Euroopan parlamentti keskusteli viime viikolla YK:n ihmisoikeusneuvoston 16. istunnon ja vuoden 2011 ensisijaisista tavoitteista. Keskustelussa nousi etusijalle Libyan tuore erottaminen neuvoston jäsenyydestä. Tämä tapahtumaketju on vihdoin avannut kansainvälisen yhteisön silmät ihmisoikeusneuvoston omille kieroutuneille menettelytavoille.

Neuvoston työtä on leimannut kaksinaismoralismi, valikoivuus ja politisoituminen ihmisoikeuskysymyksissä. Kuvaavaa on, että neuvosto oli hyvin vähällä hyväksyä päätöslauselman Libyan edistymisestä ihmisoikeustilanteessa juuri ennen sen jäsenyydestä erottamista. Libyaa suitsuttavien maiden joukossa olivat mm. Iran, Pohjois-Korea, Egypti, Sudan ja Pakistan.

Viimeisten vuosikymmenien aikana sama joukko liittolaisineen on antanut kaksi kolmasosaa tuomitsevista päätöslauselmistaan Israelista, joka on kuitenkin Lähi-idän alueen ainut demokratia. Samalla se on jättänyt huomioimatta naisten ja vähemmistöjen oikeuksien heikon aseman kaikissa ympäröivissä arabimaissa.

Neuvostolla voisi parhaimmillaan olla ratkaiseva rooli ihmisoikeuksien ja demokratian globaalina edistäjänä. Ihmisoikeusneuvoston oma työ on kuitenkin vailla uskottavuutta, ellei se kiireesti muuta työskentelytapojaan.

Talouspolitiikan koordinaatiopaketti aiheuttaa tällä haavaa päänvaivaa niin kansallisissa kuin Euroopan parlamentissakin. Kyseessä on yhdestä direktiivistä ja viidestä asetuksesta koostuva säädöspaketti, jonka avulla halutaan tehostaa voimassaolevan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista, mutta samalla tullaan ottaneeksi askeleita yhä syvempään talousintegraatioon ja liittovaltiokehitykseen.

Syvempää talouskoordinaatiota on puolusteltu euron ”valuvialla”; alun perinkään ei kuulemma olisi pitänyt luoda yhteistä valuuttaa ilman yhtenäistä talouspolitiikkaa. Kuitenkin euro pärjäsi yli kymmenen vuotta varsin mallikkaasti vakaus- ja kasvusopimukseen nojaten. Ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sitä ei enää noudatettu, ja jäsenmaiden velkaantumiset karkasivat aivan holtittomille urille. Puhumattakaan case Kreikasta, jonka tilastopimittelyyn mikään taho ei ollut varautunut. Vika ei siis ole vakaus- ja kasvusopimuksessa itsessään, vaan sen noudattamatta jättämisessä.

Taloushallintopaketissa on kuitenkin menty vakaus- ja kasvusopimuksen tehostamista pidemmälle. Tähän asti taistelussa liiallista budjettialijäämää ja velkaantumista vastaan jokainen jäsenvaltio on harkinnut itse, pysytäänkö sopimuksen rajoissa veronkorotuksilla vai – alennuksilla, menoleikkauksilla tahi – lisäyksillä vaiko laajemmalla tai suppeammalla julkisella sektorilla. Nyt taloushallintopaketti keskittää talouspolitiikan ohjauksen komission käsiin. Komissiolle on ehdotettu mm. vapaa toimivalta taloutta seuraavien indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa sanktiointia myöden. On aivan selvä, että jos ns. kilpailukykyseurantaan valitaan palkka- ja hintakehityksen tunnuslukuja, nämä pitävät sisällään poliittisia valintoja. Kun pohjoismaisen mallin kilpailukyky ei ole koskaan perustunut alhaisiin työvoimakustannuksiin ja ohueen julkiseen sektoriin, niin tiedossa voi olla kylmää kyytiä. Voidaan myös kyseenalaistaa, miten hallituksia saadaan sanktioida esimerkiksi työmarkkinaosapuolten tai meille tärkeän metsätaloussektorin keskuudessaan tekemistä sopimuksista.

