Syksyn ensimmäisellä istuntoviikolla Strasbourgissa käytiin vilkas keskustelu postipalveluiden tulevaisuudesta Euroopassa. EU:n uusittu postipalveludirektiivi vuodelta 2008 määrää avaamaan postipalvelut kilpailulle ja markkinaehtoisiksi tämän vuoden loppuun mennessä.

Monissa jäsenmaissa, Suomi mukaan lukien, osa palveluista on jo vapautettu, mutta määräaika velvoittaa postilakien pikaiseen uusimiseen muiltakin osin. Viestintäministeriössä kuulemma hikoillaan, miten saada lokakuuksi aiottuun lakipakettiin kirjattua ihmiset ja yritykset tasa-arvoiseen asemaan sekä palvelun saatavuuden että laadun suhteen.

Tämäkin direktiivi kuuluu siihen joukkoon, jonka komission virkamiehet ovat sorvanneet takaraivossaan Keski-Euroopan täysin toisenlaiset olosuhteet. Esimerkiksi Suomen kaltaisessa pinta-alaltaan suuressa, mutta harvaan asutussa maassa on vaarana, että kilpailu kiinnostaa ainoastaan tiheämmin asutuilla kaupunkialueilla, joista poimitaan taloudellinen hyöty. Sen sijaan kannattamattomien harvaan asuttujen alueiden postinjakelun kustannukset jätetään yhteiskunnalle. Meillä haja-asutusalueen jakelu on keskimäärin neljä kertaa kalliimpaa kuin taajamien ja ääripäissä ero on jopa kymmenkertainen.

Palvelutaso haja-asutusalueilla pyritään direktiivissä turvaamaan ns. yleispalveluvelvoitteen haltijalle – Suomessa Itellalle – asetetuilla velvoitteilla. Parlamentin keskustelussa ihmettelin komissaari Barnierille, kuinka kilpailu voi olla aitoa ja tasavertaista, jos yleispalveluvelvoitteen haltijan laatu- ja palvelutasovaatimukset ovat merkittävästi ”kermankuorija”-yrityksiä tiukemmat? Ja ennen kaikkea, millä tavoin on tarkoitus kattaa yleispalvelun tarjoamisesta aiheutuvat korkeammat kustannukset? Direktiivissä esitetään kyllä vaihtoehtoja, joista yksinkertaisin on tappiollisen toiminnan rahoittaminen verovaroista. Nykyisessä julkisten talouksien tilassa tuskin mikään jäsenvaltio pitää tätä järkevänä.

Tällä mallilla tilanteesta Suomessa uhkaa tulla suorastaan absurdi. Kannattavan valtionyhtiön Itellan noin sadan miljoonan euron vuosittainen voitto on vaarassa muuttua lähes samaa suuruusluokkaa edustaviin valtion budjettimenoihin. Kaikki tämä, jotta muutama – todennäköisesti ulkomaalainen – yritys pääsee tekemään voittoa kaupunkien kannattavista markkinoista. Tätä voi olla vaikea selittää veronmaksajille ja postipalveluista vähennettäville työntekijöille.

Barnierkin tyytyi vain poliitikkomaisesti toteamaan, että tarkoitus on perustaa palveluiden käyttäjien kanssa työryhmä vaikutusarviointeja seuraamaan. Järkevää olisi velvoittaa kaikki alalla toimivat yritykset kattamaan osaltaan kustannuksia palveluiden tasapuolisesta turvaamisesta koko maassa. Parlamentin keskustelun kirvoittamana jätinkin komissiolle kysymyksen siitä, mahdollistaako direktiivi kansallisesti määräämään esimerkiksi postitoimintamaksun, jolla kaikilta alan toimijoilta voitaisiin kerätä varat tasapuolisesti palvelujen turvaamiseksi myös kannattamattomilla alueilla. Toivottavasti vastaus on selkeä ilman jorinoita vaikutusarvioinneista.

