Arvonlisävero otettiin Suomessa käyttöön EU-jäsenyyden myötä ja samalla lakkautettiin aiemmin peritty liikevaihtovero. Arvonlisäverojärjestelmällä on alun perin haluttu vauhdittaa EU:n sisämarkkinoita korvaamalla monenkirjavat kansalliset hyödykkeiden myyntiin kohdistuvat verot yhtenäisellä järjestelmällä. Kun kyseessä on vero, jäsenvaltiot kuitenkin päättävät siitä yleisen arvonlisäverokannan 15-25 % vaihteluvälin sisällä ja tästä voidaan johtaa vielä kaksi alennettua verokantaa kuten Suomessakin esimerkiksi elintarvikkeille, majoituspalveluille ja lääkkeille on tehty.

Vuosien saatossa arvonlisäverojärjestelmästä on tullut melkoinen tilkkutäkki, sillä verokantojen lisäksi alennettujen tuotteiden määrittelyt ja esimerkiksi ns. vähäisen toiminnan alaraja vaihtelevat suuresti maasta toiseen. Osassa jäsenmaista verojärjestelmä vuotaa muutenkin ja vitsi myyjän kysymykseen ”alvilla vai ilman?” on ikävän lähellä todellisuutta. Kertynyt arvonlisäverojen määrä on puolestaan laskentaperusta osalle jäsenvaltion suorittamasta EU-jäsenmaksusta, joten asiansa hoitava maksaa tässäkin rötöstelijöiden puolesta.

Viime kesän toritapahtumista tarttui mukaan yksi arvonlisäverojärjestelmän kummallisuus. Kesätoreilla on paljon kausiluontoista yritystoimintaa kotileivonnaisten, käsitöiden ja matkamuistojen myyjistä jäätelö- ja kahvikojuja pyörittäviin koululaisiin. Eräs puunveistäjä puki heidän ongelman nasevaan ihmettelyyn arvonlisäveron vähäisen toiminnan matalasta 8 500 euron alarajasta. Käsityövaltaisilla aloilla, joissa materiaalikulut jäävät vähäiseksi myynnistä vähennettävää ostojen arvonlisäveroa ei juuri kerry. Suurin panos tuotteesta on yrittäjän omaa työtä ja arvonlisävero tuntuukin monesta käsityövaltaisen alan yrittäjästä lisäverolta työlle.

Hallinnollisista syistä jäsenvaltioilla on ollut mahdollisuus vapauttaa pienet yritykset ALV-velvoitteista direktiivissä määrättyjen enimmäisraja-arvojen sisällä, jotka kuitenkin vaihtelevat jäsenvaltioista toiseen historiallisista syistä ja EU:n laajentumisen yhteydessä myönnetyistä poikkeuksista johtuen. Useissa muissa EU-maissa alarajahuojennus on kymmeniätuhansia euroja, korkeimmillaan Iso-Britanniassa yli 80 000 euroa. Suomi voisi ainoastaan käyttää meille liittymissopimuksessa määriteltyä maksimia 10 000 euroa, mutta tämän ylittäminen ei kansallisin päätöksin ole mahdollista. Suomessa pienyritysten kasvumahdollisuuksia ja tilannetta on pyritty helpottamaan siten, että käytössä on asteittainen huojennus 22 500 euron vuosiliikevaihtoon saakka.

Näiden säännösten takia jäsenvaltiot eivät ole lainkaan samanarvoisessa asemassa ja vastauksena esittämääni kysymykseen komissio toisti vuoden 2004 ehdotuksen, jolla jäsenvaltioille annetaan oikeus asettaa 100 000 euroa liikevaihdon ylärajaksi, jonka alle ne voisivat luoda itsenäisesti sellaisen järjestelmän, jota pitävät maansa talouden rakenteen kannalta tarkoituksenmukaisimpana. Ongelma on, että ehdotuksesta ei ole vielä päästy neuvostossa yksimielisyyteen. Osa jäsenmaista pitää rajaa liian korkeana ja pelkää kilpailuhäiriö- ja neutraalisuusongelmia.