Tämä on suuri periaatteellinen päätös, sillä tähän mennessä budjettipolitiikka on ollut kansallisessa päätäntävallassa. Ei siis ihme, että jopa integraatiomyönteinen ex-pääministeri Paavo Lipponen totesi talousuudistuksen olevan suurin sitten Maastrichin sopimuksen ja penäsi koko eduskunnan kuulemista asiassa. Suomen tilanne on sikäli vielä erikoinen, että istuva hallitus sitouttaa päätöksillään myös vaalien jälkeisen hallituksen, vaikka asioiden käsittely EU-tasolla on kesken. Tulevat eduskuntavaalit ovat myös Suomen EU-politiikan linjavaalit, mitä esim. äänestys EU-jäsenyyden kirjaamisesta perustuslakiin jo ennakoi.

Talouspolitiikan koordinaatio herättää kysymyksiä paitsi jäsenvaltioiden suvereniteetin myös demokratian näkökulmasta. Onko jatkossa mitään väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään, jos niistä kumminkin tulee komission käskyläisiä ja sen talouspolitiikan myötäjuoksijoita? Demokratian kannalta voi pitää ongelmallisena sitä, että ajaudumme hyvin vaihtoehdottomaan politiikkaan. Eurooppa on viime aikoina arvostellut arabidiktatuureja vuosikymmenten yksinvaltaisuudesta. Samanaikaisesti tuntuu, että ajamme itse omaa järjestelmäämme suuntaan, jossa ei ole sijaa vaihtoehdoille ja valta keskittyy vain harvoille.

Ex-pääministeri Paavo Lipponen esitti lauantaina, että EU:n taloushallintopaketissa koko eduskunnan on tultava kuulluksi. Tuen ehdottomasti Lipposen näkemystä. Kuten hän totesi, talousuudistus on suurin muutos EU:n talouspolitiikassa sitten Maastrichin sopimuksen.

Pääministerin tulee antaa selvitys koko eduskunnalle. Vain tällä tavalla eduskunta voi tulla kuulluksi ja käydä aiheesta asianmukaisen keskustelun täysistunnossa. Suomen tilanne on sikäli vielä erikoinen, että istuva hallitus sitouttaa päätöksillään myös vaalien jälkeisen hallituksen, vaikka asioiden käsittely EU-tasolla on kesken. Tulevat eduskuntavaalit ovat myös Suomen EU-politiikan linjavaalit, mitä esimerkiksi viime viikon äänestys EU-jäsenyyden kirjaamisesta perustuslakiin jo ennakoi.

Taloushallintopaketissa on selkeästi jäsenvaltioiden talouspoliittista päätäntävaltaa rikkovia esityksiä, kuten makrotalouden indikaattoreiden seurantaan liittyvän ohjeistuksen sanktiointi. Komissiolle ehdotettu toimivalta indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa pitää sisällään poliittisia valintoja, joiden tulisi kuulua jäsenvaltioiden budjettipolitiikan piiriin. Esityksessä olisi tullut pitäytyä pelkästään voimassa olevan vakaus- ja kasvusopimuksen tehostamiseen ja tiukempaan valvontaan.

Tänään parlamentissa keskustellaan kristittyjen ihmisoikeustilannetta käsittelevästä päätöslauselmasta. Elintasokristittynä Euroopassa elellessä ei tule äkkipäätä ajatelleeksi, että noin 100 miljoonaa kristittyä eri puolilla maailmaa kohtaa päivittäin vainoa ja väkivaltaa uskontonsa vuoksi. Niin yllättävältä kuin se täällä kuulostaakin, niin kristityt ovat edelleen maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Mitenkään väheksymättä muiden uskontojen kokemaa painetta, tilastot kuitenkin kertovat karua kieltä: 75 % uskontonsa vuoksi tapetuista on kristittyjä.

