Vapaa liikkuvuus on EU:n perusarvo, joka pohjautuu luottamukseen. Tämä luottamus on ollut syksyn aikana kovilla, kun EU:ssa on pohdittu Romanian ja Bulgarian valmiutta liittyä sisärajatarkastuksista vapaaseen Schengen-alueeseen. Suomen ja Hollannin veto-oikeus neuvostossa on saanut ehdokasmaiden kiukkuiset mepit sorvaamaan täällä parlamentin puolella päätöslauselman, jonka hyväksyttämisellä he hakevat poliittista näpäytystä vastustajille.

Ongelma juontaa juurensa siihen, että Romanian ja Bulgarian liittyessä vuonna 2007 EU:n jäseniksi liittymiskriteerejä katsottiin läpi sormien. Korruptio, järjestäytynyt rikollisuus ja puutteet tuomioistuinlaitoksessa huolettivat jo silloin. Kuitenkin aivan kuten Kreikan liittyessä euroon poliittinen päämäärä oli tuolloinkin tärkeämpi kuin tiedossa olevat tosiseikat.

Päätöksen jälkeen perustettiin oikeus- ja sisäasioiden mekanismi (CVM), jonka kautta komissio ja neuvosto voivat seurata jäsenmaiden edistymistä. Se on kuitenkin Schengen-arviointimenettelystä erillinen eivätkä havaitut puutteet aiheuta poliittista painetta kummempia seuraamuksia.

Bulgarian ja Romanian ongelmana on, että ne täyttävät Schengenin säännöstön mukaiset tekniset edellytykset liittymiselle, mutta käytännössä – kuten kesän CVM-raportistakin voidaan lukea – tilanne korruption, järjestäytyneen rikollisuuden ja oikeuslaitoksen osalta on sellainen, että Schengenin säännöstön asianmukainen täytäntöönpano ja sisäinen turvallisuus eivät ole luotettavalla tavalla taattuja.

Siksi Suomen ja Hollannin johtopäätökset ovat mielestäni selkeät. Tekniset valmiudet eivät riitä, jos emme voi vakuuttua siitä, ettei rajavalvojia voida lahjoa. Brittilehti ”International Herald Tribune” kertoi Romanian keväisestä CVM-raporttia edeltäneestä ”ryhtiliikkeestä”, jossa pidätettiin lähes 300 korruptiosta epäiltyä rajavartijaa. Näppärimmät viranhaltijat olivat päässeet 5 800 euron työvuoro ansioille, ja hinnoittelutaksa oli 500 euroa per päänkäännös. Valokuvat rajavartioiden hulppeista luksusasunnoista olivat korutonta kertomaa.

Käydyn keskustelun yhteydessä Suomessa on huomiota kiinnitetty myös maiden vähemmistöjen – erityisesti romaanien – kohteluun. Ihmisarvoisen elämän edellytysten puuttuminen on johtanut siihen, että ihmisiä on joutunut lähtemään mainituista maista hakemaan turvapaikkaa tai kerjäämään muualle Eurooppaan. Schengen-kriteereihin tämä ei tietenkään kuulu, mutta kertoo politiikan linjauksista yleensä.

Suomen ja Hollannin linja tulisikin nähdä kannustuksena Romanialle ja Bulgarialle ponnisteluihin, jotta liittyminen olisi mahdollista tulevaisuudessa. Vapaan liikkuvuuden alueen turvallisuuden kannalta on varmistettava, että yhteisiä sääntöjä noudatetaan. Silloin voimme tulevaisuudessakin nauttia vaivattomasta liikkumisesta yli rajojen.

Euroopan Parlamentin viimekesäinen päätöslauselma kannustaa jäsenmaita huolehtimaan eri toimenpitein siitä, että naisten nykyinen vain kymmenen prosentin osuus suurimpien pörssiyhtiöiden johdossa saadaan nostettua vähintään 30 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Mikäli naisten osuutta ei saada nousemaan vapaaehtoisin toimin, asiasta uhataan esittää topakan komissaari Vivianne Redingin toimesta sitovaa EU-tason kiintiösääntelyä.

