Helsingissä vieraillut Euroopan parlamentin puhemiehen Jerzy Buzek ehdotti, että EU:n komissio pitäisi valita parlamentin jäsenistä ja muuttaa sen luonne EU:n hallitukseksi.

Tähän ehdotukseen on mahdoton yhtyä. Liittovaltio, johon ehdotus tähtää, olisi Suomelle epäedullinen. Buzekin malli suosisi suuria jäsenmaita. On tärkeää, että jokaisella jäsenmaalla tulevaisuudessakin on oma komissaarinsa ja että komissio toimii myös jatkossa virkamieselimenä, joka tekee lainsäädäntöehdotuksia ja valvoo lainsäädännön toimeenpanoa.

Euroopan parlamentissa ei ole hallituspuolue-oppositiopuolue asetelmaa. Se on hyvä, koska ratkaisuihin voidaan etsiä enemmistöjä asiakohtaisesti.

Buzek ehdotti myös komission puheenjohtajan valitsemista suoralla koko Euroopan laajuisella kansanvaalilla ja hänen valtansa lisäämistä antamalla hänelle myös EU:n huippukokouksen puheenjohtajan tehtävät. Tällainen superpoliitikko vastaisi lähes USA:n presidenttiä ja tulisi aina väkirikkaimmista maista.

Minusta on hyvä, että tämänkin kannanoton myötä Suomessa tulee esiin, kuinka laaja kannatus Euroopan parlamentissa löytyy kaikenlaisille esityksille, joilla harpattaisiin liittovaltion suuntaan. Poliitikkojen ja tiedonvälityksen avoimuutta tulee tässä suhteessa parantaa. Suomalaisilla on oikeus olla perillä siitä, mitä on suunnitteilla.

Meillä Euroopan parlamentissa on valitettava työsarka torjua tällaisia esityksiä. Viimeksi torjuimme Duffin mietinnön etenemistä, jonka mukaan osa parlamentin jäsenistä valittaisiin yleiseurooppalaisilta listoilta ja kriisivaliokunnan esitystä 5-10% bkt-osuuden siirtämisestä kansallisista budjeteista EU:n budjettiin.

Lisäksi talouden syöksykierteessä ajetaan ratkaisuja, joissa velka tulee tavalla tai toisella yhteisvastuuseen. Näin tapahtuu eurobondienkin kohdalla, joita komissio esittää. Ne voivat saada enemmistön parlamentissa, koska täällä enemmistönä ovat saajamaiden edustajat. Asiansa paremmin hoitaneiden maiden keskuudessa on jakolinja. Yleensä vasemmisto ajaa tulonsiirtoliittovaltiota, keskusta-oikeisto ajaa maiden omaa vastuuta.

Saksalla ja Suomella on paljon hävittävää velkojen yhteisvastuissa. Joudumme yhä enemmän maksumiehiksi, kun korkotasomme nousee. Vastaavasti saajamailta vähenee pakko alkaa hoitaa talouttaan paremmin. Tätä askelta liittovaltion suuntaan Suomen hallitus on tähän asti vastustanut.

Eurooppa on paniikissa. Useampi maa horjuu taloudellisen kriisin partaalla. Pankkisektori on vakavissa vaikeuksissa ja ratkaisut myöhässä. Maailman johtavien talousmahtien G-20 kokous päättyi sekavissa tunnelmissa, sillä valtionpäämiehet eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, miten Kansainvälistä valuuttarahastoa (IMF) voitaisiin käyttää euroalueen tukemiseen.

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Euron ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sen takeeksi solmittua kasvu- ja vakaussopimusta ei enää noudatettu, ja jäsenmaiden velkaantumiset karkasivat holtittomille urille. Kreikan tilastopimittelyyn taas mikään taho ei ollut varautunut.