Viime aikoina tilanne on noussut erityisen huolestuttavaksi kristinuskon syntysijoilla Lähi-idässä. Esimerkiksi Irakin kristityt on yksi maailman vanhimmista kristittyjen yhteisöistä, mutta kristittyjen määrä vähenee maassa koko ajan. Kristittyjä syrjitään, kaapataan ja murhataan. Monet uhkien ja vainojen alla elävistä kristityistä pakenevat maasta tai joutuvat pakon alaisina kääntymään islamin uskoon. Myös kirkkojen omaisuus on joutunut väkivallan kohteeksi ja useita kirkkorakennuksia on pommitettu toimintakelvottomiksi. Joulun alla Euroopan parlamentissa vieraillut Kirkukin arkkipiispa arveli juuri kirkkoihin tehtyjen murhaiskujen jälkeen, että mahdollisesti kristinusko vähitellen katoaa Irakista kokonaan.

Samoin kristitty länsi on seurannut lähes ilman reaktioita viime kuukausien brutaaleja hyökkäyksiä uskonveljiä ja -sisaria kohtaan Egyptissä ja Syyriassa. Näissä jumalanpalveluksiin tehdyissä iskuissa kuoli kymmeniä henkilöitä, joukossa lukuisia lapsia.

Myös muualla haasteita riittää. Aasian maiden huima talouskasvu kätkee alleen vakavia perus- ja ihmisoikeusloukkauksia; mm. Kiinassa, Intiassa ja Vietnamissa uskonnonvapaus toteutuu vain paperilla. Sudanissa kärjistynyt tilanne ja jatkuvat hyökkäykset ovat johtamassa ehkä maan jakautumiseen muslimienemmistöiseen Pohjois-Sudaniin ja kristittyjen etelään.

Tuntuu, että apostolien ajoista ei ole juuri päästy eteenpäin; on nimittäin arvioitu, että 1900-luvulla uskonsa vuoksi kuoli enemmän kristittyjä kuin aikaisempina 1 900 vuotena yhteensä. Kuitenkin esimerkiksi EU voisi halutessaan tehdä niin paljon enemmän kristittyjen tilanteen ja uskonnonvapauden edistämiseksi mm. vaatimalla kaikkiin ulkopoliittisiin sopimuksiin kolmansien maiden kanssa uskonnonvapauslausekkeen ja jäädyttämällä yhteistyön rikkomusten tapahtuessa.

Euroopan laimeaa suhtautumista kristittyjen vainoihin saattaa selittää se, että maanosamme on itse hyvää vauhtia kadottamassa oman arvotaustansa. ”Ajan henki” tuntuu olevan niin Suomessa kuin Euroopassa marginalisoida uskonto ja uskonnollinen vakaumus yhteiskunnan ulkopuolelle ns. ”yksityiseen tilaan”; tätä viimesyksyinen uskonnonopetuksen ”neutralisointipyrkimyskin” heijasteli.

Tuoreimman EU-kohun kristinuskon marginalisoinnista aiheutti komission 4 miljoonan euron panostus koululaiselle jaettavaan kalenteriin, jossa oli kyllä muistettu merkitä muslimien, sikhien, juutalaisten ja hindujen juhlapyhät ja Eurooppa-päivä, mutta ei yhtään kristillistä juhlaa. Ellei sellaiseksi lasketa kalenterimerkintää 24.12 ”muista ostaa lahjat – talven lomakausi alkaa”. Toilauksesta vastuullisella virkamiehellä oli jo Euroopan nykyilmapiiriä heijasteleva ratkaisu valmiina; seuraavasta kalenterista tehdään sitten uskontoneutraali! Eipä siis ihme, ettei tällaisessa asennemaastossa vainottujen kannata liikoja Euroopalta odottaa.

Vaalitulosten väärentämistä, opposition ehdokkaiden ja toimittajien vangitsemista, poliittisten vankien pahoinpitelyä, tiedotusvälineiden sensurointia – uutisia varmaan jostain Afrikan pimeimmästä kolkasta? Ei, nämä vuodenvaihteen lööpit tulevat suoraan Euroopan sydämestä, noin 500 km päästä Helsingistä; nimittäin Valko-Venäjältä!

