiikkoja ja talousarvioita. Suomen kohdalla kyseessä on mm. eläkeiän nosto, joten meillä käynnistyy pikapuolin komission – ei työmarkkinaosapuolten – ohjeistamana eläkekeskustelu.

Samoin Eurooppa-neuvosto sopi, että laaditaan aikataulutettu etenemissuunnitelma jo vuoden loppuun mennessä vahvemman talous- ja rahaliiton aikaansaamiseksi. Paperi kulkee nimellä ”Kohti todellista talous- ja rahaliittoa”. Turhaanpa eivät valtiovarainministeriön virkamiehet Hetemäki ja Sailas haastatteluissa ennen huippukokousta todenneet, että pöydällä on nyt esityksiä, joilla ei ole mitään tekemistä akuutin kriisin kanssa, vaan niitä ajavat eteenpäin muut poliittiset agendat.

Ennen vuoden loppua joudutaan väkisinkin pohtimaan, mitkä toimenpiteet ”todellisen” liiton rakentamisessa vaativat perussopimuksen muuttamista. Olisiko meilläkin aika vihdoin käydä laaja kansalaiskeskustelu EU:n suunnasta ja Suomen kannasta ”liittovaltiojunassa”?

Maanantai-aamuna saimme kuulla ja lukea netistä YLE uutisten pääotsikkona – yllätys, yllätys – ei juhannuksen hukkuneiden lukumäärää, vaan kuinka tulevat opettajat haluavat uskonnon pois lukujärjestyksistä ja korvaisivat sen elämänkatsomustiedolla. Opettajiksi opiskelevat näkivät lisäksi tärkeänä lisätä lukujärjestyksiin elämänhallintaa ja vuorovaikutusta. YLEn uutinen vielä tarkensi kyselytutkimuksesta käyvän ilmi, että vajaa neljännes yhdistäisi matemaattis-luonnontieteelliset aineet yhdeksi kokonaisuudeksi ja joka kymmenes vastaajista olisi valmis poistamaan pakkoruotsin peruskouluista.

Merkittäviä ”statementtejä” jotka pohjustivat uutista hallituksen sisällä vaikeaksi tiedetyn perusopetuksen tuntijakouudistuksen viimeistelystä. Jonkun rintamalinja tuntui siis saavan aamun uutisesta kaivattua tukea näkemykselleen. Eikä miltä tahansa taholta, vaan suoraan tulevilta kansansivistäjiltä ja pisa-huippujen tekijöiltä, opettajaopiskelijoilta itseltään.

Mutta hetkinen, jotakin tästä kyselyssä nyt uupuu. Missä ovat kyselyn tutkimustiedot – siis tutkimusajankohta, perusjoukko, otos, otantamenetelmä, mahdollinen virhemarginaali – perustietoa, jokaisen merkittävän uutisoinnin ansaitsevasta kyselystä. Ja eivätkös opettajankoulutuslaitoksilta suurin osa opiskelijoista ole jo kesälaitumilla?

Näiden kysymysten kirvoittamana alkoi lisätietojen tivaaminen YLEltä. Loppu onkin sitten joko tilastotieteen tai journalistiikan irvikuvaa, näkökulman painotuksesta riippuen. YLEn antamien tietojen perusteella kysely oli lähetetty ”ainejärjestöille” ja siihen osallistui 38 opiskelijaa!! Siis luit oikein: useiden tuhansien opettajaksi opiskelevien näkemykset niitattiin kiinni 38 vastauksen pohjalta.

Tilastotieteessä kai edelleenkin korostetaan sitä, että tarkasteltaessa tuloksia kokonaistasolla, suppeampi kohderyhmän edellyttää aina riittävän laajaa otosta. Tilastotieteellisesti ”välttävästä” otoksesta johdettu vajaan neljänneksen näkemys matemaattisluonnontieteellisten aineiden yhdistämisestä tarkoittaa siis noin 8 opiskelijaa ja pakkoruotsin poistamista kannattava ”joka kymmenes” kolmea opiskelijaa. Uutisoinnissa lainatut kommentit kielivät avoimista kysymyksistä, joissa tulkinnalle jää vielä osuutensa.