Euroopan parlamentin istuntotyö sai edustajien verenpainetta nostattaneen alun. Komission puheenjohtaja Barroson halulle pitää avajaisiksi amerikkalaisen mallin mukaan mahtipontinen puhe unionin tilasta ”state of the union” oli naureskeltu jo muutenkin; ”kansakunnan tilapuhetta” kun 27 erilaisen jäsenvaltion yhteenliittymästä ei irtoa kuin hyvällä mielikuvituksella. Hymy muuttui kuitenkin ärtyneeseen irvistykseen, kun kävi ilmi, että kuulijakunta puheelle aiottiin varmistaa puheenjohtajiston tekemällä päätöksellä järjestää kolme ns. tarkistusäänestystä puheen aikana ja rangaista poissaolevia edustajia pidättämällä osan edustajan palkkiosta ko. päivältä.

Barroson taustajoukoilta menettelyn hiljainen hyväksyminen osoitti erittäin huonoa tilannetajua. Edustajat olivat raivoissaan; voidaanko väki pakottaa paikalle kuuntelemaan uhkailemalla taloudellisilla sanktioilla. Eräs pitkään parlamentissa vaikuttanut kollega totesikin ryhmäkokouksessa, että kannattaisi varmaan puhua sen verran kiinnostavasti, että väki vaivautuu paikalle. Vakavampaa on, että menettely on paitsi ristiriidassa työjärjestyksen kanssa, niin asettaisi meppien riippumattomuuden merkilliseen valoon. Vaikka puheenjohtajisto otti asiaan kantaa uudelleen, niin useampi edustaja varmasti pohtii ilmestyäkö paikalle vai ei.

Surkuhupaisaa koko asiassa on, että parlamentaarikkojen ”uhkailu” osuu juuri unionin tilaa käsittelevään puheeseen. EU niin mielellään saarnaa demokratia- ja oikeusvaltioperiaatteista maailmalla, mutta tarpeen vaatiessa ”kiristää” omien kansalaistensa vaaleilla valitsemat edustajat istuntosaliin. Tahtomattaan tämän menettelytavan harkinta kertoo jo jotain oleellista EU:n tilasta.

Kesähelteiden keskellä virinnyt keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista on niin sanotusti karannut käsistä. Suuri yleisö seuraa hämmentyneenä kun kirkkokunnat pohtivat vihkimisoikeuksistaan luopumista, oikeusministeri singahtaa kesälomilta lupailemaan pikaista selvitystyötä, jota pääministeri omiensa pelossa toppuuttelee ja usea muukin poliitikko äänestäjien mielipiteitä arvuutellessaan kiemurtelee päättämättömänä.

Kiihkeän keskustelun keskellä tuntuu kuin meillä olisi jäänyt huomaamatta, että samaa sukupuolta olevia pareja varten on ollut voimassa oma parisuhdelaki jo vuodesta 2002 lähtien. Lisäksi sen jälkeen eduskunnassa on hyväksytty lait niin naisparien hedelmöityshoidoista kuin perheen sisäisestä adoptiostakin.

Rekisteröidyn parisuhteen ainoat erot juridisissa oikeuksissa ja velvollisuuksissa verrattuna avioliittoon rajaavat ulos oikeuden yhteiseen sukunimeen ja perheen ulkopuoliseen adoptio-oikeuteen.

Ja vaikka parisuhteen rekisteröinti ei automaattisesti oikeuta yhteiseen sukunimeen, niin käytännössä maistraatti sen hakemuksesta parisuhteen perusteella aina myöntää. Joten todelliseksi eroksi jää vain parisuhteen osapuolten yhteisen ottolapsen saaminen, jossa suomalaista lainsäätäjää suurempi este on valtaosan maailman maista asettama kielto lapsen luovuttamiselle samaa sukupuolta oleville pareille tai maihin, joissa ko. adoptio-oikeus on.

Kukaan ei ole kuitenkaan kysynyt sukupuolineutraalin liiton kannattajilta sitä, miksi he eivät halua edistää vaatimiaan muutoksia parisuhdelaissa, vaan haluavat muuttaa nimenomaan miehen ja naisen välistä liittoa koskevan avioliittolain. Todellinen syy onkin se, että mikäli sukupuolineutraali avioliittolaki toteutuisi, se pakottaisi kirkon joko vihkimään homoparit tai luopumaan vihkioikeudestaan.