Tavoitteen tärkeydestä ollaan yksimielisiä. Naisten määrä yritysten hallituksissa kasvaa tällä hetkellä vain puoli prosenttiyksikköä vuodessa, joten ?tasaisenvauhdintaulukolla? kestää 50 vuotta ennen kuin yritysten hallituksissa kummallakin sukupuolella on vähintään 40 prosentin edustus.

Kiintiölaki on varmasti nopein tapa lisätä naisten osuutta yritysten johdossa, mutta ei kuitenkaan ongelmaton. Mielestäni yritysten johtoelinten tehtäviin perusteena on oltava aina vaadittu pätevyys niin tutkintojen kuin kokemuksenkin osalta; ketään ? sen paremmin naista kuin miestä – ei tulisi sivuuttaa kiintiöiden tähden. Ja toisaalta, kuka haluaa olla ?kiintiöhenkilö??

Joissakin maissa kiintiö saattavat olla ainut tapa edetä, mutta parlamentin päätöslauselmassakin tunnustettiin Suomen käyttöönottaman hallinnointikoodin teho.. Vuodesta 2008 pörssiyhtiöiden hallinnointikoodin suosituksen mukaisesti yhtiöiden johtoon on pitänyt valita molempia sukupuolia tai yrityksen on annettava säännöksen vastaisesta toiminnasta julkinen selvitys. Näin hallitusten ja hallintoneuvostojen naisten osuus on noussut 25 prosenttiin ja molempia sukupuolia hallituksissaan omaavien yritysten osuus on noussut 51 prosentista 70:een.

Paras argumentti naisten lisäämiseksi yritysten hallinnossa löytyy kuitenkin talouden faktaluvuista. Eurooppalaiset tutkimukset nimittäin osoittavat, että naisten huomattava edustus johtoasemissa on yritykselle taloudellista tulosta ja kilpailukykyä edistävä väline. Sama tulos saatiin Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan tutkimuksessa jo neljä vuotta sitten. Naisten johtamat yritykset ovat kannattavampia kuin miesjohtajien ohjauksessa olevat. Eikä kyse ole marginaalieroista, vaan yli 14 000 tuhannen osakeyhtiön otoksessa sijoitetun pääoman tuottoaste ero oli keskimäärin peräti 10 %.

Mikä siis voi selittää havaitut erot? Naisena tietysti mieluusti kallistuisin puolustamaan näkemystä, että naiset voivat olla miehiä parempia johtajia. Monesti kotihärdellin ja työn yhteensovittaminen vaatii selkeitä suunnitelmia, rautaista ajanhallintaa ja silloin tällöin hyviä äänijänteitä. Ehkäpä objektiivisempaa on kuitenkin arvioida, että ylimmän liikkeenjohdon naiset ovat vähyydestään johtuen jo valmiiksi valikoitunut huippuosaajien joukko. Tai sitten naiset vain hakeutuvat paremmin kannattaviin yrityksiin. Oli niin tai näin, tutkimus ainakin rohkaisee yrityskulttuuriin, jossa eteneminen ja nimitykset perustuvat pätevyyteen, eivät hyvä veli-verkostoihin. Osaava nainen hallituksessa ei ole imagokoriste, vaan liiketaloudellinen kilpailuetu.

Yleinen mielipide harvoin vastustaa pankkien sääntelyn ja valvonnan lisäämistä. Niinpä komission kaavailema esitys pankkiunionista on saanut osakseen etupäässä myönteistä tukea. Esityksellä luvataan turvata pankkijärjestelmän vakaus ja purkaa talouskriisin syventämä pankkien ja valtioiden välinen kuolemankierre. Kun vielä kerrotaan, että näin toimien pankkikriisin hoito ei tulevaisuudessa ole enää veronmaksajien kontolla, kuulostaa jo liian hyvältä ollakseen totta.

