EU-johtajat käyvät yhä epätoivoisemmaksi muuttuvaa puolustustaistelua euron uskottavuudesta. Kreikan kriisin yhteydessä komission, euromaiden ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n häthätää kokoon kyhäämän vakausrahaston 750 miljardia euroa uhkaavat loppua kesken, jos jäsenmaa toisensa jälkeen vajoaa avustettavien joukkoon.

Niinpä IMF patistaa euromaita kasvattamaan rahastoa entisestään ja suurimman omistajansa USA:n myötävaikutuksella olisi itsekin valmis lisäämään osuuttaan nykyisestä 250 miljardista eurosta. Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ovat kuitenkin suhtautuneet nihkeästi kassan kasvattamiseen.

Koko vakausmekanismi oli alun perin suunniteltu vain markkinoiden rauhoitteluun, mutta se tuntuukin nyt osaltaan ruokkivan maasta toiseen leviävää epävarmuutta eli ns. dominoefektiä. Avustusjärjestelyn uskottavuus ei nimittäin ole hääppöinen, kun takaajina on euro-maita, joiden oma velkaisuus ylittää niiden BKT:n ja suurimmalla osalla jäsenmaista myös valtiontalous on pahasti pakkasella. Suomi on ani harvoja EU-maita, joissa edes jompikumpi mittari ei osoita ylivelkaantumista.

Toinen IMF:n esittämä ”lääke”, joka uhkaa käydä euro-potilaalle tautia kohtalokkaammaksi, on Euroopan Keskuspankin EKP:n yhä lisääntyvä valtioiden velkakirjojen ostaminen.

EKP on ostanut viime keväästä lähtien sadoilla miljardeilla euroilla kriisimaiden velkakirjoja estääkseen näiden lainakulujen kasvun ja sijoitusten joukkopaon. Samalla se on kuitenkin itse luonut tilanteen, joka suorastaan houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla. Pankit pääsevät näin riskisijoituksistaan kannattavasti eroon, kun EKP ne kumminkin kiltisti lunastaa. Saksassa on sentään jo käynnistynyt keskustelu siitä, muuttuuko EKP roskapankiksi. Harva sen sijaan on USA:n keskuspankin eläkkeellä oleva johtaja Greenspanin tavoin ihmetellyt EKP:n omien tukitoimien aiheuttamaa moraalikatoa.

Liittovaltiota ajavat federalistit ovat nähneet syvenevässä talouskriisissä tilaisuutensa. Eurossa on heidän mielestään valuvika; yhteinen raha tarvitsee yhteisen talouspolitiikan ja jäsenvaltioiden budjeteille ei riitä koordinaatio, vaan ne on federalisoitava. Käsittämätöntä, että tähän Bryssel-johtoista finanssipolitiikkaa vaativien kuoroon on Suomen hallituskin innolla yhtynyt. Kuitenkaan yhteinen talous- ja finanssipolitiikka ei poista Euroalueen maiden holtittomia alijäämiä, vaan sosialisoi ne toisten hoidettaviksi. Olisimme kasvu- ja vakaussopimuksen tiukalla noudattamisella selvinneet kriisistä selkein säännöin ja ilman uusia nyt luotuja tai rakenteilla olevia talousmekanismeja, jotka ovat jäsenvaltioiden itsemääräämisoikeuden ja perussopimusten kannalta kyseenalaisia.

Kun istuva hallitus nyt kuitenkin näyttää valinneen Suomen sitouttamisen yhteisiin velkainstrumentteihin ja alati kasvavat takausvastuut, niin lienee paikallaan muistuttaa taloushistorian karusta läksystä. Professori Vesa Puttonen siteerasi Talouselämä-lehden haastattelussa Rogoffin ja Reinhartin tutkimusta rahoituskriiseistä 800 vuoden ajalta; ”Kriisit ovat keskenään erilaisia, mutta yhteistä niille oli, että koskaan valtio ei ole selvinnyt veloista, jotka ovat 80-100 % bkt:sta muuten kuin inflatoimalla valuuttansa tai jättämällä velkansa maksamatta.” Olisiko tästä syytä ottaa opiksi?

