”Suomi on jälkijunassa EU-vaikuttamisessa”, näin totesi viime viikolla julkaistu Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvitys Suomen vaikuttamisesta EU:n lainsäädäntöön. Sen mukaan Suomi ryhtyy ajamaan omia etujaan EU:ssa liian myöhään ja Suomea leimaa yhä reaktiivisuus suunnitelmallisen, ennakoivan lähestymistavan sijaan.

Moitetta ajoituksen lisäksi saa myös suomalaisten lainvalmistelijoiden käyttämät vaikutuskanavat ja kontaktit EU-toimielimissä. Suomalaiset virkamiehet panostavat lakiehdotusten käsittelyyn erityisesti neuvostossa ja sen työryhmissä, joissa esitykset ovat kuitenkin jo siinä vaiheessa varsin valmiita. Erityisen tärkeätä olisi tehostaa vaikuttamista komissioon silloin, kun annettavaa lainsäädäntöä vasta suunnitellaan. Tutkija Jyrki Tala muistuttaa myös, että Euroopan parlamentin valta EU:n päätöksenteossa on kasvanut, ja siihen nähden suomalaisten lainvalmistelijoiden yhteydenpito on vähäistä.

Tutkimus ravistelee Suomessa mielellään viljeltyä käsitystä, että Euroopan unionissa tehdään lainsäädäntöä, johon pieni maa ei voi vaikuttaa, mutta jota sen on noudatettava. Haastatellut virkamiehet kertoivat kyllä olevansa varhain tietoisia EU:n säädöshankkeista, mutta ennakollista vaikuttamista ei silti erityisesti suunnitella. Myös valmistelijoiden asenteissa ja suhtautumisessa siihen, pitäisikö varhaisessa vaiheessa edes yrittää vaikuttaa, oli hankekohtaisia eroja. Koettiin, että Suomen kantojen yhteensovittaminen ministeriöiden kanssa ennakollisesti on toisinaan epäselvää ja virkamiehiltä puuttui selkeä poliittinen strategia mm. lainsäädäntöhankkeiden tärkeysjärjestyksestä.

Nämä havainnot viittaavat siihen, että Suomen varhaisessa vaikuttamisessa unionin lainvalmisteluun on roimasti parannettavaa. Yhä suurempi osuus suomalaisia sitovasta lainsäädännöstä on peräisin Euroopan unionista. Arvioijasta riippuen katsotaan, että EU-tasoinen sääntely vaikuttaa vähintäänkin puoleen, mutta jopa yli 70 prosenttiin kaikesta jäsenmaissa tehtävästä päätöksenteosta. Lisäksi reuna-alueen jäsenvaltiona Suomella on erityisiä mm. ilmasto-olosuhteisiin liittyviä intressejä, jotka eivät välity EU:n päätöksentekoon ilman aktiivista vaikuttamista. Siksi direktiivillä on väliä!

Tietysti ministerille on helpompaa ”torjuntavoitto” Brysselin tulijaisina vedota pienen jäsenmaan vaatimattomaan vaikutusvaltaan kuin kertoa haastatellun virkamiehen näkemys: ”ettei vaikuttamisessa ole vakiintuneita toimintatapoja eikä se siksi ole systemaattista”.

Tulevan hallituksen yksi keskeisimpiä hankkeita tulisikin olla lainsäädäntösuunnitelman ja EU-politiikan parempi koordinaatio. Tosin jo edellisen hallituksen paremman sääntelyn toimintaohjelmassa oli kiinnitetty huomiota säädösvalmistelun varhaiseen vaikuttamiseen, mutta selkeä strategia ja toimintaohjelma virkamiehille puuttuivat. Tutkimuksen haastatteluissa ehdotettiin esimerkiksi poikkihallinnollisia ohjeita ministeriöille Suomen EU-politiikan profiilin selkeyttämiseksi.

Kehitysideoiksi EU-vaikuttamisen ongelmien korjaamiseksi ehdotettiin muun muassa niin sanottujen ”nopean toiminnan joukkojen” kokoamista intressiryhmistä, lainsäädäntötyön koordinointia ja resursointia sekä yleistä tiedonjaon parantamista sekä yhteyksien parempaa ylläpitoa kaikkien keskeisten EU-toimijatahojen kesken. Ei siis mitään miljardivaatimuksia, vaan EU-vaikuttamisen laadullista parantamista!