No, pääasia ”Uskonto pois lukujärjestyksestä”-lööppi saatiin tehtyä ja kyseistä linjaa vahvistettua, joten eiköhän siinä julkisen palvelun velvoite taas täytetty – seuraavaa tutkimustarvetta odotellessa.

Mepin toimistoon pujahti tänään yllätysvieraita kauniin kukkakimpun kanssa. Ruotsin kristillisdemokraattien meppi Alf Svensson avustajineen tuli juhlistamaan Suomen hallituksen alkutaivalta.

– Olemme niin iloisia siitä, että Suomen kristillisdemokraatit ovat pitkän oppositiotaipaleen jälkeen päässeet mukaan hallitukseen, totesi Svensson, puolueensa aiempi pitkäaikainen puheenjohtaja, joka on myös itse toiminut ministerinä.

Svensson onnitteli ja toivotti veljespuolueelle siunausta ja menestystä hallitustyöhön. Terveiset lähetettiin myös uudelle sisäministerille, Päivi Räsäselle.

Edellisen viikon otsikot ovat kirkuneet Kreikan eroa eurosta ja erilaisia lopun ajan skenaarioita paitsi helleeneille itselleen niin koko euroalueelle. Totta on, että olemme jälleen rahaliitossa perimmäisten kysymysten äärellä. Yksinkertaistusta on kuitenkin väittää, että Kreikan ero eurosta olisi maan tuho sen paremmin kuin sen pelastuskaan. Edes euron haasteet eivät tällä operaatiolla tyystin oikene.

Kreikan kriisin taustalla olevat rakenteelliset ongelmat vaativat rakenteellisia ratkaisuja riippumatta siitä, mitä valuuttaa Akropoliin liepeillä käytetään. Kreikalle paluu omaan valuuttaan ei automaattisesti tee heidän ongelmistaan paljonkaan pienempiä paitsi mahdollistamalla devalvoinnin ja senkin lähinnä sisäiseen käyttöön maan vientisektorin ollessa vaatimaton.

Kreikan pitää joka tapauksessa laittaa harmaa talous kuriin ja verojärjestelmänsä kuntoon, tasapainottaa budjetti, tehdä työelämän- ja eläkejärjestelmien rakenteelliset uudistukset ym. ikävää, mutta välttämätöntä. Sen lisäksi euromääräiset velat on hoidettava ja neuvoteltava huomattavia maksuhelpotuksia tai ainakin lykkäyksiä. Samalla maahan pitäisi houkutella uudelleen investointeja kasvua tukemaan.

Kreikka on jatkossakin EU-maa ja vaikka sillä olisi oma valuutta, sen talouden pito heijastelee EU:n talousalueen uskottavuuteen. Onhan väliä, millaista taloudenpitoa tälläkin hetkellä harjoitetaan ei-euromaissa kuten Ruotsissa, Unkarissa tai Puolassa, vaikka suora kytkös euron puuttuu. Kreikalla on siis kaikissa vaihtoehdoissa edessään vaikeiden päätösten ja erityisesti niiden toteuttamisen tie. Demokratiaan kuitenkin kuuluu, että kansa saa päättää omasta tiestään ja uusien vaalien myötä se ehkä selviää heille itselleenkin.

Kreikan lähtö eurosta aiheuttaa varmasti epävarmuutta markkinoilla; erityisesti se heittää kysymysmerkin muiden vaikeuksissa olevien euromaiden kohtalolle, akuutisti Espanjaan. Pahimmassa vaihtoehdossa Kreikan lähtö eurosta ja Espanjan kiinteistökuplan käynnistämä pankkijärjestelmän romahdus sattuvat samaan saumaan. Silloin ei riitä edes aikaistetun vakausmekanismin käyttöönotto palomuuriksi. Komission tarjoamat lääkkeet ovat niitä vanhoja tuttuja: ostetaan lisää aikaa lisäämällä yhteisvastuuta niin eurobondeilla kuin kasvattamalla kriisimaiden keskuspankkirahoitusta. Nettomaksajamaille kuten Suomelle tämä tarkoittaisi jälleen taloudellisen vastuun ja riskin kasvattamista ja keskuspankin riippumattomuuden edelleen rapauttamista.