Talousahdinko euroalueella on syventynyt nopeasti. Irlannin pankkikriisi on ajanut maan talouden velkakurimukseen. Samanaikaisesti Irlannin korkojen nousua seurattaessa tuli ilmoitus, ettei Kreikka sittenkään pysy EU-apupakettien edellyttämässä tahdissa. Rajun leikkauskuurin jäljiltä ostovoima heikkenee, talous supistuu ja työttömyys kasvaa. Erääntyvistä miljardilainoista maa ei selviä, jos EU kääntää lainahanat kesken kiinni.

Portugal on koko syksyn taiteillut surkean taloutensa kanssa ja myöntää jo, että vakausrahaston puoleen on kääntyminen marraskuun alun tiukasta säästöbudjetista huolimatta. Jonossa hattu kourassa odottavat kohta loputkin euron ahdinkoon ajaneesta ns. sika-jengistä eli PIGS-maiden Espanja ja Italia.

Kriisin äärellä on merkityksetöntä vaatia takuita tuensaajamailta tai väittää, ettei Kreikan ja Irlannin tilanteita ei voi verrata toisiinsa. Rahamarkkinoille on yhdentekevää, onko luottamus euroalueeseen mennyt holtittoman julkisen vai yksityisen sektorin takia. Sen sijaan olisi viimeinen aika ymmärtää, että keskinäisten velkavastuu instrumenttien kuten eurobondien ja valuuttarahastojen rakentamisesta on luovuttava ja olemassa olevista irtauduttava.

Viime aikojen voimakkaan kirkkopoliittisen keskustelun tähden lienee varoituksen sana paikallaan; seuraava kirjoitus sisältää yksilön uskonnon- ja sananvapauteen perustuviin oikeuksiin pohjautuvaa materiaalia ja saattaa aiheuttaa – no, ainakin – närästystä toisinajattelevalle.

Suomessa pyhäinpäivä on onneksi säilynyt arvokkaana vainajien, marttyyrien ja pyhimysten muistopäivänä eikä angloamerikkalainen riehakas halloween -kulttuuri ole meillä oikein löytänyt jalansijaa. Ei liene liikaa, että joskus hiljentyy elämän rajallisuuden edessä. Pyhäinpäivän kynttilämeri haudoilla on vaikuttava näky. Se muistuttaa siitä, että valo voittaa pimeyden ja elämä kuoleman. Perillä ei kerran ole kärsimystä, ei surua eikä kyyneleitä.

Jokaisella meillä lienee omat suosikit taivaslaulujen ja – virsien osastossa. En ole itse koskaan pahemmin haikaillut kristallivirran, päärlyporttien tai kultaisten kävelykatujen perään. Sen sijaan olen tavannut itseni hyräilemästä laulua, jossa taivaskaipuu irrottaa meidät, paljastetut syntisäkit, tämän puoleisessa vallitsevasta laskelmoinnista, kiipimisestä ja hyödyntavoittelusta:

”Ei siellä kukaan kysy papereita, eikä mihin kerhoon kuulutaan,

ei siellä tarvii enää laskelmoida, mitkä ihmissuhteet kannattaa.*Siel’ ei ole enää kyyneleitä, siel ei turvauduta valheisiin.

Siellä on vain joukko eksyneitä, jotka taivaan kotiin noudettiin.”

Autuaitten ja pyhien joukko onkin hengessään köyhää ja resuista sakkia, pikemmin publikaaniosastoa kuin kirjanoppineita. Oikeastaan ei voi kun ihmetellä Jumalan riskinottoa. Alkuseurakunnan ajoista lähtien me kristityt olemme olleet erilaisten reppanoiden ja vajavaisten joukko, jonka varassa kuitenkin lepää maailman tärkeimmän uutisen eteenpäin vieminen.

Sananlaskuissa sanotaan, että ”kivi kiveä hioo, ihminen toistansa”. Jumala on tarkoittanut meidät elämään seurakuntaruumiin jäseninä ja palvelemaan omalla paikalla, pyhän yhteisen seurakunnan pienenä osana. Kristittyjen keskinäisiä kinasteluita seuratessa tosin tuntuu, että tämäkin totuus on unohtunut. Elämä vajavaisena toisten keskeneräisten joukossa saattaa kyllä muistuttaa aika-ajoin mieleen norsujen vihkikaavan kehotuksen: kärsikää toisianne!