Euroopan parlamenttiin perustettiin noin vuosi sitten väliaikainen kriisivaliokunta selvittämään rahoitus-, talous- ja sosiaalikriisiin vastaamista. Valiokunta on saamassa työnsä valmiiksi, kun demaritoveri Pervenche Beres julkaisi viime viikolla esityksensä kriisivaliokunnan mietinnöksi. Hän esittää EU:n budjetin viisi- tai kymmenkertaistamista.

Mietintöluonnoksen mukaan EU:ssa pitää siirtyä yhteiseen talouspolitiikkaan, EU:lle pitää perustaa valtiovarainministeriö ja EU:n tulee ottaa käyttöön eurobondit, joilla otetaan eri maiden velat yhteiseen vastuuseen aina velan 60% bkt-osuuteen asti. Tärkein Beresin esityksistä on EU-budjetin 5-10% osuus jäsenmaiden yhteenlasketusta bkt:sta. Vastaava osuus toki vähennettäisiin kansallisesta verotuksesta. Näin EU voisi ottaa kansalliselta politiikalta itselleen siirtyvät tehtävät paremmin hoitaakseen.

Beresin mukaan on loogista, että monenkeskisistä ratkaisuista on siirryttävä keskusjohtoisiin ratkaisuihin, pysyvästä vakausvälineestä on kehitettävä eurooppalainen velkavirasto, EU-rahojen jakokriteeriksi tulisi jäsenmaan edistyminen verojen harmonisoinnissa jne. Mietintöluonnos kuvaa hyvin sitä mielialaa, joka Euroopan parlamentissa on monissa puheissa vallalla: talouskriisi antaa mahdollisuuden harppaukseen kohti liittovaltiota.

Mielestäni Beres ja muut liittovaltion ajajat ovat väärässä. EU-budjetin tason ei pidä nousta nykyisestä noin yhden prosentin bkt-osuudesta. Olen huolissani siitä, että Suomessa ei keskustella, eikä edes olla tietoisia liittovaltiopyrkimyksistä Euroopan parlamentissa. Olen ymmärtänyt, että virallisesti Suomi ajaa pientä EU-budjettia ja vastustaa eurobondeja, mutta olen myös huomannut, että puheet ovat erilaisia Suomessa ja Euroopan parlamentissa. Juuri suhteessa liittovaltiokehitykseen monet suomalaiset europarlamentaarikot eivät uskalla Suomessa sanoa kuinka pitkälle itse asiassa olisivat valmiit menemään.

Beres on Euroopan parlamentin sosialistiryhmän vaikutusvaltainen jäsen, työllisyys- ja sosiaalivaliokunnan puheenjohtaja. Hän on yksi parlamentin linjanvetäjistä, ei kuka tahansa rivijäsen, eikä häntä muuten olisi valittukaan kriisivaliokunnan mietinnöntekijäksi. Jos demareiden enemmistö löytää liittovaltiokehityksen kannattajat muissa ryhmissä, Euroopan parlamentin kanta on vaarassa muodostua hyvin ongelmalliseksi Suomen kannalta.

Eduskuntavaalit ovat jälleen ovella, mutta aikaisempaa useampi äänestäjä pohtii epävarmana, ketä äänestää vai viitsiikö ylipäätään vaivautua uurnille. Vaalikautta kun ovat leimanneet paitsi puolueiden vaalirahasotkut niin myös ministerien ja kansanedustajien ajautuminen kohusta toiseen.

Me suomalaiset olemme aina ylpeilleet julkisen hallintomme avoimuudella ja yhteiskuntamme korruptoitumattomuudella. Vaalirahoituskohu nosti pintaan ikävän epäilyn, että rahalla ei vain ”vahvisteta yhteisten arvojen ajamista”, vaan ostetaan poliitikkoja omien hankkeiden taakse. Kymmenien tuhansien eurojen vastaanottaminen asettaa poliitikon riippumattomuuden ulkopuolisten silmissä kyseenalaiseksi, vaikka poliitikko kuinka vakuuttelisi kirkasotsaisuuttaan.

Leimallisesti näissä kohukäänteissä on tunnustettu aina vain sen verran kuin on jo tullut ilmi ja vasta pakon edessä loput. Poliittisen vastuun kantaminen tarkoittaa suomalaisissa oloissa vieläkin useimmiten sitä, että tavataan uurnilla neljän vuoden päästä; poliittinen muisti kun on tunnetusti lyhyt.