Mistä pankkiunionissa siis on kyse? Euroopan Keskuspankin (EKP) alaisuuteen halutaan siirtää koko pankkisektorin valvonta ja ohjaus pankkitoimilupien myöntämistä ja perumista myöden, ja lisäksi perustetaan EU:n yhteinen talletussuojajärjestelmä ja yhteinen kriisinhallintarahasto.

Talouskriisin aikana monien eurooppalaisten pankkien taseisiin on kertynyt eri arvioiden mukaan jopa 300- 2 000 miljardia euroa kehnoja arvopapereita, joukkovelkakirjalainoja ja epäkurantteja vakuuksia. Pankkien kotivaltiot kuten Espanja, Italia, Saksa ja Ranska ovat ostaneet aikaa eivätkä hevin päästä edes konkurssikypsiä pankkejaan kaatumaan valtion vastattavaksi.

Pankkiunionin turvin konkurssiohjaus annetaan EKP:lle ja riskit ja tappiot päästään jakamaan kaikkien pankkien ja välillisesti asiakkaiden kesken, myös niiden, jotka eivät ole syyllisiä ongelmiin. Turhaan ei siis OP-Pohjolan Karhinen varoittele riskeistä ”synnyttää käytännössä EU-maiden pankkien asiakkaiden välille yhteisvastuun”.

Suomessa kuten muissakin Pohjoismaissa pankit on jo kauan velvoitettu keräämään talletussuojarahastoa. Näin ei ole kaikissa jäsenmaissa, joten jos talletussuojajärjestelmä rakennetaan yhdistämällä kansalliset rahastot eurooppalaiseen, lasku lankeaa taas asiansa hoitaneiden maksettavaksi. Tässä taloustilanteessa moinen tulonsiirto kriisipankeille heikentäisi ennestään ongelmamaiden halukkuutta laittaa taloutensa ja pankkisektorinsa kuntoon.

Pankkiunioni herättää myös koko joukon käytännön kysymyksiä. Saksassa on aprikoitu, miten EKP:n resurssit voivat mitenkään venyä lähemmäs 6 000 euroalueen pankin valvontaan ilman massiivista lisäbyrokratiaa, missä menee työnjako kansallisten valvojien kanssa ja olisiko keskityttävä vain systeemisesti merkittäviin, noin 50 rajanylittävää toimintaa harjoittavaan pankkiin. Syveneekö juopa euro- ja ei-euromaiden kesken entisestään? Euroalueen uudet säännöt tuskin houkuttelevat esimerkiksi Iso-Britanniaa niin paljon, että siellä haluttaisiin muita päättämään pankkisektorin valvonnasta, saatikka osallistumaan erilaisiin konkurssirahastoihin.

Pankkiunionin markkinointi paremman valvonnan takaajana pistää miettimään, mitä virkaa on sitten vastaperustetuilla eurooppalaisilla osake-, vakuutus- ja pankkivalvontaviranomaisella sekä systeemiriskikomitealla. Todellinen tähtäin onkin EKP:n roolin muuttuminen riippumattomasta hintavakauden säätelijästä integroidun talousunionin talouspolitiikan työkaluksi. Liittovaltiolle halutaan rakentaa keskuspankki, jota nykyiset rajoitukset ainoastaan jälkimarkkinoilla toimijana eivät enää rajoita. Siihen tarvitaan koko pankkisektorin haltuunotto.

Suomen olympiamenestys Lontoossa on jättänyt toivomisen varaa. Valtaisaa mitalisadetta piskuinen kansa tuskin edes odotti, mutta pettymyksen tunnetta ovat tuoneet monet ponnettomat urheilusuoritukset ja tulosten jääminen kauaksi kauden parhaista, lisäksi mukaan mahtuu vielä onnettomia loukkaantumisia. Urheilijoiden puolesta harmittaa, että tuhansien tuntien työ ja sinnikäs harjoittelu valuu hukkaan.