Pyhyys ei olekaan meissä tai poisnukkuneissa kirkkoisissä, vaan Jumalan armossa. Hän valitsee heikot, syntiset ja haavoitetut. Isän kärsivällisyydellä Hän hoitaa, kasvattaa ja varustaa meitä, antaapa vielä Pyhän Henkensä asumaan meissä. Jumalan työtovereina saa puolestaan olla avaamassa lähimmäisille tulevaisuuden, toivon ja Jumalan mahdollisuuksien näköaloja.

Arjessaan uupuneelle lähimmäiselle evankeliumia on se, ”ettei särkynyttä ruokoa muserreta eikä suitsevaa kynttilää sammuteta”. Riittämättömyyden kokemus tuo meidät armon mahdollisuuksien alle. Me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.

Europarlamentissa parhaillaan käsittelyssä oleva ns. raskaussuojeludirektiivi sisältää säännökset mm. äitiysvapaan pituudesta, korvaustasosta ja työhön paluusta äitiysvapaan jälkeen. EU:n yritys yhdistää 27 erilaisen jäsenmaan perhevapaasäännökset on herättänyt ristiriitaisia näkemyksiä. Olen yksi kriittisistä mepeistä, sillä direktiiviesityksessä on pohjoismaisen, pidemmälle kehittyneen järjestelmän näkökulmasta ongelmia.

Naisten oikeuksien ja tasa-arvoasioiden valiokunta hyväksyi äänestyksissään lukuisia muutosesityksiä komission direktiiviehdotukseen. Ne aiheuttaisivat toteutuessaan mittavia lisäkustannuksia työnantajille ympäri Eurooppaa ja nostaisivat entisestään naisten työllistämiskynnystä. Suomessa ne sekoittaisivat nykyisen valinnanvapautta tarjoavaa vanhempainvapaajärjestelmän ja eräiltä elementeiltään jopa heikentäisivät äidin ja lapsen hyvinvointia.

Direktiivin on lähtökohtaisesti suunnattu parantamaan niiden maiden järjestelmiä, joissa äitiysloma on ainut vanhempainvapaan muoto. Tälle oletukselle rakentuu mm. äitiysloman täyden palkan vaatimus. Direktiivi ei huomioi kompensaationa suomalaista äitiyslomaan nivoutuvaa, huomattavasti pidempää vanhempainvapaata, koska se ei tapahdu täydellä palkalla.

Vastavasta syystä direktiivi sisältää suomalaiselle järjestelmälle hyvin vieraita elementtejä, kuten kahden tunnin imetystauot työpaikalla. Mielestäni imetysiässä olevien lasten hyvinvointia ei paranneta tuomalla heitä työpaikoille. Lisää riskejä äidin ja lapsen terveydelle sekä lisääntyviä sairauspoissaoloja toisi se, jos äiti direktiivin mukaisesti aloittaa kuuden viikon pakollisen äitiysloman vasta synnytyksen jälkeen.

Meillä Suomessa äitiysvapaan kesto nousisi valiokunnan esityksen mukaan noin 17,5 viikosta 20 viikkoon. Direktiiviesityksen lisäkustannukset – meillä n. 85 milj. euroa – kaatuisivat valtaosin naisvaltaisille aloille. Suomessa työnantaja saa äitiysvapaalta maksamastaan palkanosasta Kelalta takaisin 56 arkipäivän osalta noin 90%. Toisin kuin komission alkuperäisessä esityksessä, Euroopan parlamentin tasa-arvovaliokunnan esittämässä tekstissä ei puhuta mitään kansallisesta kompensaatiosta, mikä voi johtaa ajatukseen siitä, että kaikki kustannukset siirretään työnantajille. Lisäksi tulevat kustannukset valtiolle ja kunnille.

Suomessa lapsiperheiden vanhemmista valtaosa – isistä 94 prosenttia ja äideistä 81 prosenttia (v. 2007 tilasto) – kuuluu työvoimaan. Tämä on Euroopan huippua ja kertoo järjestelmämme vahvuudesta.

Kuitenkaan nykyisellä syntyvyydellä työvoimamme ei tule riittämään muutaman vuosikymmenen aikavälillä, vaan syntyvyyttä pitäisi saada nostettua. Tavoitteen saavuttamiseksi olisi tärkeää, että pätkätöiden sijaan perheenlisäyksestä haaveilevat naiset onnistuvat saamaan vakituisia työpaikkoja. Perheen ja työn joustavan yhteensovittamisen mahdollistamiseksi lapsiperheiden vanhemmille on oltava tarjolla joustava vanhempain- ja hoitovapaajärjestelmä sekä riittävät perhetuet myös äitiyslomajakson jälkeen. Näitä tavoitteita direktiivi ei valitettavasti tue.