Euroopan viimeinen diktaattori Aljaksandr Lukasenka on hallinnut Valko-Venäjää kovaotteisesti jo 16 vuotta. Lukasenka on entinen neuvostokolhoosin johtaja, joka nousi presidentiksi itsenäisyyden ajan ensimmäisissä presidentinvaaleissa 1994. Kaksi vuotta myöhemmin hän kaappasi ”kansanäänestyksellä” parlamentin perustuslailliset valtaoikeudet itselleen. Samoin maan oikeuslaitos on suvereenisti hänen valvonnassaan, eikä hän kaihda käyttää sitä tarpeen vaatiessa poliittisten vastustajiensa nujertamiseen.

The Economist-lehden demokratiaindeksillä Valko-Venäjä on rankattu 167 maan joukossa 131. sijalle sekä 51 autoritaarisimman valtion joukkoon. Oppositio on ajettu täysin sivuun maan hallinnosta ja sen pääsy tiedotusvälineisiin on hyvin rajoitettua. Toisinajattelijoita ahdistellaan mielivaltaisilla kotitarkastuksilla ja erotetaan tekosyillä opiskelu- ja työpaikoistaan. Lukasenka on puolueineen voittanut vaalit kerta toisensa jälkeen murskaavalla enemmistöllä. Näin myös joulun alla pidetyissä presidentin vaaleissa, jotka kansainväliset vaalitarkkailijat ovat todenneet vilpillisiksi. Vaalien jälkeen kymmenet tuhannet kansalaiset kokoontuivat mielenosoituksiin Minskin kaduille. Erikoisjoukot ja poliisi hajottivat kokoontumiset väkivaltaisesti ja pidättivät satoja mielenilmaukseen osallistuneita, mukana seitsemän opposition presidenttiehdokasta.

EU:n vaatimukset vapauttaa poliittiset vangit ja lopettaa väkivalta kansalaisia kohtaan ovat kaikuneet kuuroille korville. Eikä ihme, sillä EU:n ja monien jäsenmaiden politiikka on ollut epäjohdonmukaista ja poukkoilevaa. Taitavana poliittisena pelurina Lukasenka aloitti lähentymisen EU:n suuntaan toimeenpannen kosmeettisia uudistuksia ja onnistui näin purkamaan mm. viisumipakotteet. Markkinatalouden vastustajasta hän siirtyi kätevästi talouselämän yksityistäjäksi. Niinpä EU:ssa kerkeästi siirryttiin pakotteista ja eristämispolitiikasta ns. ”vuoropuheluun” ja Valko-Venäjä hyväksyttiin nopeasti EU:n itäiseen kumppanuusohjelmaan. EU:n jäsenmaiden kahdenvälinen poliittisen tason yhteydenpito aktivoitiin ja Suomikin kiirehti avaamaan diplomaattisen yhteystoimiston Minskiin.

Itselleni Valko-Venäjän tilanne on tullut tutuksi vuosien varrelta yhteyksistä Valko-Venäjän kristillisdemokraattien kanssa. Olemme tavanneet eri yhteyksissä. Heitä osallistui puolueemme 50-vuotisjuhlaan parisen vuotta sitten, tosin osa puoluejohdosta oli estynyt tulemasta istuessaan vankilassa.

Keväällä haasteellinen tehtäväni oli alustaa heille paikallisvaalikampanjoinnissa. Jo silloin oli tiedossa maan presidentinvaaleja silmällä pitäen laadittu tiukennettu internet-sääntely. Kampanjointineuvojen ja -esimerkkien antaminen tuntui ristiriitaiselta, koska hyvin tiesin, kuinka rajoitettuja ovat kansalaisvapaudet ja tiedonvälitys Valko-Venäjällä. Viimeksi joulukuun alussa tapasin Brysselissä puolueen presidenttiehdokkaan Vital Rymasheuskin. Hän arveli, että Lukasenkan hallinto voi keskeyttää kampanjoinnin millä hyvänsä verukkeella. Seuraavan kerran näin Vitalin kuvassa, jossa hän oli mellakkapoliisin hakkaamana ja pidättämänä vaali-iltana.

EU-johtajien sinisilmäisyyden ansiosta Lukasenka pääsee hyödyntämään naapuruuspolitiikan edut ja tuki-eurot täysimääräisesti, ja samalla voi jatkaa häpeämättömästi ihmisoikeuksien räikeää polkemista. Olisiko EU:n aika muuttaa politiikan suuntaa?