Erilaiset sotkut paitsi nakertavat kansalaisten luottamusta politiikkaan entisestään niin samalla monet tärkeät asiat eivät kohujen keskellä nouse edes julkiseen keskusteluun. Kuten se, että sosiaalibarometrin mukaan heikoimmassa asemassa vaalikaudella ovat olleet monilapsiset perheet, yksinhuoltajat, pitkäaikaistyöttömät ja pienimpien eläkkeiden saajat, ja he ovat jääneet pysyvästi köyhyys- ja selviytymisloukkuun. He eivät hyötyneet vaalikauden hulppeista suurituloisille suunnatuista veronalennuksista, kun taas energiaverojen ja asumiskustannusten nousu iski heihin kaikkein kipeimmin. Euroalueen talousongelmat puolestaan uhkaavat imaista Suomenkin yhteisten velkavastuiden hetteikköön. Julkisen talouden velkaantumiskierre on katkaistava, mutta unohtuuko sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja huolenpito heikoimmista vaikeiden talouspäätösten keskellä? Talouspolitiikkakin kertoo aina taustalla olevista arvovalinnoista.

Hyvinvointia ei kuitenkaan voi perustaa vain materiaalisten arvojen varaan. Lähimmäisyys, toisen ihmisen kunnioittaminen sekä oikean ja väärän tunnistaminen ovat arvoperustaltaan kestävän toiminnan lähtökohtia niin kasvatuksessa ja yrityselämässä kuin yhteiskunnallisessa päätöksenteossakin. Kristillisen arvopohjan puolustaminen yhteiskunnassa on tärkeämpää kuin kenties koskaan.

Suomalainen yhteiskunta on yhä kasvavien haasteiden edessä: väestö ikääntyy, maaseutu autioituu ja talouselämä globalisoituu. Muuttuvassa maailmassa on silti vielä tinkimättömiä elämänarvoja.

Kodin, uskonnon ja isänmaan arvot ovat merkinneet suomalaisille vuosikymmenien ajan ahkeruutta, rehellisyyttä, työn ja ihmisarvon kunnioittamista, perheistä huolehtimista ja yhteisvastuuta. Samat arvot kantavat tämänkin ajan yli.

Vaatimus poliittisen kulttuurin muutoksesta on oikeutettu; päätöksentekoon tarvitaan avoimuutta ja rehellisyyttä, enemmän periaatteellisuutta ja vastuunkantoa

Äänestäjä – Valitse siis ehdokas, joka tekee arvoistasi politiikkaa!

Eduskunta sai ennen vaalilomille lähtöä äänestettyä tuiki tärkeän vaalilakiuudistuksen vihdoin eteenpäin seuraavien valtiopäivien sinetöitäväksi. Suomalaisen vaalijärjestelmä kaikkein suurin epäkohta on ollut piilevän äänikynnyksen aiheuttama äänestäjien ja puolueiden alueellinen epätasa-arvo. Kun Uudeltamaalta on ponnistettu alle kolmella prosentilla eduskuntaan ja Pohjois-Karjalassa ei kolmetoistakaan riitä, niin ”yleinen ja yhtäläinen äänioikeus” kuulostaa lähinnä juhlapuhefraasilta. Tilastokeskuksen väestöennusteiden mukaan tilanne vääristyisi tulevaisuudessa entisestään, joten alueellisen oikeudenmukaisuuden palauttaminen vaati lakimuutosta.

Toisin on Euroopan Parlamentissa, jossa käsittelyssä oleva mietintö Eurovaalien uudistamisesta vinouttaisi jäsenmaiden valtasuhteita entisestään. Lisäksi se toisi yleiseurooppalaiset vaalilistat muka äänestäjien kiinnostuksen lisäämiseksi. Tosiasiassa molemmat esitykset lisäisivät suurten maiden jo ennestään voimakasta vaikutusvaltaa unionissa.

Jäsenvaltiokohtainen paikkajako EU-parlamentissa määräytyy laskentakaavalla suoraan väestöpohjasta, Nyt matematiikkaa on tarkoitus sorvata suuntaan, jonka mukaan monien pienten ja keskisuurten jäsenvaltioiden paikkamäärä pienenisi nykyisestä; mm. Suomella 13:sta 12:een. Vastaavasti muutamat suuret jäsenvaltiot kuten Ranska, Espanja ja Italia saisivat kymmenkunta uutta edustajaa.