Federalistien takaraivossa muhii jo ”plään bii”. Annetaan kriisin eskaloitua, nykymuotoisen euroalueen hajota ja kootaan jäljelle jääneistä vahvojen talouksien maista uuden uljaan rahaliiton jäsenet. Siellä vallitsee yhteinen finanssi-, vero-, budjetti- ja eläkepolitiikka eikä lipsumisesta ole huolta kun yhteinen valtiovarainministeriö päättää mikä kullekin on hyväksi. Jonkun unelma on toisen painajainen, liittovaltioksi sitä kumminkin kutsuttaisiin.

Euroopan Parlamentti äänestää tällä viikolla ns. finanssitransaktioverosta, joka toteutuessaan laittaisi 0,1 %:n veron osakkeiden ja joukkovelkakirjojen kauppaan ja 0,01 %:n veron johdannaissopimuksille. Tämä kuulostaa lähtökohtaisesti samalta kuin aikoinaan oman puolueeni kristillisdemokraattien kansallisesti ajama pörssivero. Tässä komission esittämässä muodossaan sitä on silti pakko myös kritisoida.

Kuulun siihen valtaosaan meppien joukosta, joiden mielestä finanssisektorin olisi korkea aika kantaa vastuuta talouskriisin kustannuksista, semminkin kun pankkisektorin tukemiseen on käytetty viime vuosina 2.300 miljardia euroa ja kaikki finanssituotteet on vapautettu mm. arvonlisäverosta ja useissa maissa myös varainsiirtovero on tuntematon.

Niinpä on johdonmukaista, että FT-verosta halutaan mahdollisimman kattava, jolloin se koskisi kaikkia arvopaperiliikkeitä ns. ensikauppaa lukuun ottamatta. Tässä piilee kumminkin esityksen ensimmäinen heikkous. Transaktioista on mahdoton erotella ”hyviä” ja ”pahoja”, jolloin veron maksaisivat niin julkinen sektori, hyväntekeväisyys- ja eläkesäätiöt kuin nopealla kaupankäynnillä hyötymään pyrkivät pörssikeinottelijatkin. Arviot eri maiden työeläkejärjestelmille veron käyttöönotosta aiheutuvista kustannuksista ovat huolestuttavia; mm. Suomessa arvioidaan aiheutuvan n. 400–500 miljoonan euron vuotuiset lisäkulut. Se merkitsisi etuuksien nykytasolla noin prosenttiyksikön korotuspainetta eläkemaksuihin.

Toisekseen jäsenmailla ei saisi jatkossa olla enää kilpailevia varainsiirtoveroja, jolloin Suomen valtio menettäisi monta sataa miljoonaa omasta budjetista asunto- ja kiinteistökauppojen varainsiirtoveron tuottoa. Ehdotin talousvaliokunnassa muutosta tuohon pykälään sekä lisäksi julkisten toimijoiden, eläkesäätiöiden ja hyväntekeväisyysjärjestöjen sulkemista FT-veron ulkopuolelle, mutta ainoastaan eläkesäätiöiden kohdalla parlamentti näyttäisi muuttavan komission kantaa.

Kolmas heikkous FT-verossa onkin sitten periaatteellisempaa laatua. FT-verosta halutaan EU:n budjettiin rahoitusta eli ns. EU:n omia varoja ja vastaavalla määrällä vähentää kansallisia suoria maksuja. Tämä olisi suoran verotusoikeuden antamista EU:lle ja samalla monissa maissa omista varainsiirto-, leima- ym. veroista luopumista. Esityksessä ei suoraan oteta kantaa siihen, mihin kerätty vero tulisi käyttää. Paitsi budjetin yleiskatteeksi monet mepit haluaisivat korvamerkitä tuoton talouskriisimaiden auttamiseen, ilmastonmuutoksen torjuntaan, kehitysapuun, EU:n sosiaalisen ulottuvuuden parantamiseen jne.