Monelle pienelle käsityövaltaiselle yritykselle arvonlisäverovapaus auttaisi kannattavuutta ja madaltaisi itsensä työllistämisen kynnystä. Kunnat ja valtio puolestaan saisivat verotuloja taloudellisen toimeliaisuuden lisääntyessä. On harmillista, että juhlapuheissa pienyrittäjiä aina arvostetaan, mutta käytännössä tekojen tasolla kasvuun kannustavia toimenpiteitä ei saada aikaan.

Lambedusan ja Maltan edustalla uponneet siirtolaislaivat ovat nostattaneet poliittisen myrskyn paitsi EU:n rajavalvonnan vastuista niin myös maahanmuuttopolitiikasta kokonaisuudessaan. Arabikevään myllerrykset ja Syyrian sota ovat lisänneet alueen omien pakolaisten määrän useisiin miljooniin. Lisäksi ovat Sahelin eteläpuoleisesta Afrikasta saapuvat, jotka usein maksavat ihmissalakuljettajille pääsystä Eurooppaan.  Ihmisten tilanne on varmaan yhtälailla epätoivoinen molemmissa tapauksissa, mutta silti nämä apua tarvitsevat ryhmät pitäisi pystyä erottamaan toisistaan ja löytää ongelmiin erilliset ratkaisut.

Syyrian osalta EU-maissa pohditaan, ottaako vastaan jokunen sata vai muutama tuhat pakolaista. Samaan aikaan Turkki, Jordania ja Libanon yrittävät selvitä yli kahden miljoonan syyrialaisen kanssa. Jordanian suurlähettiläs totesikin, että he ovat aivan kantokyvyn äärirajoilla ja maan oma sisäinen turvallisuus voi vähitellen vaarantua. Humanitääristä apua näihin naapurimaihin on toki toimitettu, mutta kriisin entisestään pahenemisen estää vain tulitauon aikaansaaminen ja poliittisen ratkaisun löytyminen.

On selvää, että sodan keskellä olevia on autettava kaikin mahdollisin keinoin. Humanitääriseen apuun paikan päällä on panostettava ja tarjottava turvaa ihmisille. Suomi on ilmoittanut ottavansa 500 syyrialaispakolaista, erityisesti naisia ja lapsia, joita suurin osa pakolaisleireille paenneista on.  Saksa on tehnyt päätöksen 5000 ja Ruotsi 1900 kiintiöpakolaisesta. Lisäksi näihin maihin on pyrkinyt myös paljon turvapaikanhakijoita alueelta. EU:n arsenaalissa olisi vielä tilapäisen suojelun direktiivi sisäisine siirtoineen jäsenvaltioiden välillä, mutta kynnys sen käyttöönottoon on korkealla. Kuitenkin on absurdia ajatella, että kahden miljoonan pakolaisen ongelma ratkaistaan pakolaiskiintiöiden avulla.

Kemiallisten aseiden tuhoamisesta on päästy sopuun ja työkin aloitettu, mutta kriisin ratkaisu ei ole nurkan takana. Marraskuun puoleen väliin suunniteltu Geneve II – konferenssi voi vain toivoa yhteisymmärryksen syntymistä ns. siirtymäajasta hallituksineen. Syyrian oppositio on hajanainen, ja osalle ennakkoehtona on Assadin ero jo ennen neuvotteluja. Assad taas ei neuvottele ”kapinallisten” kanssa ennen kuin nämä luopuvat aseistaan. Sodan taustalla häärivät ulkovallat, kuten Iran, olisi nekin saatava pöydän ääreen. Jos sopua ei saada, pakolaisten määrän arvellaan nousevan kolmeen miljoonaan vuoden loppuun mennessä. Lääketieteen asiantuntijat puhuvat jo nyt yhdestä pahimmista humanitäärisistä katastrofeista.