Lisäksi ehdotuksen mukaan äänestäjät voisivat jättää kaksi ääntä; yhden kansalliselle ehdokkaalle tai vaalilistalle ja toisen EU-jäsenmaiden yhteiselle ehdokaslistalle. Näiltä yleiseurooppalaisilta vaalilistoilta valittaisiin 25 parlamentin jäsentä Lissabonin sopimuksessa sovitun 751 lisäksi. Pieneten jäsenmaiden ehdokkaiden mahdollisuus päästä yhteisten listojen kärkipaikoille tai tulla valituksi olisi lähes olematon.

Pienten ja suurten jäsenmaiden välinen epätasapaino ei valitettavasti ole ainut Euroopan parlamentin rakenteissa piilevä vääristymä. Talouskriisin hoito on jakanut EU-maat selkeästi nettomaksajien ja – saajien leiriin. Velkaantuneimpien jäsenmaiden mepit tulevat myös väkirikkaimmista maista ja muodostavat näin enemmistön eri poliittisissa ryhmissä. He ajavat mm. taloushallintopakettiin innolla lisää yhteistä velkaa eurobondien ja uusien rahastojen muodossa. Samoin he haluavat aloittaa yhdessä federalistien kanssa EU-verojen keräämisen kansalaisilta, jotta aluepoliittisia ja rakennetukia voitaisiin jatkossakin avokätisesti heille jakaa.

Osalla mepeistä ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, että jonkun on kannettava jäsenvaltiotasolla myös esitysten talousvastuu, vaan edes jonkinlaista vastuuta veronmaksajistaan tunteva jäsenvaltioita edustava neuvosto on heille jatkuva piikittelyn aihe.

Talouskuria ajavat mepit tulevat taas Saksaa lukuun ottamatta vähäväkisimmistä jäsenmaista eli numeraalisesti me nettomaksajamaiden mepit olemme alakynnessä. Tulevaisuudessa suhdeluku heikkenee jokaisen uuden EU-jäsenmaan myötä. Tämä asetelma muodostaa jatkossa yhä suuremman haasteen, kun parlamentin kantoja talouspäätöksiin muodostetaan nettosaajien johdolla.

(Julkaistu Savon Sanomissa)

Euroopan parlamentti keskusteli viime viikolla YK:n ihmisoikeusneuvoston 16. istunnon ja vuoden 2011 ensisijaisista tavoitteista. Keskustelussa nousi etusijalle Libyan tuore erottaminen neuvoston jäsenyydestä. Tämä tapahtumaketju on vihdoin avannut kansainvälisen yhteisön silmät ihmisoikeusneuvoston omille kieroutuneille menettelytavoille.

Neuvoston työtä on leimannut kaksinaismoralismi, valikoivuus ja politisoituminen ihmisoikeuskysymyksissä. Kuvaavaa on, että neuvosto oli hyvin vähällä hyväksyä päätöslauselman Libyan edistymisestä ihmisoikeustilanteessa juuri ennen sen jäsenyydestä erottamista. Libyaa suitsuttavien maiden joukossa olivat mm. Iran, Pohjois-Korea, Egypti, Sudan ja Pakistan.

Viimeisten vuosikymmenien aikana sama joukko liittolaisineen on antanut kaksi kolmasosaa tuomitsevista päätöslauselmistaan Israelista, joka on kuitenkin Lähi-idän alueen ainut demokratia. Samalla se on jättänyt huomioimatta naisten ja vähemmistöjen oikeuksien heikon aseman kaikissa ympäröivissä arabimaissa.

Neuvostolla voisi parhaimmillaan olla ratkaiseva rooli ihmisoikeuksien ja demokratian globaalina edistäjänä. Ihmisoikeusneuvoston oma työ on kuitenkin vailla uskottavuutta, ellei se kiireesti muuta työskentelytapojaan.

Talouspolitiikan koordinaatiopaketti aiheuttaa tällä haavaa päänvaivaa niin kansallisissa kuin Euroopan parlamentissakin. Kyseessä on yhdestä direktiivistä ja viidestä asetuksesta koostuva säädöspaketti, jonka avulla halutaan tehostaa voimassaolevan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista, mutta samalla tullaan ottaneeksi askeleita yhä syvempään talousintegraatioon ja liittovaltiokehitykseen.