Bjarne Kalliksen nostettua esille tämän faktan, sukupuolineutraalin liiton edistäjät kiirehtivät vakuuttamaan, etteivät he ole halunneet ottaa kantaa kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien vihkimisoikeuteen, vaan jättävät sen niiden ”sisäiseksi asiaksi”.

Perustelu ontuu pahasti, sillä ainoastaan maistraatissa solmittujen samaa sukupuolta olevien parisuhteiden myöhempi kirkollinen siunaaminen tai siunaamatta jättäminen on sisäinen asia, ei vihkioikeuden epääminen mahdollisen sukupuolineutraalin lain siihen velvoittaessa.

Allekirjoittaneeltakin on usein kysytty, mikä tässä ns. sukupuolineutraalissa liitossa sitten kristillisiä piirejä närästää? Kysymys ei todellakaan ole näiden parisuhteiden määrän ”pelätystä kasvusta” tai muusta kuvitellusta skenaariosta. Kirkon vihkikaava ilmaisee asian ytimen: ”Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta…”

Kristitty tekee avioliittolupauksensa paitsi lain edessä niin ennen kaikkea Jumalan ja oman yhteisönsä edessä sitoutuen sen ihanteeseen, opetukseen ja traditioon avioliitosta. Siksi avioliittokäsitteen avaaminen samaa sukupuolta oleville osuu uskon ja opin reviirille eikä jääkään ”sisäisen asian” ulkopuolelle.

Kääntäen voisi kai miettiä, rajoittaisiko laki sukupuolineutraalista liitosta uskonnonvapautta pakottaessaan kirkot joko luopumaan opetuksestaan ja traditiostaan tai vihkioikeudestaan.

Pattitilanteesta on kuitenkin mielestäni luonteva ulospääsy; kehitetään avioliitto- ja parisuhdelakia erillisinä kuten tähänkin saakka.

Näin toteutuvat sekä yksilön yhdenvertaisuus lain edessä kuin myös uskonnollisen yhteisön oikeus avioliittonäkemykseensä.

 

Kirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa 3.8.2010

Venäjän ja Suomen välinen elintarvikkeiden tuontiselkkaus iski keskelle helteisen heinäkuun syvintä poliittista uneliaisuutta. Kun ”ruokanootin” ajoituskin osui sopivasti presidentti Medvedevin vierailun alle, oli kiire kaivella päivystävät dosentit kesälaitumiltaan ja kremlologit riippumatoistaan kertomaan, mistä tässä yya-henkisessä näytöksessä mahtaa oikein olla kyse. Tuontikiellon perusteina esitettyjä puutteita venäläisten laatuvaatimusten täyttämisessä kun oli jokseenkin vaikea selityksenä niellä. Pikemminkin meidän suomalaisten takaraivoihin nousi elintarvikeaihepiiriin sopiva sanonta, jossa puhutaan rakkaista itänaapureistamme voissa paiston yhteydessä.

Tuontikiellon taustasyinä on arvuuteltu Venäjän halua edistää omaa elintarviketuotantoaan ja pyrkimyksiä painostaa suomalaisia elintarvikeyrityksiä tuonnin sijasta asettumaan maahan, samoin lennokkaimmat näkevät tässä Venäjän halua näpäyttää Suomea liian innokkaista Nato-keskusteluista tai painostaa Suomea venäläisvähemmistön ongelmissa. Villien arvailujen keskellä ytimekkäimmän analyysin lausui mielestäni pitkänlinjan venäjäasiantuntija Tauno Tiusanen: ”Lännessä talous on pääasia ja politiikka sovitetaan siihen. Moskovassa asia on juuri päinvastoin”. Olivatpa syyt niitä tai näitä, niin selväksi on taas käynyt, että naapurisuhteita ei hoideta Brysselin kautta. Tätäkin vyyhteä asettuvat purkamaan suomalaiset ja venäläiset viranomaiset keskenään.

