Tällä viikolla vietettiin useilla paikkakunnilla eri puolella Suomea Asunnottomien yötä. Harva tulee oman kodin lämmössä ajatelleeksi, että asunnottomuus on nykyaikanakin meillä ja muualla talouskriisin runtelemassa Euroopassa yksi kipeimpiä haasteita, johon liittyy vielä usein moninaisia sosiaali- ja terveysongelmia.

Asunnottomuuden käsitekään ei ole täysin yksiselitteinen; se on ilmiö, joka saa eri aikoina ja eri maissa hyvinkin toisistaan poikkeavia sisältöjä. Suomessakin kuntien tulkinnat pitkäaikaisasunnottomuudesta ovat vaihdelleet, mutta viimeisimmän ARA:n kuntakyselyn mukaan meillä on noin 8 000 yksinäistä asunnotonta, joista vajaa 3 000 pitkäaikaisasunnotonta.

Mielikuva asunnottomasta ”metsien miehenä” tai rantojen veneenalusasukkaana kaipaa päivitystä. Asunnottomissa on kaiken ikäisiä ja monessa elämäntilanteessa olevia, mm. avioerossa tyhjän päälle jääneitä ja opiskelun keskeydyttyä asuntoloista poismuuttaneita, samoin ylivelkaantuneita ja luottotietonsa menettäneitä. Erityisesti on kasvanut perheiden, naisten ja maahanmuuttajien asunnottomuus.

EU-maiden kesken asuntopolitiikoissa ja asunnottomuusstrategioissa on valtavasti eroavaisuuksia. Itä-Euroopan maiden tilastotiedot ovat kaukana todellisista asunnottomien määrästä, koska monia vähemmistöryhmiä mm. romaaneita ei tilastoida lainkaan. Asuntopolitiikka on osa sosiaalipolitiikkaa ja siten toimivalta kuuluu tiukasti jäsenvaltioille, mutta tarvitsemme EU-tasollakin yhteistä koordinaatiota ja erityisesti parhaiden käytäntöjen vaihtamista.

Suomea voidaan monestakin syystä pitää edelläkävijämaana asunnottomuusstrategian kehittämisessä ja toteuttamisessa. Meillä pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman lähtökohtana on ollut soveltaa ”asunto ensin”-periaatetta. Sen mukaan asumisen järjestyminen ja elämänpuitteiden kohentuminen vähentää esimerkiksi päihde- ja sairaalapalvelujen käyttöä ja herättää myös monissa päihdeongelmaisissa motivaation kuntoutumiseen.

Uudessa lähestymistavassa keskitytään myös entistä enemmän asunnottomuuden ennaltaehkäisyyn mm. häätötapausten selvittelyn ja asumisneuvonnan kautta. Asunnottomuutta halutaan vähentää pysyvästi, ja väliaikaisista asuntoloista tai tilapäisistä majoituksista pyritään siirtymään normaaliin vuokra-asumiseen omassa asunnossa.

Nykyisen asunnottomuusstrategian kunnianhimoinen tavoite on poistaa asunnottomuus vuoteen 2015 mennessä. Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmassa 2008–2011 tässä päästiin hyvään vauhtiin ja tavoiteltu 1250 asunnon lisäys ylitettiinkin. Menestysresepti oli kaupunkien kanssa tehdyt aiesopimukset, joilla valtio ja kunta vähensivät pitkäaikaisasunnottomuutta yhteisin toimenpitein. On kuitenkin muistettava, että uutta asunnottomuutta syntyy koko ajan. vaikka toki vuodesta 1987 ja yli 16 000 pitkäaikaisasunnottomasta tilanne on parantunut reippaasti.

Suomen esimerkki asunnottomuuden torjunnasta osoittaa, että kolme tärkeintä osatekijää ovat asuntojen saatavuus, sosiaaliset tukijärjestelyt ja joko työllisyydestä tai sosiaaliturvasta peräisin olevat riittävät taloudelliset resurssit asumisen kustantamiseen. Oikeus ”kattoon pään päällä” on lähtökohta inhimilliselle elämälle ja siksi yhteiskunnassa on ponnisteltava tämän tavoitteen toteutumiseksi jokaisen kohdalla.

Vapaa liikkuvuus on EU:n perusarvo, joka pohjautuu luottamukseen. Tämä luottamus on ollut syksyn aikana kovilla, kun EU:ssa on pohdittu Romanian ja Bulgarian valmiutta liittyä sisärajatarkastuksista vapaaseen Schengen-alueeseen. Suomen ja Hollannin veto-oikeus neuvostossa on saanut ehdokasmaiden kiukkuiset mepit sorvaamaan täällä parlamentin puolella päätöslauselman, jonka hyväksyttämisellä he hakevat poliittista näpäytystä vastustajille.

Ongelma juontaa juurensa siihen, että Romanian ja Bulgarian liittyessä vuonna 2007 EU:n jäseniksi liittymiskriteerejä katsottiin läpi sormien. Korruptio, järjestäytynyt rikollisuus ja puutteet tuomioistuinlaitoksessa huolettivat jo silloin. Kuitenkin aivan kuten Kreikan liittyessä euroon poliittinen päämäärä oli tuolloinkin tärkeämpi kuin tiedossa olevat tosiseikat.

Päätöksen jälkeen perustettiin oikeus- ja sisäasioiden mekanismi (CVM), jonka kautta komissio ja neuvosto voivat seurata jäsenmaiden edistymistä. Se on kuitenkin Schengen-arviointimenettelystä erillinen eivätkä havaitut puutteet aiheuta poliittista painetta kummempia seuraamuksia.