Syvempää talouskoordinaatiota on puolusteltu euron ”valuvialla”; alun perinkään ei kuulemma olisi pitänyt luoda yhteistä valuuttaa ilman yhtenäistä talouspolitiikkaa. Kuitenkin euro pärjäsi yli kymmenen vuotta varsin mallikkaasti vakaus- ja kasvusopimukseen nojaten. Ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sitä ei enää noudatettu, ja jäsenmaiden velkaantumiset karkasivat aivan holtittomille urille. Puhumattakaan case Kreikasta, jonka tilastopimittelyyn mikään taho ei ollut varautunut. Vika ei siis ole vakaus- ja kasvusopimuksessa itsessään, vaan sen noudattamatta jättämisessä.

Taloushallintopaketissa on kuitenkin menty vakaus- ja kasvusopimuksen tehostamista pidemmälle. Tähän asti taistelussa liiallista budjettialijäämää ja velkaantumista vastaan jokainen jäsenvaltio on harkinnut itse, pysytäänkö sopimuksen rajoissa veronkorotuksilla vai – alennuksilla, menoleikkauksilla tahi – lisäyksillä vaiko laajemmalla tai suppeammalla julkisella sektorilla. Nyt taloushallintopaketti keskittää talouspolitiikan ohjauksen komission käsiin. Komissiolle on ehdotettu mm. vapaa toimivalta taloutta seuraavien indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa sanktiointia myöden. On aivan selvä, että jos ns. kilpailukykyseurantaan valitaan palkka- ja hintakehityksen tunnuslukuja, nämä pitävät sisällään poliittisia valintoja. Kun pohjoismaisen mallin kilpailukyky ei ole koskaan perustunut alhaisiin työvoimakustannuksiin ja ohueen julkiseen sektoriin, niin tiedossa voi olla kylmää kyytiä. Voidaan myös kyseenalaistaa, miten hallituksia saadaan sanktioida esimerkiksi työmarkkinaosapuolten tai meille tärkeän metsätaloussektorin keskuudessaan tekemistä sopimuksista.

Tämä on suuri periaatteellinen päätös, sillä tähän mennessä budjettipolitiikka on ollut kansallisessa päätäntävallassa. Ei siis ihme, että jopa integraatiomyönteinen ex-pääministeri Paavo Lipponen totesi talousuudistuksen olevan suurin sitten Maastrichin sopimuksen ja penäsi koko eduskunnan kuulemista asiassa. Suomen tilanne on sikäli vielä erikoinen, että istuva hallitus sitouttaa päätöksillään myös vaalien jälkeisen hallituksen, vaikka asioiden käsittely EU-tasolla on kesken. Tulevat eduskuntavaalit ovat myös Suomen EU-politiikan linjavaalit, mitä esim. äänestys EU-jäsenyyden kirjaamisesta perustuslakiin jo ennakoi.

Talouspolitiikan koordinaatio herättää kysymyksiä paitsi jäsenvaltioiden suvereniteetin myös demokratian näkökulmasta. Onko jatkossa mitään väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään, jos niistä kumminkin tulee komission käskyläisiä ja sen talouspolitiikan myötäjuoksijoita? Demokratian kannalta voi pitää ongelmallisena sitä, että ajaudumme hyvin vaihtoehdottomaan politiikkaan. Eurooppa on viime aikoina arvostellut arabidiktatuureja vuosikymmenten yksinvaltaisuudesta. Samanaikaisesti tuntuu, että ajamme itse omaa järjestelmäämme suuntaan, jossa ei ole sijaa vaihtoehdoille ja valta keskittyy vain harvoille.

Ex-pääministeri Paavo Lipponen esitti lauantaina, että EU:n taloushallintopaketissa koko eduskunnan on tultava kuulluksi. Tuen ehdottomasti Lipposen näkemystä. Kuten hän totesi, talousuudistus on suurin muutos EU:n talouspolitiikassa sitten Maastrichin sopimuksen.

Pääministerin tulee antaa selvitys koko eduskunnalle. Vain tällä tavalla eduskunta voi tulla kuulluksi ja käydä aiheesta asianmukaisen keskustelun täysistunnossa. Suomen tilanne on sikäli vielä erikoinen, että istuva hallitus sitouttaa päätöksillään myös vaalien jälkeisen hallituksen, vaikka asioiden käsittely EU-tasolla on kesken. Tulevat eduskuntavaalit ovat myös Suomen EU-politiikan linjavaalit, mitä esimerkiksi viime viikon äänestys EU-jäsenyyden kirjaamisesta perustuslakiin jo ennakoi.