Tällä hetkellä EU-johtajat toimivat markkinoiden suhteen reaktiivisesti eivätkä strategisesti. Kreikan osalta tilannetta ei ollut aikaa miettiä lainkaan eikä Irlanninkaan kohdalla eri vaihtoehtojen tarkempaan punnitsemiseen ollut tilaisuutta. Niinpä markkinavoimat heiluttelevat nyt Euroopan ongelmapesäkkeitä mielin määrin. Euroopan keskuspankista (EKP) on tällä haavaa muodostunut Euroopan ongelmaluottoja ostava roskapankki. EKP on siten itse luonut tilanteen, joka houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla. EKP syytää siis itse bensaa liekkeihin.

Euroopan velkasuo koettelee todenteolla myös Euroopan rahoitusvakausvälinettä. Kreikka-paniikissa kokoon kyhätyn vakausväline 750 miljardia ovat kuitenkin nopeasti käytetty, kun jäsenmaa toisensa perään vajoaa autettavien joukkoon. Onneksi viime viikon ECOFIN kokous nettomaksajamaiden johdolla torjui Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n esityksen avustusjärjestelyn kasvattamisesta entisestään. Toinen keskinäinen velkavastuu instrumentti eurobondi sai sekin nihkeän vastaanoton; mitäpä järkeä Saksan tai Suomen kaltaisten talouksien olisi ottaa kannettavakseen muiden maiden velkariskit ja heikentää omaa lainaluokitustaan.

Irlannin kriisin yhteydessä on muistutettu sen olevan pankkisektorin kriisi eikä julkisen talouden pöhötauti kuten Kreikassa. Vaikka markkinavoimille onkin yhdentekevää, mikä kriisin on aiheuttanut, EU:n olisi järkevämpää yrittää keskittyä puhtaasti pankkikriisin dominoefektin estämiseen kuin yrittää taata ongelmavaltioiden velat. Jälkimmäiseen sen paremmin rahat kuin uskottavuuskaan ei riitä. Sen sijaan vakuuksien kannalta pankkien pääomittaminen tarjoaisi mahdollisuuksia. Vakuutena voisi olla esimerkiksi se, että rahoitusvakausvälineen kautta velkojat pääomittavat pankkeja osakkeita vastaan. Osittainen pankkien omistaminen turvaisi pankkituen takaisin saannin ja pidemmällä tähtäimellä toivon mukaan myös veronmaksajien edun.

Toisaalta into rakentaa yhteisiä velkavastuita selittyy pitkälti liittovaltiokehitystä ajavien poliittisilla pyrkimyksillä. Samalla kun Suomessa puhutaan varovaisesti Euroopan kriisimaiden talouksien koordinoinnista, ollaan Brysselissä monta askelta pitemmällä. Täällä puhutaan avoimesti ainakin yritysverotuksen harmonisoinnista ja budjettien federalisoinnista. Kriisi on ajanut ajattelemaan, että paras ratkaisu saattaisi olla EU-maiden talouksien harmonisointi. Siitä onkin sitten lyhyt matka liittovaltioon, jos EU säätelee kansallisten budjettien raamit.

EU-johtajat käyvät yhä epätoivoisemmaksi muuttuvaa puolustustaistelua euron uskottavuudesta. Kreikan kriisin yhteydessä komission, euromaiden ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n häthätää kokoon kyhäämän vakausrahaston 750 miljardia euroa uhkaavat loppua kesken, jos jäsenmaa toisensa jälkeen vajoaa avustettavien joukkoon.

Niinpä IMF patistaa euromaita kasvattamaan rahastoa entisestään ja suurimman omistajansa USA:n myötävaikutuksella olisi itsekin valmis lisäämään osuuttaan nykyisestä 250 miljardista eurosta. Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ovat kuitenkin suhtautuneet nihkeästi kassan kasvattamiseen.