Olympialaisten hienosta tunnelmasta ja upeista suorituksista on kyllä voinut nauttia ilman sinivalkoisia silmälasejakin. Pelätyiltä liikennekaaoksilta on vältytty ja järjestelyt ovat sujuneet peribrittiläisellä tyyneydellä. Avajaisista lähtien saarivaltakunta on pistänyt parastaan ja kotiyleisön tuki on pistänyt omat urheilijat venymään aivan uskomattomiin suorituksiin. Jos oli suomalaisilla aikoinaan Münchenin taianomainen puolituntinen, niin huikea oli brittienkin kolmen kullan tunti Wembleyn lauantai-illassa.

Juuri niitä venymisiä ja itsensä ylittämisiä on meikäläisiltä jäänyt kaipaamaan. Kisoja on toki jäljellä lähes viikko, mutta varmaa on, että useammassa lajiliitossa joudutaan syksyn mittaan pesemään menestymättömyyden jälkipyykki. Aina on helppoa vedota resurssien pienuuteen, mutta lukuisten kehitysmaiden urheilijoiden menestys nakertaa pohjaa siltä selitykseltä. Varmastihan myös Kiinan, USA:n ja Australian kaltaiset urheilun mahtimaat omaavat kukin tehokkaan järjestelmän, joilla he haravoivat lahjakkuudet oikeiden lajien pariin. Silti väitän, että lajikulttuurin synnyttämä menestys on vetovoimatekijöistä ylivoimainen. Miten muuten voi selittää suomalaisen kestävyysjuoksun tai keihäänheiton imua läpi 1900-luvun.

Lajikulttuurin syntyminen voi joskus olla pienestä kiinni. Itse sain seurata ja elää mukana kävelyurheilun nousua hyljeksitystä lapsipuolen asemasta 90-luvun suomalaisen yleisurheilun menestyslajiksi ja vahvaksi tukijalaksi keihäänheiton rinnalle. Vaikka kilpakävely on yksi vanhimmista nykyaikaisten olympialaisten lajeista, vasta Reima Salosen johdolla avattu 7 arvokisamitalin ja 9 pistesijan putki avasi tien suomalaisten tietoisuuteen.

Polku menestykseen oli kuitenkin kivinen. Lajin asemaa ei juuri auttanut, että kenttäväki oli poliittisesti voimakkaasti jakautunut Työväen Urheiluliiton TUL:n ja silloisen svullilaisen Suomen Kävelyurheiluliiton suojiin. Kornein tilanne tältä suomalaisen poliittisen urheilun ”kultakaudelta” on jäänyt mieleeni DDR:stä, jonne Suomesta saapui kaksi omissa maajoukkueasuissa kilpailevaa joukkoa. Selkämyksissä luki vielä varmuuden vuoksi Finland TUL ja Suomi. Jaettu Saksakin näytti tuolloin yhtenäisemmältä porukalta!

Poliittisten kähinöiden lisäksi laji kärsi kroonisesta rahapulasta. Toisten yleisurheilijoiden tiedustellessa kävelijöiden ”starttirahoista”, kerroin huvittuneille kuulijoille eräänkin Italian kisareissun jälkeen postiluukusta tupsahtaneesta pankkisiirrosta. Liiran kurssi oli mokoma päässyt muuttumaan lentolippujen lunastuksen ja maksun välisenä aikana ja liiton kassa oli tyhjä, joten jokainen urheilija kantoi kiltisti oman jyvitetyn osansa kurssitappioista. Voi kuulostaa jo legendalta, mutta lajiliiton varainhankinnan kivijalan muodosti viirien, tarrojen ja avaimenperien myynti. Nämä kaikki sattumukset nostavat nyt lämpimän hymyn suupieliin, sillä olosuhteista riippumatta tai ehkäpä juuri niiden takia tärkeintä kaikista oli kokea liikunnan ilo.