Syksyn ensimmäisellä istuntoviikolla Strasbourgissa käytiin vilkas keskustelu postipalveluiden tulevaisuudesta Euroopassa. EU:n uusittu postipalveludirektiivi vuodelta 2008 määrää avaamaan postipalvelut kilpailulle ja markkinaehtoisiksi tämän vuoden loppuun mennessä.

Monissa jäsenmaissa, Suomi mukaan lukien, osa palveluista on jo vapautettu, mutta määräaika velvoittaa postilakien pikaiseen uusimiseen muiltakin osin. Viestintäministeriössä kuulemma hikoillaan, miten saada lokakuuksi aiottuun lakipakettiin kirjattua ihmiset ja yritykset tasa-arvoiseen asemaan sekä palvelun saatavuuden että laadun suhteen.

Tämäkin direktiivi kuuluu siihen joukkoon, jonka komission virkamiehet ovat sorvanneet takaraivossaan Keski-Euroopan täysin toisenlaiset olosuhteet. Esimerkiksi Suomen kaltaisessa pinta-alaltaan suuressa, mutta harvaan asutussa maassa on vaarana, että kilpailu kiinnostaa ainoastaan tiheämmin asutuilla kaupunkialueilla, joista poimitaan taloudellinen hyöty. Sen sijaan kannattamattomien harvaan asuttujen alueiden postinjakelun kustannukset jätetään yhteiskunnalle. Meillä haja-asutusalueen jakelu on keskimäärin neljä kertaa kalliimpaa kuin taajamien ja ääripäissä ero on jopa kymmenkertainen.

Palvelutaso haja-asutusalueilla pyritään direktiivissä turvaamaan ns. yleispalveluvelvoitteen haltijalle – Suomessa Itellalle – asetetuilla velvoitteilla. Parlamentin keskustelussa ihmettelin komissaari Barnierille, kuinka kilpailu voi olla aitoa ja tasavertaista, jos yleispalveluvelvoitteen haltijan laatu- ja palvelutasovaatimukset ovat merkittävästi ”kermankuorija”-yrityksiä tiukemmat? Ja ennen kaikkea, millä tavoin on tarkoitus kattaa yleispalvelun tarjoamisesta aiheutuvat korkeammat kustannukset? Direktiivissä esitetään kyllä vaihtoehtoja, joista yksinkertaisin on tappiollisen toiminnan rahoittaminen verovaroista. Nykyisessä julkisten talouksien tilassa tuskin mikään jäsenvaltio pitää tätä järkevänä.

Tällä mallilla tilanteesta Suomessa uhkaa tulla suorastaan absurdi. Kannattavan valtionyhtiön Itellan noin sadan miljoonan euron vuosittainen voitto on vaarassa muuttua lähes samaa suuruusluokkaa edustaviin valtion budjettimenoihin. Kaikki tämä, jotta muutama – todennäköisesti ulkomaalainen – yritys pääsee tekemään voittoa kaupunkien kannattavista markkinoista. Tätä voi olla vaikea selittää veronmaksajille ja postipalveluista vähennettäville työntekijöille.

Barnierkin tyytyi vain poliitikkomaisesti toteamaan, että tarkoitus on perustaa palveluiden käyttäjien kanssa työryhmä vaikutusarviointeja seuraamaan. Järkevää olisi velvoittaa kaikki alalla toimivat yritykset kattamaan osaltaan kustannuksia palveluiden tasapuolisesta turvaamisesta koko maassa. Parlamentin keskustelun kirvoittamana jätinkin komissiolle kysymyksen siitä, mahdollistaako direktiivi kansallisesti määräämään esimerkiksi postitoimintamaksun, jolla kaikilta alan toimijoilta voitaisiin kerätä varat tasapuolisesti palvelujen turvaamiseksi myös kannattamattomilla alueilla. Toivottavasti vastaus on selkeä ilman jorinoita vaikutusarvioinneista.