Koko vakausmekanismi oli alun perin suunniteltu vain markkinoiden rauhoitteluun, mutta se tuntuukin nyt osaltaan ruokkivan maasta toiseen leviävää epävarmuutta eli ns. dominoefektiä. Avustusjärjestelyn uskottavuus ei nimittäin ole hääppöinen, kun takaajina on euro-maita, joiden oma velkaisuus ylittää niiden BKT:n ja suurimmalla osalla jäsenmaista myös valtiontalous on pahasti pakkasella. Suomi on ani harvoja EU-maita, joissa edes jompikumpi mittari ei osoita ylivelkaantumista.

Toinen IMF:n esittämä ”lääke”, joka uhkaa käydä euro-potilaalle tautia kohtalokkaammaksi, on Euroopan Keskuspankin EKP:n yhä lisääntyvä valtioiden velkakirjojen ostaminen.

EKP on ostanut viime keväästä lähtien sadoilla miljardeilla euroilla kriisimaiden velkakirjoja estääkseen näiden lainakulujen kasvun ja sijoitusten joukkopaon. Samalla se on kuitenkin itse luonut tilanteen, joka suorastaan houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla. Pankit pääsevät näin riskisijoituksistaan kannattavasti eroon, kun EKP ne kumminkin kiltisti lunastaa. Saksassa on sentään jo käynnistynyt keskustelu siitä, muuttuuko EKP roskapankiksi. Harva sen sijaan on USA:n keskuspankin eläkkeellä oleva johtaja Greenspanin tavoin ihmetellyt EKP:n omien tukitoimien aiheuttamaa moraalikatoa.

Liittovaltiota ajavat federalistit ovat nähneet syvenevässä talouskriisissä tilaisuutensa. Eurossa on heidän mielestään valuvika; yhteinen raha tarvitsee yhteisen talouspolitiikan ja jäsenvaltioiden budjeteille ei riitä koordinaatio, vaan ne on federalisoitava. Käsittämätöntä, että tähän Bryssel-johtoista finanssipolitiikkaa vaativien kuoroon on Suomen hallituskin innolla yhtynyt. Kuitenkaan yhteinen talous- ja finanssipolitiikka ei poista Euroalueen maiden holtittomia alijäämiä, vaan sosialisoi ne toisten hoidettaviksi. Olisimme kasvu- ja vakaussopimuksen tiukalla noudattamisella selvinneet kriisistä selkein säännöin ja ilman uusia nyt luotuja tai rakenteilla olevia talousmekanismeja, jotka ovat jäsenvaltioiden itsemääräämisoikeuden ja perussopimusten kannalta kyseenalaisia.

Kun istuva hallitus nyt kuitenkin näyttää valinneen Suomen sitouttamisen yhteisiin velkainstrumentteihin ja alati kasvavat takausvastuut, niin lienee paikallaan muistuttaa taloushistorian karusta läksystä. Professori Vesa Puttonen siteerasi Talouselämä-lehden haastattelussa Rogoffin ja Reinhartin tutkimusta rahoituskriiseistä 800 vuoden ajalta; ”Kriisit ovat keskenään erilaisia, mutta yhteistä niille oli, että koskaan valtio ei ole selvinnyt veloista, jotka ovat 80-100 % bkt:sta muuten kuin inflatoimalla valuuttansa tai jättämällä velkansa maksamatta.” Olisiko tästä syytä ottaa opiksi?

Talousahdinko euroalueella on syventynyt nopeasti. Irlannin pankkikriisi on ajanut maan talouden velkakurimukseen. Samanaikaisesti Irlannin korkojen nousua seurattaessa tuli ilmoitus, ettei Kreikka sittenkään pysy EU-apupakettien edellyttämässä tahdissa. Rajun leikkauskuurin jäljiltä ostovoima heikkenee, talous supistuu ja työttömyys kasvaa. Erääntyvistä miljardilainoista maa ei selviä, jos EU kääntää lainahanat kesken kiinni.

Portugal on koko syksyn taiteillut surkean taloutensa kanssa ja myöntää jo, että vakausrahaston puoleen on kääntyminen marraskuun alun tiukasta säästöbudjetista huolimatta. Jonossa hattu kourassa odottavat kohta loputkin euron ahdinkoon ajaneesta ns. sika-jengistä eli PIGS-maiden Espanja ja Italia.