Velkaantumisesta ei pidä syyttää yksin USA:n asuntomarkkinoiden kuplasta 2008 alkanutta finanssikriisiä. Vuosien ajan hallitukset jäsenmaissa ovat halunneet miellyttää äänestäjiä ja ikäviä talouspäätöksiä on lykätty eikä edes talouskasvun vuosina ole laitettu tarpeeksi syrjään pahan päivän varalta. Näin myös Suomessa, vaikka tilanteemme on toki parempi useimpiin euromaihin verrattuna.

Maksukyvyttömyyden uhkaamia maita on pyritty auttamaan rakentamalla pelastuspaketteja rahoitusvakausvälineen kautta, jota euromaat rahoittavat ja takaavat. Kuitenkaan nämä erilaiset pelastuspaketit, väliaikaiset ja pysyvät mekanismit eivät ole palauttaneet rahoitusmarkkinoiden luottamusta. Velkainstrumentit kun eivät poista ongelmamaiden holtittomia alijäämiä. Avustusjärjestelyn uskottavuus on koetuksella myös siksi, että takaajina on euromaita, joiden oma velkaisuus ylittää niiden BKT:n ja valtiontalous on pakkasella.

Talouskriisin myötä on myös alkanut talouspolitiikan vahvempi yhteinen ohjaus. Se sisältää osin sinällään kannatettavia toimia esimerkiksi finanssimarkkinoiden ja rahoitusinstrumenttien tiukempaa sääntelyä ja parempaa valvontaa sekä esityksiä pankkisektorin suuremmasta vastuusta kriisien hoidossa. Samoin osalla taloushallintopaketin esityksistä halutaan – aivan oikein – tehostaa voimassa olevan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista. Kuitenkin mukana on esityksiä, joilla otetaan askeleita yhä syvempään talousintegraatioon ja liittovaltiokehitykseen.

Nyt taloushallintopaketti keskittää talouspolitiikan ohjauksen komission käsiin. Komissiolle on ehdotettu mm. vapaa toimivalta taloutta seuraavien indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa sanktiointia myöden. On aivan selvä, että jos ns. kilpailukykyseurantaan valitaan palkka- ja hintakehityksen tunnuslukuja, nämä pitävät sisällään poliittisia valintoja. Kun pohjoismaisen mallin kilpailukyky ei ole koskaan perustunut alhaisiin työvoimakustannuksiin ja ohueen julkiseen sektoriin, niin tiedossa voi olla meille kylmää kyytiä. Voidaan myös kyseenalaistaa, miten hallituksia saadaan sanktioida esimerkiksi työmarkkinaosapuolten palkkasopimuksista tai vaihtotaseen alijäämistä? Tämä on suuri periaatteellinen päätös, sillä tähän mennessä budjettipolitiikka on ollut kansallisessa päätäntävallassa.

Talouspolitiikan syvenevää integraatiota on tarkasteltava paitsi suvereniteetin myös demokratian näkökulmasta. Jos jäsenvaltioista tulee vahvan ohjauksen ja sanktioinnin kautta komission käskyläisiä ja sen talouspolitiikan myötäjuoksijoita, onko jatkossa väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään? Kansalaisten kokemus siitä, ettei oikeasti voi vaikuttaa politiikan suuntaan vaan valta on keskittynyt harvoille ja avoimuus puuttuu, voi pahimmillaan johtaa vakaviin seurauksiin yhteiskunnassa. Koen siksi, että keskustelu EU:n kehityksestä ja maamme suunnasta siinä kuuluu myös presidentinvaaleihin.

Viimeisen puolen vuoden ajan olen yhä tihenevästi saanut yhteydenottoja – on tiedusteltu, voisinko asettua Kristillisdemokraattien presidenttiehdokkaaksi. Elokuun puoluekokous Kokkolassa päätti delegoida päätöksenteon, mutta linjasi hyvin selkeästi, etteivät Kristillisdemokraatit asetu puolueena minkään muun puolueen ehdokkaan taakse. Kysymystä ehdokkuudesta olen punninnut koko tämän ajan.