Pelkän poliittisen teatterin näyttämöksi joutumista ei elintarvikealalle soisi – se on yksinkertaisesti liian kallista. Venäjä on sen tärkein vientimaa ja viennin osuus puolestaan useita kymmeniä prosentteja suurimpien elintarvikeyhtiöiden liikevaihdosta. Lapinlahtelaisittain ehti jo säikähtää sitäkin, miten käy Valion suunniteltujen miljoonasatsausten, jos vienti pidemmällä tähtäyksellä tyrehtyy. Vaikka ala on vakuutellut, että selkkauksesta ei vielä ole aiheutunut suoranaisia seuraamuksia, niin esimerkiksi kotimaiset maitotuotteet ovat olleet marketeissa ”kesäkampanjahinnoissa” – sattumaa tai sitten ei.

Elintarviketeollisuus hikoilee paitsi vientiongelmien niin myös kasvavien tuontipaineiden ja muuttuvien kulutustottumusten kanssa. Kotimainen elintarvike ja lähiruoka ovat aina olleet korkeassa kurssissa juhlapuheissa ja gallup-kyselyissä, mutta kuluttajan valinnat kaupassa kertovat muuta. Kotimaisen ruuan osuus kaupan hyllyissä on enää puolet, kun se vajaat parikymmentä vuotta sitten oli lähes 80%.

Mediallakin on oma roolinsa; koko Suomen EU-jäsenyyden ajan se on kertonut kuinka syömme Euroopan kalleinta ruokaa. Kuitenkin ostovoimaan ja tulotasoon suhteutettuna se on kilpailukykyistä. Merkillistä olisikin jos bulgaarin ruokakassille kertyisi sama hinta kun tulotkin jäävät neljännekseen suomalaisten keskiansioista.

Maailman kaupan ristipaineissa Suomi ei avoimena taloutena voi kuitenkaan turvautua edes väliaikaisiin tuontikieltoihin oman tuotannon suojaamiseksi. Kuluttaja ja kaupan porras on vakuutettava muilla keinoin tekemään kotimaisuutta tukevia ostopäätöksiä.

 

(Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa 30.7.2010)

Tänään parlamentti kävi varsin ristiriitaisen keskustelun toukokuun lopun tapahtumista Gazan avustuslaivueilla. Useissa puheenvuoroissa tuotiin esille huoli alueen turvallisuustilanteen nopeasta heikentymisestä, sekä valittelut tapahtumaketjusta, joka johti kuolonuhreihin ja loukkaantuneisiin.

Tänään tiedämme, että avustussaattueen tarkoitusperät eivät olleet niin humanitaariset kuin aluksi oletettiin, vaan mukana oli marttyyriuteen tähtääviä turkkilaisaktivisteja. Avustussaattueella oli pitkälti poliittiset tarkoitusperät, olkoonkin että mukana oli monia hyvää tahtovia länsimaiden kansalaisia, jotka tuskin olivat projektin koko luonteesta selvillä.

Huomionarvioista on myös se, että avustuslaivue saapui Israelin aluevesien tuntumaan juuri kun oli tarkoitus jatkaa rauhanneuvotteluja israelilaisten ja palestiinalaisten välillä. Hamas ei halua rauhanneuvottelujen jatkamista ja halusi osaltaan sekoittaa tilannetta. Se kieltäytyi vastaanottamasta laivueen tarkastettuja lasteja maateitse ja tähtää näin vain saarron purkamiseen. Ne humanitaariset avustuserät, jotka Gazaan tulevat Israelin rajanylityspaikan kautta, jaetaan Hamasin toimesta etupäässä sen omille kannattajille.

Tuoreimmat viestit siitä, että Israel on valmis helpottamaan Gazan saartoa lähitulevaisuudessa. Se on perustanut tutkimuskomitean, jossa on mukana myös kaksi kansainvälistä tarkkailijaa. Nämä toimet luovat toivoa siitä, että kärjistynyt tilanne saadaan rauhoittumaan.

Uutiset siitä, että Iran ja Saudi-Arabia olisivat halukkaita lähettämään alueelle lisää ”humanitaarisia” saattueita ei nimittäin tunnu kovin rauhaa rakentavalta ja Israel on kertonut etukäteen, että tulee pysäyttämään saattueet ja ohjaamaan ne Israelin satamiin. Toisin kuin julkisuudessa on väitetty, Israelin merisaarto ei riko kansainvälistä oikeutta, ja on täysin oikeutettua, että Israel haluaa takuut siitä, etteivät hamas-taistelijat saa samalla aseita ja raketteja.