Suomelle sopisi toki laskennallisesti, että veron tuotto menisi EU:lle, koska muuten se menee painotetusti niille maille, joissa pörssikauppaa tehdään, eli pääosin Englantiin. Silti EU:lle ei pidä mielestäni antaa verotusoikeutta, koska siinä häviävät aina nettomaksajat kuten Suomi.

Parlamentin kanta on lausunto neuvostolle, sillä veroasiana esityksen hyväksyminen edellyttää neuvoston yksimielisyyttä. Ainakin Ruotsi ja Iso-Britannia vastustavat jyrkästi veroa, joten ainoa mahdollisuus on, että siihen osallistuisi vain osa jäsenmaista. Tämä taas aiheuttaisi jonkinasteisia kilpailuongelmia EU:n sisälle. Onkin siis hyvin todennäköistä, että tästä ”periaatteessa hyvästä” verosta ei päästä toteutustavan puutteiden takia yksimielisyyteen ja esitys raukeaa tai sitten toteutettava versio jää tuotoltaan kuluihin nähden vaatimattomaksi.

Valtion, kuntien, kuntayhtymien ja julkisten liikelaitosten julkisia hankintoja sääntelevät EU-direktiivit ovat menossa remonttiin – ja syystä. Edellinen vuodesta 2004 voimassa ollut sääntely on hyvistä tarkoitusperistään huolimatta johtanut raskaaseen byrokratiaan, kilpailutuksen epäonnistumisiin ja riitojen johdosta esimerkiksi Suomessa markkinaoikeuden tukkeutumiseen.

Parhaimmillaan kilpailu julkisista hankinnoista tehostaa julkisten varojen käyttöä ja avaa palveluiden tarjoajille yhdenvertaisen ja avoimen kohtelun. Tällöin tarjouksista on ollut valittava joko kokonaistaloudellisesti edullisin tai hinnaltaan halvin. Ikävä kyllä kilpailutus on monien kuntien osto-osaamisen puutteessa johtanut siihen, että vain hinta on jäänyt ainoaksi ratkaisevaksi kriteeriksi.

Lajissaan jo legendoja ovat mm. useamman kunnan talviaurausten päätyminen virolaiselle urakoitsijalle, jolta löytyikin tallista peräti yksi lumiaura; samoin pesulapalvelu, jonka sairaalahygienian vaarantanutta jälkipyykkiä pestään vielä pitkään. Pahimmillaan vanhusten ja kehitysvammaisten asumispalvelut on sopimuskausittain kilpailutettu juuri kun asukas on päässyt kotiutumaan ja kiintymään omaan asuntoonsa jne…surullisia esimerkkejä on riittämin. Ongelmia lienee muuallakin, sillä uusi sääntely esittää erivapauksia sosiaali- ja terveyspalveluille.

Kuntien hankintapolitiikan haparoinnista kertoo myös se, että monin paikoin tarjouspyyntöjen hinta- ja määräkriteerit ovat nousseet niin korkeiksi, että paikalliset tuottajat ja pk-yritykset eivät ole niihin enää pystyneet vastaamaan. Niinpä laitoskeittiö ostaa perunansa Puolasta ja tuottaa broilerit Thaimaasta eikä osta niitä naapurin maanviljelijältä. Näiltä osin uusi sääntely tarjoaa parannuksia edistämällä pk-yritysten pääsyä julkisiin hankintoihin ja joustavoittamalla sääntelyä. Samoin mahdollistetaan tarjousten vertailu mm. ympäristöön liittyvien tekijöiden pohjalta. Toiselta puolelta maapalloa rahdatun elintarvikkeen edullisuus näyttäytyykin eri valossa kun kaikki elinkaarikustannukset huomioidaan. Myös vajaakuntoisia ja pitkäaikaistyöttömiä työllistävien sosiaalisten yritysten ja innovatiivisten tekijöiden edistäminen voi olla jatkossa mahdollista julkisten hankintojen kautta.