Monien Pohjois-Afrikan maiden sekava tilanne on mahdollistanut tuottoisan ihmissalakuljetusbisneksen Välimerelle. Ihmiset maksavat kalliisti – usein jopa hengellään – ylikuormitetuista laivamatkoista paremman elämän toivossa. Libyassa ja Egyptissä ei taatusti jokaisen laivan perään katsota. Osa rajavartioista on itsekin sotkeutunut ihmissalakuljetukseen.

Muutamien kymmenien kilometrien päässä hämäristä lähtösatamista Italian Lambedusan kylän elämä on muuttunut täysin satojen pakolaisten pyrkiessä jatkuvasti saarelle.  Piskuinen 400 000 asukkaan Malta puolestaan vaatii muitakin jäsenmaita kantamaan vastuuta. Sikäläinen meppikollega puki monien saarelaisten ajatukset sanoiksi: ”Ei kai maantieteestä voi rangaista!”.

Ihmiskauppaa ja salakuljetusta on hankala kitkeä ilman yhteistyötä lähtö- ja kauttakulkumaiden kanssa. Rajojen valvonta on jäsenvaltioiden vastuulla, mutta apuna toimiva Frontex kaipaa lisää resursseja valvontaan ja meripelastustarpeisiin. Turvapaikkavirasto EASO:lla on tärkeä tehtävä avun koordinoinnissa mm. turvapaikka-asioiden asiantuntijoiden avulla. Maahan pyrkivien joukossa voi olla niitä, jotka ovat kansainvälisen suojelun tarpeessa.

Euroopan parlamentin vasemmisto ja vihreät haluaisivat oleskeluluvan jokaiselle merimatkalta hengissä selvinneelle. Ajatus kuulostaa kauniin solidaariselta, mutta takaa lähinnä ihmissalakuljettajien tuottoisan bisneksen jatkumisen. Laitonta maahanmuuttoa on tehokkaasti torjuttava ja rangaistava ihmissalakuljettajia.

Vastuullista on pyrkiä parantamaan laillisia keinoja saapua Eurooppaan mm. työhön tai opiskelemaan. Tällä kaudella onkin käsittelyssä ollut useita tätä koskevia direktiivejä. Jäsenmaat voivat harkita omaa työllisyystilannetta ennen kolmansien maiden työntekijöiden vastaanottamista. Hyvässä maahanmuuttopolitiikassa ihmisille tarjotaan mahdollisuus työllistyä ja rakentaa tulevaisuutta, eikä vain vastaanottoa ja heitteillejättöä.

Euroopan parlamentin täysistunto hyväksyi viime Strasbourgin istuntoviikolla päätöslauselman, jossa nostettiin esille kiireellisenä ihmisoikeusvetoomuksena kristittyjen vaino useissa Lähi-idän maissa.

Päätöslauselmassa nostettiin esille erityisesti Syyrian Maalaulassa Mar Taklan luostariin taistelujen keskelle eristyksiin jääneet 40 nunnaa ja orpoa lasta, samoin Pakistanin Peshawarissa kirkkoon tehdyssä itsemurhapommi-iskussa 78 kuollutta ja yli 100 haavoittunutta sekä vedottiin iranilaisen pastori Saeed Abedinin puolesta, joka on tuomittu 8 vuodeksi vankeuteen.

On todella tärkeää, että Euroopan Parlamentti uskaltaa korottaa äänensä kristityn vähemmistön puolesta Lähi-idässä. EU on pelännyt leimautumista ”kristittyjen maiden klubiksi” ja poliittisen korrektiuden nimissä on liian usein vaiettu. Kristinuskon syntysijoilla on kuitenkin menossa kehityskulku, jossa kristityt joutuvat jatkuvan vainon ja painostuksen takia jättämään kotinsa ja pakenemaan tai vielä pahempaa; heitä vangitaan ja kidutetaan tai surmataan kirkkoihinsa.