Kansainvälinen yhteisö riensi hyvin nopeasti tuomitsemaan Israelin toimet, ja samalla tahtomattaan loi asetelman, jossa Hamas tavoitteineen kokee olevansa koko maailman tukema ja saa sitä juhlia. Olisi ymmärrettävä, että todellista rauhaa ja hyvinvointia ei alueelle saada luomalla tilanne, jossa Hamas vahvistuu ja saa niin poliittista arvovaltaa kuin sotilaallista voimaa. Hamasin julkisuuden valokeilassa paistattelu on kylmä suihku maltillisemmalle palestiinalaishallinnolle ja pyrkimyksille rakentaa luottamusta alueella.

Parlamentin tulisi päätöslauselmassaan selväsanaisesti vaatia sitä, että Hamasin tulee luopua terrorista, tunnustaa aiemmat PLO:n allekirjoittamat sopimukset ja Israelin valtion oikeuden olemassaoloon sekä vapauttaa välittömästi 4 vuotta sitten sieppaamansa Gilad Shalit.

Osallistuin tänään täysistunnossa keskusteluun kuljettajien työaikadirektiivistä. Euroopan komissio on esittänyt, että kuljetusyrittäjien työaikarajoituksista luovuttaisiin. Asiasta äänestetään täysistunnossa huomenna keskiviikkona. Äänestyksestä on tulossa ilmeisesti hyvin täpärä.

Kyseessä on jo voimassa oleva direktiivi, jonka työaikamääräykset ovat koskeneet palkkakuljettajien lisäksi myös niin sanottuja itsenäisiä kuljettajia 23.3.2009 lukien. Kuitenkaan jäsenmaat, kuten Suomi, eivät ole säännöksiä vielä soveltaneet, kun on odoteltu, kuinka komission muutosesitykselle lopulta käy.

Asian käsittely on ollut vaivalloista ristiriitojen vuoksi ja esimerkiksi parlamentin työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunta (EMPL) on äänestänyt asiasta vuoden sisällä kolmesti. Enemmistön mielipide on äänestysten välillä vaihtunut.

Suomi on koko asian käsittelyn ajan kannattanut itsenäisten kuljettajien jättämistä direktiivin työaikasääntelyn ulkopuolelle. Itse olen pyrkinyt aktiivisesti toimimaan tämän näkemyksen puolesta.

Totesin tänään täysistuntokeskustelussa, että yrittäjäkuljettajien muuta työaikaa kuin ajoaikaa ei tule rajata. Liikenneturvallisuudesta huolehditaan ajoaikoja rajoittamalla ja pakollisilla lepoajoilla, joista on voimassa Parlamentin ja neuvoston asetus 561/2006 tieliikenteen ajo- ja lepoaikasäännöksistä. Se koskee kaikkia – siis kaikkia – kuorma- ja linja-autonkuljettajia, myös yrittäjiä. Väsymysonnettomuuksien estämisessä parempi tulos saataisiin voimassa olevien ajo- ja lepoaikojen tehokkaammalla valvonnalla. Nyt siis yrittäjäkuljettajien työaikarajoitusten piiriin haluttaisiin lastaus ja purkaminen, ajoneuvon puhdistustyö, tekninen huolto sekä mm. kuormakirjojen täyttäminen. Käsittämätöntä, sillä eihän muidenkaan yrittäjien työaikaa ole rajoitettu. Kuka sitten valvoo, peseekö yrittäjäkuljettaja kotipihassaan vaimonsa autoa vai rekkaansa?

Suomessa kuljetusala on pienyrittäjäpohjainen, yhden-kahden ajoneuvon yrityksiä. Yrittäjien työaikarajoitukset suosisivat suuria, ylikansallisia kuljetusyrityksiä ja vaikeuttaisivat uusien kuljetusyritysten syntymistä. Nuoria ala ei kiinnosta, jos tulon hankkimismahdollisuuksia aletaan keinotekoisesti rajata. Tämä tarkoittaisi kapasiteettipulaa ja kustannusten lisääntymistä. Pohjoismaissa logistiikkakustannukset ovat nyt jo korkeammat pohjoisen sijainnin ja harvan asutuksen vuoksi kuin Euroopassa keskimäärin.