Työllisyysvaliokunnan varjoraportoijana yritän esittää pienyrittäjien aseman kohentamista myös suomalaista palvelusetelijärjestelmää vastaavalla tavalla. Kilpailua ja asiakkaiden valinnanvapautta voitaisiin edistää helposti, kun asiakas voi valita palveluntarjoajan ja kunta huolehtii laadunseurannasta ja maksaa palvelusta yritykselle ennalta sovitun summan. Näin pienetkin vaikkapa vain yrittäjän itsensä työllistävät siivous- ja hoiva-alan yritykset pääsisivät mukaan julkisiin hankintoihin.

Direktiiviehdotusten aikataulu on kunnianhimoinen: parlamentin ja neuvoston odotetaan tekevän työnsä vuoden loppuun mennessä, jolloin kansallinen lainsäädäntöprosessi eli meillä mm. hankintalain uudistus pitäisi olla valmiina jo puolessa välissä vuotta 2014. Aikataulun pitävyyttä sopii epäillä, sillä nykyisiä direktiivejä väännettiin lähes kahdeksan vuotta. Joka tapauksessa edessä on eräs merkittävimmistä tavallisen kansalaisen arkeen vaikuttavista sääntelykokonaisuuksista niin EU:n kuin kansallisellakin tasolla, joten mieluummin lainsäädännössäkin hitaasti ja parempaa kuin hosuen huonoa.

Kun EU koostuu sijainiltaan ja historialtaan hyvin erilaisista jäsenmaista, muilla tuntuu olevan vaikeuksia ymmärtää toisten erikoislaatuisuutta. Tämä muodostuu aiempaa suuremmaksi ongelmaksi, kun lainsäädännössä on siirrytty enenevässä määrin enemmistönpäätöksiin. Pienten jäsenmaiden erityisongelmia ei tunnisteta tai ne on helppo sivuuttaa, jolleivät niiden edustajat pidä meteliä kansallisista erityistarpeistaan.

Tällä viikolla kansallisten näkökohtien puolustaminen jälleen kulminoituu, kun suuressa salissa on äänestettävänä energiaverouudistus. Toteutuessaan se mm. yhdentäisi dieselin ja bensiinin vähimmäisverotasot. Parlamentin sorvaamassa muodossa se Suomessa nostaisi dieselin hintaa parikymmentä prosenttia ja käyttövoimaveron poistamisesta huolimatta aiheuttaisi kuljetusyrityksille pahimmillaan 300 miljoonan euron lisäkustannukset. Yksittäisen auton kustannukset kohoavat kymmeniätuhansia euroja, jolloin pienyritysvaltaisella kuljetussektorilla pelätään useamman lyövän hanskat naulaan.

Parlamentissa asiaa pääkäsitelleessä talousvaliokunnassa esitykseni sallia ammattikäytössä polttoaineen alempi verotus hävisi ja ainut parannus oli, että kielto tulee voimaan vasta 2025 eli muutama vuosi komission alkuperäistä esitystä myöhemmin. Tämä ei kuitenkaan riitä. Suomessa, samoin kuin Ruotsissa, on pitkät etäisyydet ja olemme harvaan asuttuna maana aivan toisella tavalla riippuvaisia ammattiliikenteen kuljetusyhteyksistä.

Suomessa nykyään verotonta nestekaasua halutaan direktiivissä jatkossa verottaa lämmityspolttoaineena. Esitys saattaa vaikuttaa harmittomalta; käytetäänhän kaasua meikäläisittäin yksityiskäytössä lähinnä makkaran grillaukseen. Kuitenkin myös nestekaasun veronkorotus tuntuu kansantalouteen grillauskustannuksia enemmän, sillä se vaikuttaisi erityisesti metalliteollisuuden prosessien ja kaasukäyttöisten bussien kannattavuuteen. Talousvaliokunta pyrki kumminkin mietinnössään muistuttamaan, että neste- ja maakaasu ovat vähemmän haitallisia kuin monet muut fossiiliset polttoaineet ja siksi veroetuudet olisi poistettava käytöstä vaiheittain.

Valiokunnan käsittelyn jäljiltä esitys jäi niin huonoksi, ettei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin äänestää sitä vastaan. Näin taitaa käydä myös istunnossa ellei muutosesityksillä saada aikaan olennaisia parannuksia.