Euroopan parlamentin istuntotyö sai edustajien verenpainetta nostattaneen alun. Komission puheenjohtaja Barroson halulle pitää avajaisiksi amerikkalaisen mallin mukaan mahtipontinen puhe unionin tilasta ”state of the union” oli naureskeltu jo muutenkin; ”kansakunnan tilapuhetta” kun 27 erilaisen jäsenvaltion yhteenliittymästä ei irtoa kuin hyvällä mielikuvituksella. Hymy muuttui kuitenkin ärtyneeseen irvistykseen, kun kävi ilmi, että kuulijakunta puheelle aiottiin varmistaa puheenjohtajiston tekemällä päätöksellä järjestää kolme ns. tarkistusäänestystä puheen aikana ja rangaista poissaolevia edustajia pidättämällä osan edustajan palkkiosta ko. päivältä.

Barroson taustajoukoilta menettelyn hiljainen hyväksyminen osoitti erittäin huonoa tilannetajua. Edustajat olivat raivoissaan; voidaanko väki pakottaa paikalle kuuntelemaan uhkailemalla taloudellisilla sanktioilla. Eräs pitkään parlamentissa vaikuttanut kollega totesikin ryhmäkokouksessa, että kannattaisi varmaan puhua sen verran kiinnostavasti, että väki vaivautuu paikalle. Vakavampaa on, että menettely on paitsi ristiriidassa työjärjestyksen kanssa, niin asettaisi meppien riippumattomuuden merkilliseen valoon. Vaikka puheenjohtajisto otti asiaan kantaa uudelleen, niin useampi edustaja varmasti pohtii ilmestyäkö paikalle vai ei.

Surkuhupaisaa koko asiassa on, että parlamentaarikkojen ”uhkailu” osuu juuri unionin tilaa käsittelevään puheeseen. EU niin mielellään saarnaa demokratia- ja oikeusvaltioperiaatteista maailmalla, mutta tarpeen vaatiessa ”kiristää” omien kansalaistensa vaaleilla valitsemat edustajat istuntosaliin. Tahtomattaan tämän menettelytavan harkinta kertoo jo jotain oleellista EU:n tilasta.

Kesähelteiden keskellä virinnyt keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista on niin sanotusti karannut käsistä. Suuri yleisö seuraa hämmentyneenä kun kirkkokunnat pohtivat vihkimisoikeuksistaan luopumista, oikeusministeri singahtaa kesälomilta lupailemaan pikaista selvitystyötä, jota pääministeri omiensa pelossa toppuuttelee ja usea muukin poliitikko äänestäjien mielipiteitä arvuutellessaan kiemurtelee päättämättömänä.

Kiihkeän keskustelun keskellä tuntuu kuin meillä olisi jäänyt huomaamatta, että samaa sukupuolta olevia pareja varten on ollut voimassa oma parisuhdelaki jo vuodesta 2002 lähtien. Lisäksi sen jälkeen eduskunnassa on hyväksytty lait niin naisparien hedelmöityshoidoista kuin perheen sisäisestä adoptiostakin.

Rekisteröidyn parisuhteen ainoat erot juridisissa oikeuksissa ja velvollisuuksissa verrattuna avioliittoon rajaavat ulos oikeuden yhteiseen sukunimeen ja perheen ulkopuoliseen adoptio-oikeuteen.

Ja vaikka parisuhteen rekisteröinti ei automaattisesti oikeuta yhteiseen sukunimeen, niin käytännössä maistraatti sen hakemuksesta parisuhteen perusteella aina myöntää. Joten todelliseksi eroksi jää vain parisuhteen osapuolten yhteisen ottolapsen saaminen, jossa suomalaista lainsäätäjää suurempi este on valtaosan maailman maista asettama kielto lapsen luovuttamiselle samaa sukupuolta oleville pareille tai maihin, joissa ko. adoptio-oikeus on.

Kukaan ei ole kuitenkaan kysynyt sukupuolineutraalin liiton kannattajilta sitä, miksi he eivät halua edistää vaatimiaan muutoksia parisuhdelaissa, vaan haluavat muuttaa nimenomaan miehen ja naisen välistä liittoa koskevan avioliittolain. Todellinen syy onkin se, että mikäli sukupuolineutraali avioliittolaki toteutuisi, se pakottaisi kirkon joko vihkimään homoparit tai luopumaan vihkioikeudestaan.