Mikäli parlamentti huomenna päätyy siihen, että itsenäiset kuljettajat sisällytetään direktiivin työaikasääntelyn piiriin, olisi tämä ennakkotapaus yrittäjien työaikasääntelyssä.

Kasvu- ja vakaussopimusta rikkoneet maat haluavat paeta vastuutaan ja vaikeita ratkaisuja sysäämällä ongelmansa toisten hoidettavaksi. Maanantain vastaisena yönä EU:n sorvaama 750 mrd:n vakautuspaketti toimii juuri näin. Se antaa komissiolle valtuudet nostaa rahaa markkinoilta vaikeuksiin joutuneille maille ja muut euromaat takaavat lainat. Suomi on astumassa tähän vastuiden suohon reilulla 8 mrd:n osuudella.

Julkisuuteen on painotettu, että rahaa lainaavat maat joutuvat alistumaan tiukkiin lainaehtoihin ja tasapainottamaan taloutensa. Näyttää kuitenkin todellisuudessa siltä, että lainavuoret yritetään sulattaa pois kiihdyttämällä tarkoituksellisesti inflaatiota. Keskuspankit Yhdysvalloissa, Kanadassa, Sveitsissä ja Britanniassa ilmoittivat aikovansa helpottaa dollariluotonantoa, jotta rahoitusmarkkinat pysyisivät toiminnassa. Samanaikaisesti EKP ilmoitti aloittavansa valtioiden velkapapereiden oston ja löysäävänsä keskuspankkirahoitusta pankeille. Massiivinen lisälikvideetti laskee kyllä korkoja ja rauhoittaa pörssimarkkinat, mutta väistämättä kiihdyttää inflaatiota ja laskee tavallisten kansalaisten ostovoimaa. EKP nyt siis omilla toimillaan edesauttaa inflaatiokehitystä, jota vastaan koko sen rahoituspolitiikka oli alunperin luotu!

Kokonaan oma lukunsa on näiden yön selässä tehtyjen kiireellisten ratkaisujen laillisuus. Lissabonin sopimusta on vähintäänkin venytetty, sillä unionilla sen paremmin kuin jäsenmaallakaan ei oikeutta ottaa vastatakseen toisen jäsenmaan sitoumuksia. Menettelytavoissakin on mutkat pistetty suoriksi, sillä Suomi kuulemma teki sitovat ratkaisunsa viikonloppuna Suuren valiokunnan ”sähköpostiparlamentarismilla”. Perussopimus ja jäsenvaltioiden perustuslait ovat siis kevyttä tavaraa kun rahoitusmarkkinoita pidetään pystyssä.

Talouskriisin pitkittyessä äänenpainot EU:n yhteisen talouspolitiikan puolesta tuntuvat kasvavan. Rahaliitto kuulemma kaipaa tuekseen yhteisen talous- ja finanssipolitiikan. Ajatuksena lienee, että Euroopan tason käskytysvallalla saadaan holtittomat jäsenvaltiot paremmin kuriin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jäsenvaltioiden pitäisi luopua itsemääräämisoikeudesta muun muassa budjettipolitiikan ja verotuksen osalta. Vaikuttaa vahvasti siltä, että Kreikan kriisiä ollaan käyttämässä liittovaltiokehityksen voimistamiseen EU:ssa.

Historia on opettanut, että talouskriisien aikana voidaan ajaa läpi muutoksia, jotka olisivat muutoin poliittisesti mahdottomia toteuttaa. Kreikan kriisistä on tullut Troijan hevonen, jonka varjolla ollaan tuomassa kansalaisten vieroksuma liittovaltiokehitys talous- ja finanssipolitiikkaan. Käsittämätöntä, että tähän Bryssel-johtoista finanssipolitiikkaa vaativien kuoroon on Suomen hallituskin liittymässä, viimeksi torstaina ulkoministeri Alexander Stubbin suulla.