Liikenneyhteyksien näkökulmasta katsottuna Suomi on kuin saari; meille tuonti ja vienti ovat kallista eikä kaikkia kuljetuskustannuksia voi leipoa sisään tuotteiden hintoihin. Niinpä energiaverouudistuksen yhtenä tavoitteena oleva sisämarkkinoiden kilpailuneutraliteetti ei näin toteudu, vaan pitkien välimatkojen maille verohelpotusten poisto nostaa rajusti kustannuksia ja on päinvastoin lisärangaistus sijainnista. Dieselin verorasituksen nousu vaikuttaisi varmasti kielteisesti myös joukkoliikenteen matkustajamääriin. Voi vain ihmetellä, miten tällä edistetään EU:n ilmasto- ja liikennepoliittisia tavoitteita!

Suurin piirtein vuosi sitten ilakoin ennenaikaisesti eduskunnan saaneen vaalilakiuudistuksen eteenpäin juuri ennen eduskuntavaaleja ja valtakunnallisesti oikeudenmukaisen tuloksen takaavan mallin kaipaavan enää seuraavien valtiopäivien hyväksynnän. Vaan kuinkas sitten kävikään!

Hallitusovista sisään tullut SDP teki hallitusneuvotteluissa harvinaisen selväksi, että ainakaan kyseisellä laskentamallilla ei suomalaista demokratiaa edistetä. Hallitusohjelmaan saatiin sentään sopu siitä, että perustuslakiin Manner-Suomen vaalipiirien vähimmäismääräksi kirjataan kuusi ja enimmäismääräksi kaksitoista. Suhteellisuus paranisi joka tapauksessa, kun tasaisemman suuruiset vaalipiirit madaltaisivat laskennallista äänikynnystä.

Kitkuisissa tunnelmissa mallista ei hallitusneuvotteluissa päästy yksimielisyyteen, sillä pöydällä oli jos jonkinmoista viritystä Uudenmaan jaosta ja Itä-Suomen yhdistämisestä aina tasauspaikkalaskelmiin. Työ päätettiin lykätä puoluesihteerityöryhmään. Puoli vuotta askaroituaan oli sen vuoro luovuttaa, ja antaa työ hallitusryhmien puheenjohtajien sorvattavaksi.

Vaivannäkö ei onneksi valunut hukkaan, sillä nyt saavutettu sopu on erityisen tärkeä Itä-Suomen kannalta. Pohjois-Karjalan ja Etelä-Savon piilevät noin 14 %:n äänikynnykset saadaan laskemaan 5-6 %:n tienoille. Äänestäjien alueellinen epätasa-arvo on ollut räikeää, eikä pienempien puolueiden kannattajilla ole ollut mitään mahdollisuuksia saada ehdokkaitaan läpi. Tämä on vaikuttanut äänestyskäyttäytymiseen, ja ”nukkuvien” puolueen kannatus on idässä ollut muuta maata suurempaa.

Nurinoitta ei tätäkään reformia toteuteta. Demarit hallituksessa ja perussuomalaiset oppositiossa olisivat toivoneet vielä useamman vaalipiirin muokkausta. Itä-Suomen nykyiselle valtapuolueelle Keskustalle taas kaikki muutokset merkitsevät ansaitsemattomien lisäpaikkojen menetystä, joten vastustaa kannattaa, vaikka vaihtoehtoa ei olisi esittää.

Ainut perusteltavissa oleva kritiikki tulee mielestäni Etelä-Savon maakuntarajan muuttumisesta sitten 2010 aluehallintouudistuksen. Itä-Suomen maakunnista luotiin tuolloin virallinen yhteistoiminta-alue. Eteläsavolaisten huoli liittyy EU-tukieurojen tasoon, joka saattaa yhteistyösuunnan muuttumisen takia laskea eteläisemmän Suomen alhaisemman tukitason takia. Tämä huoli on selvitettävä ja tarvittaessa hoidettava.