Taloushallintopaketissa on selkeästi jäsenvaltioiden talouspoliittista päätäntävaltaa rikkovia esityksiä, kuten makrotalouden indikaattoreiden seurantaan liittyvän ohjeistuksen sanktiointi. Komissiolle ehdotettu toimivalta indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa pitää sisällään poliittisia valintoja, joiden tulisi kuulua jäsenvaltioiden budjettipolitiikan piiriin. Esityksessä olisi tullut pitäytyä pelkästään voimassa olevan vakaus- ja kasvusopimuksen tehostamiseen ja tiukempaan valvontaan.

Tänään parlamentissa keskustellaan kristittyjen ihmisoikeustilannetta käsittelevästä päätöslauselmasta. Elintasokristittynä Euroopassa elellessä ei tule äkkipäätä ajatelleeksi, että noin 100 miljoonaa kristittyä eri puolilla maailmaa kohtaa päivittäin vainoa ja väkivaltaa uskontonsa vuoksi. Niin yllättävältä kuin se täällä kuulostaakin, niin kristityt ovat edelleen maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Mitenkään väheksymättä muiden uskontojen kokemaa painetta, tilastot kuitenkin kertovat karua kieltä: 75 % uskontonsa vuoksi tapetuista on kristittyjä.

Viime aikoina tilanne on noussut erityisen huolestuttavaksi kristinuskon syntysijoilla Lähi-idässä. Esimerkiksi Irakin kristityt on yksi maailman vanhimmista kristittyjen yhteisöistä, mutta kristittyjen määrä vähenee maassa koko ajan. Kristittyjä syrjitään, kaapataan ja murhataan. Monet uhkien ja vainojen alla elävistä kristityistä pakenevat maasta tai joutuvat pakon alaisina kääntymään islamin uskoon. Myös kirkkojen omaisuus on joutunut väkivallan kohteeksi ja useita kirkkorakennuksia on pommitettu toimintakelvottomiksi. Joulun alla Euroopan parlamentissa vieraillut Kirkukin arkkipiispa arveli juuri kirkkoihin tehtyjen murhaiskujen jälkeen, että mahdollisesti kristinusko vähitellen katoaa Irakista kokonaan.

Samoin kristitty länsi on seurannut lähes ilman reaktioita viime kuukausien brutaaleja hyökkäyksiä uskonveljiä ja -sisaria kohtaan Egyptissä ja Syyriassa. Näissä jumalanpalveluksiin tehdyissä iskuissa kuoli kymmeniä henkilöitä, joukossa lukuisia lapsia.

Myös muualla haasteita riittää. Aasian maiden huima talouskasvu kätkee alleen vakavia perus- ja ihmisoikeusloukkauksia; mm. Kiinassa, Intiassa ja Vietnamissa uskonnonvapaus toteutuu vain paperilla. Sudanissa kärjistynyt tilanne ja jatkuvat hyökkäykset ovat johtamassa ehkä maan jakautumiseen muslimienemmistöiseen Pohjois-Sudaniin ja kristittyjen etelään.

Tuntuu, että apostolien ajoista ei ole juuri päästy eteenpäin; on nimittäin arvioitu, että 1900-luvulla uskonsa vuoksi kuoli enemmän kristittyjä kuin aikaisempina 1 900 vuotena yhteensä. Kuitenkin esimerkiksi EU voisi halutessaan tehdä niin paljon enemmän kristittyjen tilanteen ja uskonnonvapauden edistämiseksi mm. vaatimalla kaikkiin ulkopoliittisiin sopimuksiin kolmansien maiden kanssa uskonnonvapauslausekkeen ja jäädyttämällä yhteistyön rikkomusten tapahtuessa.

Euroopan laimeaa suhtautumista kristittyjen vainoihin saattaa selittää se, että maanosamme on itse hyvää vauhtia kadottamassa oman arvotaustansa. ”Ajan henki” tuntuu olevan niin Suomessa kuin Euroopassa marginalisoida uskonto ja uskonnollinen vakaumus yhteiskunnan ulkopuolelle ns. ”yksityiseen tilaan”; tätä viimesyksyinen uskonnonopetuksen ”neutralisointipyrkimyskin” heijasteli.