Bjarne Kalliksen nostettua esille tämän faktan, sukupuolineutraalin liiton edistäjät kiirehtivät vakuuttamaan, etteivät he ole halunneet ottaa kantaa kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien vihkimisoikeuteen, vaan jättävät sen niiden ”sisäiseksi asiaksi”.

Perustelu ontuu pahasti, sillä ainoastaan maistraatissa solmittujen samaa sukupuolta olevien parisuhteiden myöhempi kirkollinen siunaaminen tai siunaamatta jättäminen on sisäinen asia, ei vihkioikeuden epääminen mahdollisen sukupuolineutraalin lain siihen velvoittaessa.

Allekirjoittaneeltakin on usein kysytty, mikä tässä ns. sukupuolineutraalissa liitossa sitten kristillisiä piirejä närästää? Kysymys ei todellakaan ole näiden parisuhteiden määrän ”pelätystä kasvusta” tai muusta kuvitellusta skenaariosta. Kirkon vihkikaava ilmaisee asian ytimen: ”Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta…”

Kristitty tekee avioliittolupauksensa paitsi lain edessä niin ennen kaikkea Jumalan ja oman yhteisönsä edessä sitoutuen sen ihanteeseen, opetukseen ja traditioon avioliitosta. Siksi avioliittokäsitteen avaaminen samaa sukupuolta oleville osuu uskon ja opin reviirille eikä jääkään ”sisäisen asian” ulkopuolelle.

Kääntäen voisi kai miettiä, rajoittaisiko laki sukupuolineutraalista liitosta uskonnonvapautta pakottaessaan kirkot joko luopumaan opetuksestaan ja traditiostaan tai vihkioikeudestaan.

Pattitilanteesta on kuitenkin mielestäni luonteva ulospääsy; kehitetään avioliitto- ja parisuhdelakia erillisinä kuten tähänkin saakka.

Näin toteutuvat sekä yksilön yhdenvertaisuus lain edessä kuin myös uskonnollisen yhteisön oikeus avioliittonäkemykseensä.

 

Kirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa 3.8.2010

Venäjän ja Suomen välinen elintarvikkeiden tuontiselkkaus iski keskelle helteisen heinäkuun syvintä poliittista uneliaisuutta. Kun ”ruokanootin” ajoituskin osui sopivasti presidentti Medvedevin vierailun alle, oli kiire kaivella päivystävät dosentit kesälaitumiltaan ja kremlologit riippumatoistaan kertomaan, mistä tässä yya-henkisessä näytöksessä mahtaa oikein olla kyse. Tuontikiellon perusteina esitettyjä puutteita venäläisten laatuvaatimusten täyttämisessä kun oli jokseenkin vaikea selityksenä niellä. Pikemminkin meidän suomalaisten takaraivoihin nousi elintarvikeaihepiiriin sopiva sanonta, jossa puhutaan rakkaista itänaapureistamme voissa paiston yhteydessä.

Tuontikiellon taustasyinä on arvuuteltu Venäjän halua edistää omaa elintarviketuotantoaan ja pyrkimyksiä painostaa suomalaisia elintarvikeyrityksiä tuonnin sijasta asettumaan maahan, samoin lennokkaimmat näkevät tässä Venäjän halua näpäyttää Suomea liian innokkaista Nato-keskusteluista tai painostaa Suomea venäläisvähemmistön ongelmissa. Villien arvailujen keskellä ytimekkäimmän analyysin lausui mielestäni pitkänlinjan venäjäasiantuntija Tauno Tiusanen: ”Lännessä talous on pääasia ja politiikka sovitetaan siihen. Moskovassa asia on juuri päinvastoin”. Olivatpa syyt niitä tai näitä, niin selväksi on taas käynyt, että naapurisuhteita ei hoideta Brysselin kautta. Tätäkin vyyhteä asettuvat purkamaan suomalaiset ja venäläiset viranomaiset keskenään.