Olympialaiset ovat mammuttimainen tapahtuma; silti toivoo, että juuri urheilun ilo ja elämykset välittyisivät vahvoina ja saisivat pienet ja isommatkin liikkumaan hyvien harrastusten pariin.

Heinäkuun helteitä odotellessa Suomessa on käyty edelleen jälkipuintia siitä, mistä kesäkuun huippukokouksessa päätettiin ja vedätettiinkö eduskuntaa Euroopan Vakausmekanismin (EVM) hyväksymisessä. Vaikka EU-jargoni on usein tarkoituksella moniselitteistä, niin EVM:n sopimustekstin tulkinnan osalta keskustelu on kyllä osin kotikutoista.

Eduskunta hyväksyi EVM-sopimuksen ennen juhannusta ja seuraavalla viikolla Euroalueen päämiesten 29.6.2012 julkilausumassa todetaan ”Vahvistamme, että rahoitustuen myöntää ERVV kunnes EVM on käytettävissä ja että rahoitustuki sen jälkeen siirretään EVM:lle ilman senioriteettiasemaa.”. Kun olemme itse olleet hyväksymässä Espanjan lainaosuuden mahdollisen siirron EVM:ään ilman etuoikeusasemaa, niin silloin varmasti on ymmärretty, että näin voidaan EVM-sopimuksen sääntöjen puitteissa yksimielisesti sovittaessa tehdä. Jos näin päätettiin Espanjan kohdalla, niin lienee selvää, että sama päätös voidaan tehdä uudelleenkin, jos euroryhmä siten sopii. Eikä tarvitse olla kummoinen ennustaja, kun arvelee, että näin tehdään jatkossakin. Aina voidaan vedota siihen, miksi Espanjan pankit saisivat paremmat ehdot kuin joku muu velallinen.

Pikemminkin pitäisi keskustella siitä, mitä argumentteja suomalaisessa keskustelussa EVM-sopimuksen hyväksymisen puolesta käytettiin. Lainojen ensisijaisuuden hehkuttaminen ei liene ollut niistä viisaimpia. Joten käytyä kalabaliikkia ymmärtää tätä taustaa vasten paremmin.

Koko jupakka saattaa kumminkin hallitusohjelma-kirjauksen takia ”tässä konkurssissa” kääntyä Suomen eduksi. Suomen on jatkossakin vaadittava myös jokaiselle mahdolliselle EVM-tukipaketille vakuudet, jos/kun niiltä puuttuu ensisijaisen velkojan asema. Muualla tiedetään jo, että kyse on Suomen osalta tuen hyväksymisen edellytyksistä. Joten kotimaisten federalistien on turha kauhistella Suomen ”heittäytymisestä hankalaksi” tai vaikutusta maineeseen. Sitä paitsi viime päivien luottoluokittajien arvion mukaan vakuudet eivät ainakaan ole heikentäneet Suomen talouden näkymiä ja luottamusta. Niiden turvin Suomi saattaa saada jotain takaisinkin, kun EVM-vivutus aikanaan imaisee vahvatkin taloudet yhteisen velan syövereihin.

Kokonaan toinen kysymys on sitten, oikeneeko kriisi näillä eväillä. Espanjan korot huitelevat jo 7,5 prosentissa, ja seuraavaksi odotellaan Espanjan valtion tuloa lainaluukulle. Federalistien ratkaisumallia ”enemmän Eurooppaa” eli yhteistä velkaa ajetaan härkäpäisesti, vaikka mitään vaikutusta sillä ei näytä olevan. Tien päässä häämöttää Euroopan keskuspankin rahan painamisen laukaisema hyperinflaatio tai EVM-vivutuksen aikaansaama romahdus. Joillekin sillä ei ole väliä, sillä kaikki kansantaloudet on silloin saatu samaan suohon. Matalapainetta siis pukkaa muuallakin kuin säärintamalla.