Kriisin äärellä on merkityksetöntä vaatia takuita tuensaajamailta tai väittää, ettei Kreikan ja Irlannin tilanteita ei voi verrata toisiinsa. Rahamarkkinoille on yhdentekevää, onko luottamus euroalueeseen mennyt holtittoman julkisen vai yksityisen sektorin takia. Sen sijaan olisi viimeinen aika ymmärtää, että keskinäisten velkavastuu instrumenttien kuten eurobondien ja valuuttarahastojen rakentamisesta on luovuttava ja olemassa olevista irtauduttava.

Viime aikojen voimakkaan kirkkopoliittisen keskustelun tähden lienee varoituksen sana paikallaan; seuraava kirjoitus sisältää yksilön uskonnon- ja sananvapauteen perustuviin oikeuksiin pohjautuvaa materiaalia ja saattaa aiheuttaa – no, ainakin – närästystä toisinajattelevalle.

Suomessa pyhäinpäivä on onneksi säilynyt arvokkaana vainajien, marttyyrien ja pyhimysten muistopäivänä eikä angloamerikkalainen riehakas halloween -kulttuuri ole meillä oikein löytänyt jalansijaa. Ei liene liikaa, että joskus hiljentyy elämän rajallisuuden edessä. Pyhäinpäivän kynttilämeri haudoilla on vaikuttava näky. Se muistuttaa siitä, että valo voittaa pimeyden ja elämä kuoleman. Perillä ei kerran ole kärsimystä, ei surua eikä kyyneleitä.

Jokaisella meillä lienee omat suosikit taivaslaulujen ja – virsien osastossa. En ole itse koskaan pahemmin haikaillut kristallivirran, päärlyporttien tai kultaisten kävelykatujen perään. Sen sijaan olen tavannut itseni hyräilemästä laulua, jossa taivaskaipuu irrottaa meidät, paljastetut syntisäkit, tämän puoleisessa vallitsevasta laskelmoinnista, kiipimisestä ja hyödyntavoittelusta:

”Ei siellä kukaan kysy papereita, eikä mihin kerhoon kuulutaan,

ei siellä tarvii enää laskelmoida, mitkä ihmissuhteet kannattaa.*Siel’ ei ole enää kyyneleitä, siel ei turvauduta valheisiin.

Siellä on vain joukko eksyneitä, jotka taivaan kotiin noudettiin.”

Autuaitten ja pyhien joukko onkin hengessään köyhää ja resuista sakkia, pikemmin publikaaniosastoa kuin kirjanoppineita. Oikeastaan ei voi kun ihmetellä Jumalan riskinottoa. Alkuseurakunnan ajoista lähtien me kristityt olemme olleet erilaisten reppanoiden ja vajavaisten joukko, jonka varassa kuitenkin lepää maailman tärkeimmän uutisen eteenpäin vieminen.

Sananlaskuissa sanotaan, että ”kivi kiveä hioo, ihminen toistansa”. Jumala on tarkoittanut meidät elämään seurakuntaruumiin jäseninä ja palvelemaan omalla paikalla, pyhän yhteisen seurakunnan pienenä osana. Kristittyjen keskinäisiä kinasteluita seuratessa tosin tuntuu, että tämäkin totuus on unohtunut. Elämä vajavaisena toisten keskeneräisten joukossa saattaa kyllä muistuttaa aika-ajoin mieleen norsujen vihkikaavan kehotuksen: kärsikää toisianne!

Pyhyys ei olekaan meissä tai poisnukkuneissa kirkkoisissä, vaan Jumalan armossa. Hän valitsee heikot, syntiset ja haavoitetut. Isän kärsivällisyydellä Hän hoitaa, kasvattaa ja varustaa meitä, antaapa vielä Pyhän Henkensä asumaan meissä. Jumalan työtovereina saa puolestaan olla avaamassa lähimmäisille tulevaisuuden, toivon ja Jumalan mahdollisuuksien näköaloja.