Tuoreimman EU-kohun kristinuskon marginalisoinnista aiheutti komission 4 miljoonan euron panostus koululaiselle jaettavaan kalenteriin, jossa oli kyllä muistettu merkitä muslimien, sikhien, juutalaisten ja hindujen juhlapyhät ja Eurooppa-päivä, mutta ei yhtään kristillistä juhlaa. Ellei sellaiseksi lasketa kalenterimerkintää 24.12 ”muista ostaa lahjat – talven lomakausi alkaa”. Toilauksesta vastuullisella virkamiehellä oli jo Euroopan nykyilmapiiriä heijasteleva ratkaisu valmiina; seuraavasta kalenterista tehdään sitten uskontoneutraali! Eipä siis ihme, ettei tällaisessa asennemaastossa vainottujen kannata liikoja Euroopalta odottaa.

Vaalitulosten väärentämistä, opposition ehdokkaiden ja toimittajien vangitsemista, poliittisten vankien pahoinpitelyä, tiedotusvälineiden sensurointia – uutisia varmaan jostain Afrikan pimeimmästä kolkasta? Ei, nämä vuodenvaihteen lööpit tulevat suoraan Euroopan sydämestä, noin 500 km päästä Helsingistä; nimittäin Valko-Venäjältä!

Euroopan viimeinen diktaattori Aljaksandr Lukasenka on hallinnut Valko-Venäjää kovaotteisesti jo 16 vuotta. Lukasenka on entinen neuvostokolhoosin johtaja, joka nousi presidentiksi itsenäisyyden ajan ensimmäisissä presidentinvaaleissa 1994. Kaksi vuotta myöhemmin hän kaappasi ”kansanäänestyksellä” parlamentin perustuslailliset valtaoikeudet itselleen. Samoin maan oikeuslaitos on suvereenisti hänen valvonnassaan, eikä hän kaihda käyttää sitä tarpeen vaatiessa poliittisten vastustajiensa nujertamiseen.

The Economist-lehden demokratiaindeksillä Valko-Venäjä on rankattu 167 maan joukossa 131. sijalle sekä 51 autoritaarisimman valtion joukkoon. Oppositio on ajettu täysin sivuun maan hallinnosta ja sen pääsy tiedotusvälineisiin on hyvin rajoitettua. Toisinajattelijoita ahdistellaan mielivaltaisilla kotitarkastuksilla ja erotetaan tekosyillä opiskelu- ja työpaikoistaan. Lukasenka on puolueineen voittanut vaalit kerta toisensa jälkeen murskaavalla enemmistöllä. Näin myös joulun alla pidetyissä presidentin vaaleissa, jotka kansainväliset vaalitarkkailijat ovat todenneet vilpillisiksi. Vaalien jälkeen kymmenet tuhannet kansalaiset kokoontuivat mielenosoituksiin Minskin kaduille. Erikoisjoukot ja poliisi hajottivat kokoontumiset väkivaltaisesti ja pidättivät satoja mielenilmaukseen osallistuneita, mukana seitsemän opposition presidenttiehdokasta.

EU:n vaatimukset vapauttaa poliittiset vangit ja lopettaa väkivalta kansalaisia kohtaan ovat kaikuneet kuuroille korville. Eikä ihme, sillä EU:n ja monien jäsenmaiden politiikka on ollut epäjohdonmukaista ja poukkoilevaa. Taitavana poliittisena pelurina Lukasenka aloitti lähentymisen EU:n suuntaan toimeenpannen kosmeettisia uudistuksia ja onnistui näin purkamaan mm. viisumipakotteet. Markkinatalouden vastustajasta hän siirtyi kätevästi talouselämän yksityistäjäksi. Niinpä EU:ssa kerkeästi siirryttiin pakotteista ja eristämispolitiikasta ns. ”vuoropuheluun” ja Valko-Venäjä hyväksyttiin nopeasti EU:n itäiseen kumppanuusohjelmaan. EU:n jäsenmaiden kahdenvälinen poliittisen tason yhteydenpito aktivoitiin ja Suomikin kiirehti avaamaan diplomaattisen yhteystoimiston Minskiin.

Itselleni Valko-Venäjän tilanne on tullut tutuksi vuosien varrelta yhteyksistä Valko-Venäjän kristillisdemokraattien kanssa. Olemme tavanneet eri yhteyksissä. Heitä osallistui puolueemme 50-vuotisjuhlaan parisen vuotta sitten, tosin osa puoluejohdosta oli estynyt tulemasta istuessaan vankilassa.