Viime viikon EU-huippukokous päättyi tavallistakin sekavimmissa tunnelmissa. Tovin näytti siltä, etteivät EU-johtajat itsekään tienneet, mistä oli loppujen lopuksi yön pitkinä tunteina päästy sovintoon.

Espanjan tukeminen ei varmasti tullut kenellekään odottamatta; sen sijaan Saksan taipuminen pankkien suoraan tukeen pysyvän vakausmekanismin EVM:n kautta on yllätys. Kokouksen loppupäätelmissä haluttiin alleviivata sitä, että pankit pääsevät ”hunajapurkille” vasta kun euroalueen pankkeja varten on perustettu uusi yhteinen valvontamekanismi, jossa EKP on osallisena.

Valvonnan lisäämisen finanssisektorille pitäisi kai lähtökohtaisesti tuottaa turvallisuuden tunnetta. Mutta hetkinen, eikös tämän koko kriisin alkumetreillä perustettu jo uusi finanssivalvontajärjestelmä, johon sisältyi mm. Euroopan pankkiviranomaisen ja järjestelmäriskikomitean perustaminen. Mikä siis mahtaa olla uuden valvontamekanismin lisäarvo, kun entisetkään eivät tunnu tehtävästä suoriutuvan? Vai oliko tarkoitus vain jälleen kerran rauhoitella markkinoita?

Jossakin vaiheessa esillä oli ajatus, jossa pankeille perustettaisiin niiden itsensä rahoittama vakausjärjestelmä, ja siten pystyttäisiin purkamaan pankkien ja valtioiden välinen kierre. Nykytilanne ainakin aiheuttaa vääristymiä pankkimarkkinoilla, kun elinkelvottomia rahalaitoksia tuetaan vastikkeetta. Ymmärrettävää on, että taseensa ja riskinsä hoitaneita finanssilaitoksia ei yhteisvastuu houkuta semminkin kun veronmaksajat ovat tähänkin asti pelastaneet pulasta.

Viime viikon päätösten jälkeen Suomessa alkoi tutuksi käynyt vakuuskeskustelu Espanjan lainojen osuudelle väliaikaisesta rahoitusvakausvälineestä ERVV:stä. Vakuuksia tulee jo johdonmukaisuudenkin takia vaatia, vaikka Suomen esitys vakuudellisista velkakirjoista olisikin ollut kannatettavin toimintatapa. Se ei kuitenkaan saanut tarvittavan laajaa tukea muilta.

Vakuuksien varjoon on taas jäänyt paljon suurempia asioita, kuten neuvoston päätelmissä hyväksytyt maakohtaiset suositukset, joilla ohjataan jäsenvaltioiden politiikkoja ja talousarvioita. Suomen kohdalla kyseessä on mm. eläkeiän nosto, joten meillä käynnistyy pikapuolin komission – ei työmarkkinaosapuolten – ohjeistamana eläkekeskustelu.

Samoin Eurooppa-neuvosto sopi, että laaditaan aikataulutettu etenemissuunnitelma jo vuoden loppuun mennessä vahvemman talous- ja rahaliiton aikaansaamiseksi. Paperi kulkee nimellä ”Kohti todellista talous- ja rahaliittoa”. Turhaanpa eivät valtiovarainministeriön virkamiehet Hetemäki ja Sailas haastatteluissa ennen huippukokousta todenneet, että pöydällä on nyt esityksiä, joilla ei ole mitään tekemistä akuutin kriisin kanssa, vaan niitä ajavat eteenpäin muut poliittiset agendat.

Ennen vuoden loppua joudutaan väkisinkin pohtimaan, mitkä toimenpiteet ”todellisen” liiton rakentamisessa vaativat perussopimuksen muuttamista. Olisiko meilläkin aika vihdoin käydä laaja kansalaiskeskustelu EU:n suunnasta ja Suomen kannasta ”liittovaltiojunassa”?