Tilastokeskuksen nykylukujen valossa uudesta Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiiristä valitaan 15 kansanedustajaa ja Kymen ja Etelä-Savon liitoksesta 17 edustajaa. Vaalipiirien lukumäärä jää uudistuksen jälkeenkin nykyisen perustuslain rajoihin, joten uudet vaalipiirit voidaan ottaa käyttöön jo seuraavissa 2015 eduskuntavaaleissa. Onneksi, sillä laillani monien muidenkin usko koko uudistuksiin alkoi hiipua.

Talouskriisin kanssa painivassa Euroopassa aktiivisen ikääntymisen ja sukupolvien välisen solidaarisuuden teemavuosi 2012 on jäänyt melko vähälle huomiolle. Kuitenkin väestörakenteen muutoksella on yhteiskuntiin laajakantoiset vaikutukset ja siksi sen tulee olla EU:ssakin keskeinen politiikkakysymys.

Jäsenvaltioita kannustetaan edistämään aktiivista ikääntymistä, jossa terveys ja toimintakyky säilyvät entistä pidempään ja jossa panostetaan lisäelinvuosien avaamiin mahdollisuuksiin. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että pidemmät työurat ja terveet elinvuodet ovat sosiaaliturvan, eläkkeiden ja taloudellisen kestävyyden ehto. Samalla toki paranee ihmisten jokapäiväinen elämänlaatu.

Ikääntyneiden potentiaali jätetään monesti huomiotta, koska heitä pidetään usein passiivisina kohteina eikä aktiivisina toimijoina. Yhä useammat eläkeläiset haluavat toimia vireästi omissa yhteisöissään, ovat tärkeä tuki ja apu lastensa ja läheistensä perheille ja monien vapaaehtoisverkostojen kantavia voimavaroja. Lisäksi ikääntyneet muodostavat merkittävän kuluttajaryhmän, ja ikääntyneiden palveluiden kysyntä kasvaa erittäin voimakkaasti.

Sukupuoli on tärkeä tekijä ikääntymisessä, sillä eurooppalaisten naisten eliniänodote on noin kuusi vuotta suurempi kuin miehillä. Iäkkäät naiset ovat miehiä suuremmassa vaarassa päätyä köyhyyteen. Eläkejärjestelmät eroavat jäsenvaltioiden välillä, mutta useimmiten naisten matalampi palkkataso ja työuraa pilkkovat erilaiset hoitotehtävät (äitiysloma, lastenhoito, omaishoito) johtavat vääjäämättä pienempiin eläkkeisiin. Suomessakin työskentely puolison yrityksessä tai maatalouden aloilla tapahtui vielä viime vuosikymmeniin saakka yleensä ilman palkkaa ja kertyvää sosiaaliturvaa.

Ikääntyvä nainen on myös suuremmalla todennäköisyydellä läheisensä omaishoitaja. Monissa jäsenvaltioissa on vasta herätty pohtimaan tukipolitiikkaa mm. omaishoidontukea ja siihen liittyviä verotus- ja sosiaaliturvakysymyksiä sekä tukipalveluita, jotka ovat aivan ratkaisevia omaishoitajien jaksamiselle ja sitä kautta koko hyvinvointijärjestelmän kestävyydelle.

Alueelliset erot ikääntymisen suhteen ovat myös suuria; Euroopassa on vuoteen 2020 mennessä 40 sellaista aluetta, joilla väestöennusteen mukaan vanhusväestön osuus on 25 % keskiarvon yläpuolella. Itä- ja Pohjois-Suomi, itäisen Saksan alue ja Pohjois-Italia ovat näistä kärkipäässä, jolloin koheesiopolitiikassa olisi kohdennettava erityisiä toimenpiteitä alueiden vetovoiman säilyttämiseksi ja muuttotappiovirran kääntämiseksi.

Tärkeintä kuitenkin lienee jäsenvaltioissa ikääntymiseen liittyvä asennemuutos, johon teemavuoden solidaarisuuspainotuksilla tähdätään. Kustannuskeskeisestä huoltosuhdepohdinnasta, jossa vanhukset nähdään kulueränä, on siirryttävä näkemään elämän täysipainoisuus ja merkityksellisyys sen kaikissa vaiheissa. Ihmiselämän alku- ja lopputaival mittaavat eurooppalaisen yhteiskunnan inhimillisyyden, joka puolestaan kertoo todellisesta hyvinvoinnista talouskasvua enemmän. Teemavuosi on terve muistutus ajassamme, jossa olemme kadottaneet korkean iän kunnioituksen ja hukanneet ihmiskuvan, jossa jokainen on arvokas sellaisenaan.