Presidenttiehdokkuuteen ei voi hypätä puolihuolimattomasti eikä se ole esikampanja joihinkin muihin vaaleihin. Kampanjoissa ei myöskään ole ”light”-versioita, vaan peliin on laitettava koko persoona, puhumattakaan ajasta ja rahasta. Lisäksi näissäkin ”kisoissa” semifinaalista tähdätään eteenpäin, vaikka jokainen osallistuva ehdokas tuo oman lisänsä arvokeskusteluun. Pystyin siis helposti listaamaan A-4:n verran perusteluita poisjäännille.

Vakaan harkinnan jälkeen olen kuitenkin päättänyt olla käytettävissä Kristillisdemokraattien ehdokkaana presidentin vaaleissa, mikäli KD:n puoluevaltuusto niin päättää. Koin, että on ainakin kaksi sellaista syytä, miksi tulee olla mukana: Suomen suunta ja arvopohja.

Koko Euroopan ja maailmankin eläessä koettelemuksissa ja isojen haasteiden keskellä vastuullinen poliittinen liike ei saa jäädä sivustakatsojaksi, kun keskustellaan Suomen tulevaisuudesta. Kristillisdemokraattista ei ole vetäytyä vastuusta, vaan on käytettävä kaikki ne mahdollisuudet, mitä on olemassa kehityksen kankeamiseksi paremmalle uralle.

Kriisiytyneen Euroopan hullua vuotta sen päätöksenteon ytimessä seuratessa on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että nyt tarvitaan selväjärkisiä poliittisia linjauksia, joiden avulla Euroopan pankki- ja velkakriisistä päästäisiin eteenpäin. Suomalainen keskustelu ei saa jäädä pelkästään siihen poteroon, kuka teki 1990-luvun virhepäätöksiä. EU:n muutosvauhti on nyt huima. Integraatio on talouskriisin oloissa paljon nopeampaa ja menee syvemmälle kuin pelkin poliittisin askelin olisi tapahtunut. On perusteellisesti arvioitava maamme suuntaa EU:n kehityksessä ja siksi se keskustelu kuuluu myös presidentinvaaleihin.

Presidentti on myös keskeinen arvokeskustelija. Yhteiskunnan arvot näkyvät siinä, miten se kohtelee heikoimpia jäseniään. Vastuu apua tarvitsevista yhteisön jäsenistä pohjautuu meille tuttuun ohjeeseen rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Sitä voidaan kutsua myös yhteisvastuun periaatteeksi. Yhteisvastuu nousee jokaisen meidän asenteista ja elämänratkaisuista ja se ulottuu myös kotimaan rajojen yli. Kehitysapu ja toisaalta eriarvoisuuden ja syrjäytymisen torjunta täällä kotimaassa eivät ole millään tavoin vastakkaisia tavoitteita.

Kansainväliseen vastuuseen kuuluu toimia ulkopolitiikassa siten, että ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamista edistettäisiin kaikissa maissa ja että sekä naisilla että miehillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Näistä arvoista kiinnipitäminen on erityisen tärkeää nyt, kun esimerkiksi arabimaailma käy läpi suuria muutoksia. Länsimaat ovat tietoisesti sulkeneet silmänsä ihmisoikeuksien puuttumiselta, ja tukeneet kulissivakautta armeijan avulla ylläpitäneitä yksinvaltiaita. Valitettavan usein ihmisoikeuksiin sovelletaan rajahyötyajattelua, jossa niiden kunnioittamista vaaditaan vain, jos omat taloudelliset edut eivät siitä kärsi.

Oikeudenmukaista ja välittävää maailmaa eikä lähimmäisyhteiskuntaa synny, elleivät yksittäiset kansalaiset itse valinnoissaan ota huomioon lähimmäisiään niin lähellä kuin kaukanakin. Jokainen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen yhteisesti hyväksytyt arvot. Lähimmäisyhteiskunta on arvopohja, jota voi kunnioittaa kulttuuritaustasta riippumatta. Sillä muuttuvassa maailmassa on kuitenkin vielä tinkimättömiä elämänarvoja – lähimmäisen ihmisarvo on niistä keskeisimpiä.