Bulgarian ja Romanian ongelmana on, että ne täyttävät Schengenin säännöstön mukaiset tekniset edellytykset liittymiselle, mutta käytännössä – kuten kesän CVM-raportistakin voidaan lukea – tilanne korruption, järjestäytyneen rikollisuuden ja oikeuslaitoksen osalta on sellainen, että Schengenin säännöstön asianmukainen täytäntöönpano ja sisäinen turvallisuus eivät ole luotettavalla tavalla taattuja.

Siksi Suomen ja Hollannin johtopäätökset ovat mielestäni selkeät. Tekniset valmiudet eivät riitä, jos emme voi vakuuttua siitä, ettei rajavalvojia voida lahjoa. Brittilehti ”International Herald Tribune” kertoi Romanian keväisestä CVM-raporttia edeltäneestä ”ryhtiliikkeestä”, jossa pidätettiin lähes 300 korruptiosta epäiltyä rajavartijaa. Näppärimmät viranhaltijat olivat päässeet 5 800 euron työvuoro ansioille, ja hinnoittelutaksa oli 500 euroa per päänkäännös. Valokuvat rajavartioiden hulppeista luksusasunnoista olivat korutonta kertomaa.

Käydyn keskustelun yhteydessä Suomessa on huomiota kiinnitetty myös maiden vähemmistöjen – erityisesti romaanien – kohteluun. Ihmisarvoisen elämän edellytysten puuttuminen on johtanut siihen, että ihmisiä on joutunut lähtemään mainituista maista hakemaan turvapaikkaa tai kerjäämään muualle Eurooppaan. Schengen-kriteereihin tämä ei tietenkään kuulu, mutta kertoo politiikan linjauksista yleensä.

Suomen ja Hollannin linja tulisikin nähdä kannustuksena Romanialle ja Bulgarialle ponnisteluihin, jotta liittyminen olisi mahdollista tulevaisuudessa. Vapaan liikkuvuuden alueen turvallisuuden kannalta on varmistettava, että yhteisiä sääntöjä noudatetaan. Silloin voimme tulevaisuudessakin nauttia vaivattomasta liikkumisesta yli rajojen.

Euroopan Parlamentin viimekesäinen päätöslauselma kannustaa jäsenmaita huolehtimaan eri toimenpitein siitä, että naisten nykyinen vain kymmenen prosentin osuus suurimpien pörssiyhtiöiden johdossa saadaan nostettua vähintään 30 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Mikäli naisten osuutta ei saada nousemaan vapaaehtoisin toimin, asiasta uhataan esittää topakan komissaari Vivianne Redingin toimesta sitovaa EU-tason kiintiösääntelyä.

Tavoitteen tärkeydestä ollaan yksimielisiä. Naisten määrä yritysten hallituksissa kasvaa tällä hetkellä vain puoli prosenttiyksikköä vuodessa, joten ?tasaisenvauhdintaulukolla? kestää 50 vuotta ennen kuin yritysten hallituksissa kummallakin sukupuolella on vähintään 40 prosentin edustus.

Kiintiölaki on varmasti nopein tapa lisätä naisten osuutta yritysten johdossa, mutta ei kuitenkaan ongelmaton. Mielestäni yritysten johtoelinten tehtäviin perusteena on oltava aina vaadittu pätevyys niin tutkintojen kuin kokemuksenkin osalta; ketään ? sen paremmin naista kuin miestä – ei tulisi sivuuttaa kiintiöiden tähden. Ja toisaalta, kuka haluaa olla ?kiintiöhenkilö??

Joissakin maissa kiintiö saattavat olla ainut tapa edetä, mutta parlamentin päätöslauselmassakin tunnustettiin Suomen käyttöönottaman hallinnointikoodin teho.. Vuodesta 2008 pörssiyhtiöiden hallinnointikoodin suosituksen mukaisesti yhtiöiden johtoon on pitänyt valita molempia sukupuolia tai yrityksen on annettava säännöksen vastaisesta toiminnasta julkinen selvitys. Näin hallitusten ja hallintoneuvostojen naisten osuus on noussut 25 prosenttiin ja molempia sukupuolia hallituksissaan omaavien yritysten osuus on noussut 51 prosentista 70:een.

Paras argumentti naisten lisäämiseksi yritysten hallinnossa löytyy kuitenkin talouden faktaluvuista. Eurooppalaiset tutkimukset nimittäin osoittavat, että naisten huomattava edustus johtoasemissa on yritykselle taloudellista tulosta ja kilpailukykyä edistävä väline. Sama tulos saatiin Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan tutkimuksessa jo neljä vuotta sitten. Naisten johtamat yritykset ovat kannattavampia kuin miesjohtajien ohjauksessa olevat. Eikä kyse ole marginaalieroista, vaan yli 14 000 tuhannen osakeyhtiön otoksessa sijoitetun pääoman tuottoaste ero oli keskimäärin peräti 10 %.

Mikä siis voi selittää havaitut erot? Naisena tietysti mieluusti kallistuisin puolustamaan näkemystä, että naiset voivat olla miehiä parempia johtajia. Monesti kotihärdellin ja työn yhteensovittaminen vaatii selkeitä suunnitelmia, rautaista ajanhallintaa ja silloin tällöin hyviä äänijänteitä. Ehkäpä objektiivisempaa on kuitenkin arvioida, että ylimmän liikkeenjohdon naiset ovat vähyydestään johtuen jo valmiiksi valikoitunut huippuosaajien joukko. Tai sitten naiset vain hakeutuvat paremmin kannattaviin yrityksiin. Oli niin tai näin, tutkimus ainakin rohkaisee yrityskulttuuriin, jossa eteneminen ja nimitykset perustuvat pätevyyteen, eivät hyvä veli-verkostoihin. Osaava nainen hallituksessa ei ole imagokoriste, vaan liiketaloudellinen kilpailuetu.