Oma poliittinen ryhmäni Euroopan Kansanpuolue EPP on pyrkinyt lisäämään uskontojen välistä dialogia ja järjestää vuosittain seminaarin ja tapaamisen eri uskontokuntien edustajille. Viime vuonna maailman suurimassa fransiskaani kirkossa pohdimme sitä, kuinka uskonnolliset yhteisöt voivat konkreettisesti auttaa ja tuoda toivoa työttömyyden ja taloudellisten ongelmien kanssa kamppailevien kansalaisten elämään.

Tänä vuonna dialogin aiheena oli ”Uskonnot rauhanrakennuksessa ja konfliktien ratkaisussa Välimeren alueella”. Kun alueen tilannetta katsoo Arabikevään myllerrysten jälkeen ja Syyrian sodan keskellä, dialogia tarvitaan varmasti enemmän kuin koskaan, ja on paikallaan arvioida, miten uskonnolliset yhteisöt saadaan työskentelemään yhteiskuntien kehittämisen ja rauhallisen rinnakkaiselon hyväksi. Mukana olivat eri kristittyjen kirkkojen lisäksi myös muslimi- ja juutalaisyhteisöjen edustajat.

Seminaarin lukuisissa puheenvuoroissa tuli hyvin esille alueen vaikea historia mm. kolonialismin ja eri valloittajien jättämät jäljet. Toisaalta lähes kaikissa maissa on ollut aikoja, jolloin kristityt, juutalaiset ja muslimit ovat eläneet rintarinnan sovussa. Uskonto itsessään ei ole ollut ongelma ellei sitä ole valjastettu valtapyrkimysten polttoaineeksi. Uskontoon sitoutuneet kansalaiset ovat usein aktiivisia myös kansalaisyhteiskunnassa erilaissa vapaaehtoisjärjestöissä ja siten tukevat demokratian rakenteita, jos niille annetaan mahdollisuus kehittyä.  Uskonto on siis parhaimmillaan kansalaisyhteiskunnan rakentamisen väline.

Silti alueella on usein sorruttu uskonnon sävyttämään terrorismiin. Uskonnon ja terrorismin välinen tutkimus 400 terroriteon taustalta kumoaa sen yleisen myytin, että köyhyys ja koulutuksen puute ajaa terrorismiin. Terroristeista 60 % oli suorittanut yliopistotutkinnon, lähes kaikki kuuluivat tulotason suhteen vähintään keskiluokkaan ja useimmat olivat naimisissa, eikä hirmutekojen taustalla yleensä ollut psykopaattisuutta tai muita vakavia mielenterveyden ongelmia. Erilaista fanaattisuutta maailmasta löytyy myös ei-uskonnollisten motiivien ajamana, josta ekoterrorismi mainittiin yhtenä. Osallisuuden kokemuksen puute ympäröivästä yhteisöstä ja tunne, ettei pysty vaikuttamaan madaltaa kynnystä hirmutekoihin, joskaan nekään eivät täysin selitä äärimmäisyyksiä.

Miten selvitä eteenpäin? Arabikevät seuraamuksineen on osoittanut, että demokratia tarkoittaa paljon enemmän kuin vaalien järjestämistä. Monissa maissa ääriryhmät ovat saaneet vallan demokraattisesti, mutta aloittaneet välittömästi prosessin, jolla demokratiaa heikennetään ja oppositio vaimennetaan. Demokratian kypsyyttä osoittaa se, onko vallanpitäjä valmis suojelemaan myös vähemmistöjä, vaikka enemmistön numeerisella vallalla heidät voisi sivuuttaa.  Maltillisten voimien alueella tulisi yhdistää voimansa, sillä ratkaisu ei löydy sen paremmin fundamentalismista kuin sekularismistakaan – useimmat ihmiset pelkäävät molempien voittokulkua yhtälailla. Niin kuluneelta kuin kuulostaakin, niin rauhaa ei rakenneta ilman tiedon ja ymmärryksen lisäämistä toistemme tilanteesta ja siihen kuuluu myös uskontojen tunteminen. Tarvitaan toinen toistemme kunnioittamista.

 

Sari Essayah, KD/EPP

[email protected]