Pelkän poliittisen teatterin näyttämöksi joutumista ei elintarvikealalle soisi – se on yksinkertaisesti liian kallista. Venäjä on sen tärkein vientimaa ja viennin osuus puolestaan useita kymmeniä prosentteja suurimpien elintarvikeyhtiöiden liikevaihdosta. Lapinlahtelaisittain ehti jo säikähtää sitäkin, miten käy Valion suunniteltujen miljoonasatsausten, jos vienti pidemmällä tähtäyksellä tyrehtyy. Vaikka ala on vakuutellut, että selkkauksesta ei vielä ole aiheutunut suoranaisia seuraamuksia, niin esimerkiksi kotimaiset maitotuotteet ovat olleet marketeissa ”kesäkampanjahinnoissa” – sattumaa tai sitten ei.

Elintarviketeollisuus hikoilee paitsi vientiongelmien niin myös kasvavien tuontipaineiden ja muuttuvien kulutustottumusten kanssa. Kotimainen elintarvike ja lähiruoka ovat aina olleet korkeassa kurssissa juhlapuheissa ja gallup-kyselyissä, mutta kuluttajan valinnat kaupassa kertovat muuta. Kotimaisen ruuan osuus kaupan hyllyissä on enää puolet, kun se vajaat parikymmentä vuotta sitten oli lähes 80%.

Mediallakin on oma roolinsa; koko Suomen EU-jäsenyyden ajan se on kertonut kuinka syömme Euroopan kalleinta ruokaa. Kuitenkin ostovoimaan ja tulotasoon suhteutettuna se on kilpailukykyistä. Merkillistä olisikin jos bulgaarin ruokakassille kertyisi sama hinta kun tulotkin jäävät neljännekseen suomalaisten keskiansioista.

Maailman kaupan ristipaineissa Suomi ei avoimena taloutena voi kuitenkaan turvautua edes väliaikaisiin tuontikieltoihin oman tuotannon suojaamiseksi. Kuluttaja ja kaupan porras on vakuutettava muilla keinoin tekemään kotimaisuutta tukevia ostopäätöksiä.

 

(Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa 30.7.2010)

Tänään parlamentti kävi varsin ristiriitaisen keskustelun toukokuun lopun tapahtumista Gazan avustuslaivueilla. Useissa puheenvuoroissa tuotiin esille huoli alueen turvallisuustilanteen nopeasta heikentymisestä, sekä valittelut tapahtumaketjusta, joka johti kuolonuhreihin ja loukkaantuneisiin.

Tänään tiedämme, että avustussaattueen tarkoitusperät eivät olleet niin humanitaariset kuin aluksi oletettiin, vaan mukana oli marttyyriuteen tähtääviä turkkilaisaktivisteja. Avustussaattueella oli pitkälti poliittiset tarkoitusperät, olkoonkin että mukana oli monia hyvää tahtovia länsimaiden kansalaisia, jotka tuskin olivat projektin koko luonteesta selvillä.

Huomionarvioista on myös se, että avustuslaivue saapui Israelin aluevesien tuntumaan juuri kun oli tarkoitus jatkaa rauhanneuvotteluja israelilaisten ja palestiinalaisten välillä. Hamas ei halua rauhanneuvottelujen jatkamista ja halusi osaltaan sekoittaa tilannetta. Se kieltäytyi vastaanottamasta laivueen tarkastettuja lasteja maateitse ja tähtää näin vain saarron purkamiseen. Ne humanitaariset avustuserät, jotka Gazaan tulevat Israelin rajanylityspaikan kautta, jaetaan Hamasin toimesta etupäässä sen omille kannattajille.

Tuoreimmat viestit siitä, että Israel on valmis helpottamaan Gazan saartoa lähitulevaisuudessa. Se on perustanut tutkimuskomitean, jossa on mukana myös kaksi kansainvälistä tarkkailijaa. Nämä toimet luovat toivoa siitä, että kärjistynyt tilanne saadaan rauhoittumaan.

Uutiset siitä, että Iran ja Saudi-Arabia olisivat halukkaita lähettämään alueelle lisää ”humanitaarisia” saattueita ei nimittäin tunnu kovin rauhaa rakentavalta ja Israel on kertonut etukäteen, että tulee pysäyttämään saattueet ja ohjaamaan ne Israelin satamiin. Toisin kuin julkisuudessa on väitetty, Israelin merisaarto ei riko kansainvälistä oikeutta, ja on täysin oikeutettua, että Israel haluaa takuut siitä, etteivät hamas-taistelijat saa samalla aseita ja raketteja.