Yhteiseen talous- ja finanssipolitiikkaan ajaminen ei poista Euroalueen maiden holtittomia alijäämiä, vaan sosialisoi ne toisten hoidettaviksi. Kasvu- ja vakaussopimusta rikkoneet maat haluavat paeta vastuutaan ja vaikeita ratkaisuja sysäämällä ongelmansa toisten hoidettavaksi. Kunkin jäsenvaltion on kuitenkin paras hoitaa taloutensa kuntoon jo oman etunsa vuoksi. Sopimuksia rikkoville euromaille olisi saatava riittävät sanktiot. Suomea ei pidä ajaa rajoittamattomien vastuiden suohon.

 

Viime päivien lentoliikenteen jumiutuminen Euroopassa ja tuhansien matkustajien kaaos on kuin metafora edelleen taloustaantuman kanssa painivan EU:n tilanteesta.

Hetken jo luultiin näkymien kirkastuvan, vaan eikös mitä; Kreikan holtiton alijäämä pitää koko euroaluetta pihdeissään ja julkisten talouksien velkasyöksyjä on sen jälkeen nähty niin Latviasta Portugaliin kuin Unkarista Irlantiinkin. Espanjan valtavasta kiinteistökuplasta ei uskalleta vasta kuin kuiskia.

Kreikan maksukyvyttömyyttä helpottamaan kyhätty EU-maiden takauspaketti yhdistettynä IMF:n talouden tervehdyttämiskuuriin näyttää hetkellisesti vakuuttaneen rahoitusmarkkinat. Kreikalla on kuitenkin edessään taloushistorian rankimpia leikkausohjelmia, jossa budjettialijäämä tulisi supistaa 12,7 prosentista alle 3 prosenttiin.

Käytännössä tällainen hevoskuuri tarkoittaa palkkojen ja hintojen jäädyttämistä ja eläkkeiden ja sosiaalimenojen rajua leikkaamista. Mikään hallitus ei selviä tästä ilman äänestäjien protesteja.

Kreikan sisällä paineet euroalueen jättämiseen tässä tilanteessa kasvavat. Palaamalla omaan valuuttaan Kreikka voisi käyttää takavuosien talouskurimusten patenttilääkettä; devalvoida valuuttansa ja korjata alijäämänsä.

Se loisi varmasti paineita muillekin ongelmiin joutuneille maille jättää euroalue, ja lopulta jäljellä olisi joko uskottavuutensa menettänyt tynkä-euro tai hyvästijättö koko yhteisvaluutalle. Tämän skenaario taas olisi poliittisesti vakavin takaisku EU:lle, joten ennustan, että erilaisia tukipaketteja tullaan pitkin hampain väsäilemään ahdingossa olevien maiden avuksi jatkossakin.

Talouskriisin pitkittyessä äänenpainot EU:n yhtenäisemmän talouspolitiikan puolesta tuntuvat kasvavan. Rahaliitto kuulemma kaipaa tuekseen yhteisen finanssipolitiikan.

Käytännössä jäsenvaltioiden pitäisi luopua itsemääräämisoikeudesta muun muassa verotuksen osalta, joka puolestaan johtaisi esimerkiksi yhtenäiseen sosiaali- ja koulutuspolitiikkaan. Eräs taloustieteilijä sarkastisesti totesikin valiokuntakuulemisessa, että talouskriisin aikana voidaan ajaa läpi muutoksia, jotka olisivat muutoin poliittisesti mahdottomia toteuttaa.

Paikallaan polkevan talouskasvun, kasvavan työttömyyden, velkaantuvan julkisen talouden ja ikääntymisen kurimuksessa Eurooppa kaipaa joka tapauksessa kipeästi uutta suuntaa.

Nopeasti kehittyvät Aasian maat Kiinan ja Intian johdolla ovat ohittaneet Euroopan globaalissa kilpailukyvyssä ja uudet investoinnit ja työpaikat suuntaavat sinne.

On esitetty arvioita, että EU:n osuus maailmantaloudesta laskee 15 prosenttiin vuosiin 2040-2050 mennessä ja Kiina nousee viiden prosentin bkt-osuudesta 20 prosenttiin USA:n rinnalle maailman suurimmaksi taloudeksi. Tällä on merkittäviä taloudellisia ja poliittisia vaikutuksia.

Siksi EU elää nyt ratkaisevia vuosia. Talouskehitys tulee saada terveelle pohjalle olosuhteissa, joissa julkisten talouksien liikkumavara on pieni. Selvää on ainakin, että tarvittavat päätökset eivät tule saamaan taputuksia kaikilta.