Arjessaan uupuneelle lähimmäiselle evankeliumia on se, ”ettei särkynyttä ruokoa muserreta eikä suitsevaa kynttilää sammuteta”. Riittämättömyyden kokemus tuo meidät armon mahdollisuuksien alle. Me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.

Europarlamentissa parhaillaan käsittelyssä oleva ns. raskaussuojeludirektiivi sisältää säännökset mm. äitiysvapaan pituudesta, korvaustasosta ja työhön paluusta äitiysvapaan jälkeen. EU:n yritys yhdistää 27 erilaisen jäsenmaan perhevapaasäännökset on herättänyt ristiriitaisia näkemyksiä. Olen yksi kriittisistä mepeistä, sillä direktiiviesityksessä on pohjoismaisen, pidemmälle kehittyneen järjestelmän näkökulmasta ongelmia.

Naisten oikeuksien ja tasa-arvoasioiden valiokunta hyväksyi äänestyksissään lukuisia muutosesityksiä komission direktiiviehdotukseen. Ne aiheuttaisivat toteutuessaan mittavia lisäkustannuksia työnantajille ympäri Eurooppaa ja nostaisivat entisestään naisten työllistämiskynnystä. Suomessa ne sekoittaisivat nykyisen valinnanvapautta tarjoavaa vanhempainvapaajärjestelmän ja eräiltä elementeiltään jopa heikentäisivät äidin ja lapsen hyvinvointia.

Direktiivin on lähtökohtaisesti suunnattu parantamaan niiden maiden järjestelmiä, joissa äitiysloma on ainut vanhempainvapaan muoto. Tälle oletukselle rakentuu mm. äitiysloman täyden palkan vaatimus. Direktiivi ei huomioi kompensaationa suomalaista äitiyslomaan nivoutuvaa, huomattavasti pidempää vanhempainvapaata, koska se ei tapahdu täydellä palkalla.

Vastavasta syystä direktiivi sisältää suomalaiselle järjestelmälle hyvin vieraita elementtejä, kuten kahden tunnin imetystauot työpaikalla. Mielestäni imetysiässä olevien lasten hyvinvointia ei paranneta tuomalla heitä työpaikoille. Lisää riskejä äidin ja lapsen terveydelle sekä lisääntyviä sairauspoissaoloja toisi se, jos äiti direktiivin mukaisesti aloittaa kuuden viikon pakollisen äitiysloman vasta synnytyksen jälkeen.

Meillä Suomessa äitiysvapaan kesto nousisi valiokunnan esityksen mukaan noin 17,5 viikosta 20 viikkoon. Direktiiviesityksen lisäkustannukset – meillä n. 85 milj. euroa – kaatuisivat valtaosin naisvaltaisille aloille. Suomessa työnantaja saa äitiysvapaalta maksamastaan palkanosasta Kelalta takaisin 56 arkipäivän osalta noin 90%. Toisin kuin komission alkuperäisessä esityksessä, Euroopan parlamentin tasa-arvovaliokunnan esittämässä tekstissä ei puhuta mitään kansallisesta kompensaatiosta, mikä voi johtaa ajatukseen siitä, että kaikki kustannukset siirretään työnantajille. Lisäksi tulevat kustannukset valtiolle ja kunnille.

Suomessa lapsiperheiden vanhemmista valtaosa – isistä 94 prosenttia ja äideistä 81 prosenttia (v. 2007 tilasto) – kuuluu työvoimaan. Tämä on Euroopan huippua ja kertoo järjestelmämme vahvuudesta.

Kuitenkaan nykyisellä syntyvyydellä työvoimamme ei tule riittämään muutaman vuosikymmenen aikavälillä, vaan syntyvyyttä pitäisi saada nostettua. Tavoitteen saavuttamiseksi olisi tärkeää, että pätkätöiden sijaan perheenlisäyksestä haaveilevat naiset onnistuvat saamaan vakituisia työpaikkoja. Perheen ja työn joustavan yhteensovittamisen mahdollistamiseksi lapsiperheiden vanhemmille on oltava tarjolla joustava vanhempain- ja hoitovapaajärjestelmä sekä riittävät perhetuet myös äitiyslomajakson jälkeen. Näitä tavoitteita direktiivi ei valitettavasti tue.