Kansainvälinen yhteisö riensi hyvin nopeasti tuomitsemaan Israelin toimet, ja samalla tahtomattaan loi asetelman, jossa Hamas tavoitteineen kokee olevansa koko maailman tukema ja saa sitä juhlia. Olisi ymmärrettävä, että todellista rauhaa ja hyvinvointia ei alueelle saada luomalla tilanne, jossa Hamas vahvistuu ja saa niin poliittista arvovaltaa kuin sotilaallista voimaa. Hamasin julkisuuden valokeilassa paistattelu on kylmä suihku maltillisemmalle palestiinalaishallinnolle ja pyrkimyksille rakentaa luottamusta alueella.

Parlamentin tulisi päätöslauselmassaan selväsanaisesti vaatia sitä, että Hamasin tulee luopua terrorista, tunnustaa aiemmat PLO:n allekirjoittamat sopimukset ja Israelin valtion oikeuden olemassaoloon sekä vapauttaa välittömästi 4 vuotta sitten sieppaamansa Gilad Shalit.

Osallistuin tänään täysistunnossa keskusteluun kuljettajien työaikadirektiivistä. Euroopan komissio on esittänyt, että kuljetusyrittäjien työaikarajoituksista luovuttaisiin. Asiasta äänestetään täysistunnossa huomenna keskiviikkona. Äänestyksestä on tulossa ilmeisesti hyvin täpärä.

Kyseessä on jo voimassa oleva direktiivi, jonka työaikamääräykset ovat koskeneet palkkakuljettajien lisäksi myös niin sanottuja itsenäisiä kuljettajia 23.3.2009 lukien. Kuitenkaan jäsenmaat, kuten Suomi, eivät ole säännöksiä vielä soveltaneet, kun on odoteltu, kuinka komission muutosesitykselle lopulta käy.

Asian käsittely on ollut vaivalloista ristiriitojen vuoksi ja esimerkiksi parlamentin työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunta (EMPL) on äänestänyt asiasta vuoden sisällä kolmesti. Enemmistön mielipide on äänestysten välillä vaihtunut.

Suomi on koko asian käsittelyn ajan kannattanut itsenäisten kuljettajien jättämistä direktiivin työaikasääntelyn ulkopuolelle. Itse olen pyrkinyt aktiivisesti toimimaan tämän näkemyksen puolesta.

Totesin tänään täysistuntokeskustelussa, että yrittäjäkuljettajien muuta työaikaa kuin ajoaikaa ei tule rajata. Liikenneturvallisuudesta huolehditaan ajoaikoja rajoittamalla ja pakollisilla lepoajoilla, joista on voimassa Parlamentin ja neuvoston asetus 561/2006 tieliikenteen ajo- ja lepoaikasäännöksistä. Se koskee kaikkia – siis kaikkia – kuorma- ja linja-autonkuljettajia, myös yrittäjiä. Väsymysonnettomuuksien estämisessä parempi tulos saataisiin voimassa olevien ajo- ja lepoaikojen tehokkaammalla valvonnalla. Nyt siis yrittäjäkuljettajien työaikarajoitusten piiriin haluttaisiin lastaus ja purkaminen, ajoneuvon puhdistustyö, tekninen huolto sekä mm. kuormakirjojen täyttäminen. Käsittämätöntä, sillä eihän muidenkaan yrittäjien työaikaa ole rajoitettu. Kuka sitten valvoo, peseekö yrittäjäkuljettaja kotipihassaan vaimonsa autoa vai rekkaansa?

Suomessa kuljetusala on pienyrittäjäpohjainen, yhden-kahden ajoneuvon yrityksiä. Yrittäjien työaikarajoitukset suosisivat suuria, ylikansallisia kuljetusyrityksiä ja vaikeuttaisivat uusien kuljetusyritysten syntymistä. Nuoria ala ei kiinnosta, jos tulon hankkimismahdollisuuksia aletaan keinotekoisesti rajata. Tämä tarkoittaisi kapasiteettipulaa ja kustannusten lisääntymistä. Pohjoismaissa logistiikkakustannukset ovat nyt jo korkeammat pohjoisen sijainnin ja harvan asutuksen vuoksi kuin Euroopassa keskimäärin.

Mikäli parlamentti huomenna päätyy siihen, että itsenäiset kuljettajat sisällytetään direktiivin työaikasääntelyn piiriin, olisi tämä ennakkotapaus yrittäjien työaikasääntelyssä.