Suomessa olisi syytä kiinnittää huomiota ongelmiin, joita EU:n ulkopuolelta tuleville kansalaisille myönnettävän yhdistelmäluvan laajennettu soveltumisala aiheuttaa sosiaaliturvajärjestelmällemme. Asiaa koskevan direktiiviehdotuksen Suomen kannalta kriittiset pykälät ovat parhaillaan käsittelyssä EU-parlamentin työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunnassa, jossa työskentelen varsinaisena jäsenenä.

Direktiiviesitys yhdistelmäluvasta uhkaa Suomen asumisperusteista sosiaaliturvajärjestelmää. Ongelmaa ei olisi syntynyt, jos direktiiviesityksessä olisi pitäydytty alkuperäisessä tarkoituksessa eli byrokratian vähentämisessä. Suomessa työ- ja oleskeluluvat myönnetään jo nyt ns. yhden luukun periaatteella.

Neuvoston enemmistö kannattaa sitä, että täyteen sosiaaliturvaan oikeuttaisi EU:n ulkopuolelta maahan tulevilla muukin työnteon salliva oleskelulupa, vaikkei henkilö ole tullut maahan työskentelytarkoituksessa tai oleskelu on lyhytaikaista. Kuntien rahoittamien julkisten terveyspalvelujen osalta direktiivi tarkoittaisi sitä, että työntekoon oikeutetulla ja hänen mukanaan olevilla perheenjäsenillään on oikeus samoihin terveyspalveluihin samoin ehdoin kuin maassa asuvilla siinäkin tapauksessa, ettei heillä ole kotikuntaa Suomessa.

Esimerkiksi Suomeen opiskelemaan tulevalla on oikeus myös työntekoon, vaikka se ei olekaan hänen oleskelunsa päätarkoitus. Direktiiviesityksen mukaan hän olisi siten oikeutettu täysiin sosiaalietuihin, kuten opintotukeen, asumistukeen, kunnan tarjoamiin sosiaali- ja terveydenhoitopalveluihin jne. Direktiivin myötä hallitus joutuu myös uudelleen arvioimaan suunnitelmiaan myydä koulutuspalveluja EU:n ulkopuolelta tuleville.

Direktiivin ydinongelma menee kuitenkin pidemmälle, sosiaaliturvajärjestelmämme ytimeen. Asumisperusteisen järjestelmän perusperiaate on myöntää sosiaaliturvaoikeuksia maassa asuville. Direktiivi rajaisi Suomen kansallista liikkumavaraa edellyttää asumista sosiaaliturvan perusteena.

Jätin keskiviikkona direktiiviesitykseen neljä muutosesitystä, jotka rajoittaisivat kolmansista maista tulevien maahanmuuttajien osalta yhdenvertaisen oikeuden sosiaaliturvaan koskemaan yhdistelmäluvan haltioita. Direktiivi itsessään ei koske mm. turvapaikan hakijoita eikä sillä sinällään ole tarkoitus vaikuttaa kansallisiin oleskelulupajärjestelmiin. Carl Haglund (RKP, ALDE) yhtyi allekirjoituksellaan muutosesityksiin.

Mielestäni on perussopimusten vastaista, jos direktiivi näin radikaalisti murentaisi Suomen asumisperusteisen sosiaaliturvajärjestelmän pohjaratkaisuja. On jokaisen jäsenmaan oma asia miten se järjestää sosiaaliturvansa. Se ei kuulu EU:n toimivaltaan. Myös eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta sekä työelämä- ja tasa-arvovaliokunta ovat pitäneet sosiaaliturva-artiklaa ongelmallisena.

Yritämme saada näkemyksillemme kannatusta muista maista tulevien edustajien parissa, ja tarvitsemme tähän työhön laajaa poliittista taustatukea. Sosiaaliturvan järjestämistavat vaihtelevat Euroopassa. Monilla mailla on käytössään ns. vakuutusperusteinen malli, ja siksi heillä on vaikeuksia ymmärtää, millaisia vaikutuksia direktiivillä tässä muodossaan olisi sosiaaliturvajärjestelmäämme.