Arktinen alue herättää kasvavaa kiinnostusta kaikkialla maailmassa. Lämpiävän Jäämeren sulavan jään alta paljastuu raaka-aine- ja energiavaroja, jotka vetävät puoleensa alueen rantavaltioita ja suurvaltoja yhtälailla. Ennusteet, joiden mukaan alueella saattaa sijaita jopa 30 % maailman vielä löytymättömistä kaasuvaroista ja 13 % öljyvaroista – avautuvia uusia kalastusalueita unohtamatta – houkuttavat kilpajuoksuun luonnonvarojen hallinnoinnista ja hyödyntämisestä. Niinpä ei ole ihme, että jopa ympäristö- ja tutkimusyhteistyöhön keskittyvän Arktisen neuvoston tarkkailijajäseniksi on pyrkinyt ei-arktisia toimijoita, kuten Kiina ja EU.

Tähän saakka arktisen merialueen ja merenpohjan luonnonvarojen sääntelyyn on riittänyt YK:n merioikeusyleissopimus ja kalakantasopimus, jotka ovat taanneet jokaiselle rantavaltiolle oikeuden luonnonvaroihin talousvyöhykkeellään kuin myös sen ulkopuoliseen mannerjalustaan perustuviin aluevaateisiin. Näiden luonnonrikkauksien käyttöönottoon keskittyvien sopimusten rinnalle on kasvanut tarve kehittää alueen kansainvälistä hallinnointia, jotta arktisen luonnon äärimmäinen herkkyys ja alkuperäiskansojen oikeudet voitaisiin myös turvata.

Suomella on nyt tuhannen taalan paikka nousta EU:n arktisen politiikan keskiöön. Ensimmäisen kerran tarve EU:n arktisesta informaatiokeskuksesta nousi esille jo komission arktisessa tiedonannossa syksyllä 2008. Lapin yliopiston Arktinen keskus on onneksi jo ilmaissut valmiutensa asettua tähän toimeen, vaikka informaatiokeskuksen muoto, sijainti ja tehtävät ovat vielä auki eikä perustamisestakaan ole varsinaista päätöstä. Kyseessä on kuitenkin kansallisesti niin merkittävä tavoite, että aikailuun tai suomalaiskansalliseen kursailuun ei ole nyt varaa.

Se, ettei Suomi ole Jäämeren rantavaltio saattaakin tässä kilpailutilanteessa olla pikemminkin etu kuin haitta. Suomi koetaan tässä tilanteessa neutraalina toimijana, jolla ei ole omia aluevaatimuksia luonnonvarojen hyödyntämisen suhteen. Suomi pystyy kuitenkin hyötymään alueen kehityksestä tarjoamalla osaamistaan arktisessa teknologiassa, kommunikaatiojärjestelmissä, aluksissa ja jäänmurtajissa sekä omaamalla jäänavigointiin koulutettua miehistöä. Parlamentin varapuhemies Diana Wallis rohkaisi Suomea hakeutumaan EU:n arktisen politiikan koordinaattoriksi ja korosti myös Suomen pitkää historiaa ja asiantuntemusta Venäjä-yhteistyössä.

Suomen hallituksen on nyt kiireesti tehtävä poliittinen päätös arktisesta strategiasta ja siihen sitoutumisesta. Suomalaisten poliitikkojen lempilapsi ”pohjoinen ulottuvuus” on hautautunut EU:n lukuisten hyvien aikomusten joukkoon. Ilman selkeää strategiaa, rahoitusta ja sitoutumista lopputulos oli odotettu. Tämä ei saa toistua arktisen strategian kohdalla. Tarvitsemme eduskunnan, EU-parlamentaarikoiden ja kaikkien osapuolten yhteistyötä, jotta Suomi saataisiin arktisen työn keskukseksi.