Keväällä haasteellinen tehtäväni oli alustaa heille paikallisvaalikampanjoinnissa. Jo silloin oli tiedossa maan presidentinvaaleja silmällä pitäen laadittu tiukennettu internet-sääntely. Kampanjointineuvojen ja -esimerkkien antaminen tuntui ristiriitaiselta, koska hyvin tiesin, kuinka rajoitettuja ovat kansalaisvapaudet ja tiedonvälitys Valko-Venäjällä. Viimeksi joulukuun alussa tapasin Brysselissä puolueen presidenttiehdokkaan Vital Rymasheuskin. Hän arveli, että Lukasenkan hallinto voi keskeyttää kampanjoinnin millä hyvänsä verukkeella. Seuraavan kerran näin Vitalin kuvassa, jossa hän oli mellakkapoliisin hakkaamana ja pidättämänä vaali-iltana.

EU-johtajien sinisilmäisyyden ansiosta Lukasenka pääsee hyödyntämään naapuruuspolitiikan edut ja tuki-eurot täysimääräisesti, ja samalla voi jatkaa häpeämättömästi ihmisoikeuksien räikeää polkemista. Olisiko EU:n aika muuttaa politiikan suuntaa?

Tällä hetkellä EU-johtajat toimivat markkinoiden suhteen reaktiivisesti eivätkä strategisesti. Kreikan osalta tilannetta ei ollut aikaa miettiä lainkaan eikä Irlanninkaan kohdalla eri vaihtoehtojen tarkempaan punnitsemiseen ollut tilaisuutta. Niinpä markkinavoimat heiluttelevat nyt Euroopan ongelmapesäkkeitä mielin määrin. Euroopan keskuspankista (EKP) on tällä haavaa muodostunut Euroopan ongelmaluottoja ostava roskapankki. EKP on siten itse luonut tilanteen, joka houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla. EKP syytää siis itse bensaa liekkeihin.

Euroopan velkasuo koettelee todenteolla myös Euroopan rahoitusvakausvälinettä. Kreikka-paniikissa kokoon kyhätyn vakausväline 750 miljardia ovat kuitenkin nopeasti käytetty, kun jäsenmaa toisensa perään vajoaa autettavien joukkoon. Onneksi viime viikon ECOFIN kokous nettomaksajamaiden johdolla torjui Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n esityksen avustusjärjestelyn kasvattamisesta entisestään. Toinen keskinäinen velkavastuu instrumentti eurobondi sai sekin nihkeän vastaanoton; mitäpä järkeä Saksan tai Suomen kaltaisten talouksien olisi ottaa kannettavakseen muiden maiden velkariskit ja heikentää omaa lainaluokitustaan.

Irlannin kriisin yhteydessä on muistutettu sen olevan pankkisektorin kriisi eikä julkisen talouden pöhötauti kuten Kreikassa. Vaikka markkinavoimille onkin yhdentekevää, mikä kriisin on aiheuttanut, EU:n olisi järkevämpää yrittää keskittyä puhtaasti pankkikriisin dominoefektin estämiseen kuin yrittää taata ongelmavaltioiden velat. Jälkimmäiseen sen paremmin rahat kuin uskottavuuskaan ei riitä. Sen sijaan vakuuksien kannalta pankkien pääomittaminen tarjoaisi mahdollisuuksia. Vakuutena voisi olla esimerkiksi se, että rahoitusvakausvälineen kautta velkojat pääomittavat pankkeja osakkeita vastaan. Osittainen pankkien omistaminen turvaisi pankkituen takaisin saannin ja pidemmällä tähtäimellä toivon mukaan myös veronmaksajien edun.

Toisaalta into rakentaa yhteisiä velkavastuita selittyy pitkälti liittovaltiokehitystä ajavien poliittisilla pyrkimyksillä. Samalla kun Suomessa puhutaan varovaisesti Euroopan kriisimaiden talouksien koordinoinnista, ollaan Brysselissä monta askelta pitemmällä. Täällä puhutaan avoimesti ainakin yritysverotuksen harmonisoinnista ja budjettien federalisoinnista. Kriisi on ajanut ajattelemaan, että paras ratkaisu saattaisi olla EU-maiden talouksien harmonisointi. Siitä onkin sitten lyhyt matka liittovaltioon, jos EU säätelee kansallisten budjettien raamit.