Blogi

RSS

EU:n metsästrategia menee pahasti metsään

Kirjoitettu kirjoittajana

EU:n into tunkea näppinsä kansalliseen metsäpolitiikkaan saa huipennuksensa komission vuodetusta luonnoksesta uudeksi metsästrategiaksi. Paperissa kaavaillut yhteiset metsien hoito- ja käyttösuunnitelmat ja ”luonnonmukaisen metsätalouden” määrittely tarkoittaisivat käytännössä EU:lle yhteistä metsäpolitiikkaa ilmasto- ja ympäristötavoitteiden kautta.

Suunnitelmissa on avohakkuukieltoja ja rajoituksia runkopuun energiakäyttöön. Puun käyttökohteet ohjattaisiin sellun ja kartongin sijaan rakennuksiin ja huonekaluihin. Ei ihme, että metsäteollisuus ja metsänomistajat ovat kuvanneet luonnosta katastrofaaliseksi suomalaiselle metsätaloudelle ja kansalliselle metsäpolitiikalle.

Aiemmissa strategioissa metsien monimuotoinen käyttö, taloudellinen ja sosiaalinen puoli sekä ympäristöasiat ovat olleet tasapainossa. Puhumattakaan siitä, että subsidiariteettiperiaatteen mukaan on kunnioitettu kansallista päätösvaltaa.

”Metsävallankaappauksessa” venytetään EU:n omia sääntöjä samaan malliin kuin elpymispaketin kylkiäisenä jäsenmaille ujutetut yhteisvelka ja EU-verotusoikeus. Samalla komissio jättää huomiotta EU parlamentin ja neuvoston aiemmat päätelmät. Ne korostavat metsien monikäytön, biotalouden ja kestävän metsänhoidon merkitystä.

 

Metsien hiilinieluja koskevan LULUCF-valmistelun toinen kierros on aluillaan. Jos nielumatematiikan laskentasäännöt hoidetaan huonosti, Suomi joutuu maksamaan metsien käytöstä EU:lle, vaikka hiilivarastot metsissä kasvavatkin.

Lisäksi esitetty kestävän rahoituksen taksonomia uhkaa muun muassa lisätä byrokratiaa metsänomistajille, kun yli 13 hehtaarin metsätiloilta aletaan vaatia vuosikymmenten raportointia ilmastotoimenpiteistä.

Uusiutuvan energian direktiiviä ollaan avaamassa. Osana tätä pakettia komissio haluaa tiukentaa kriteerejä metsäbiomassan kestävälle tuotannolle. Melkoista tempoilua, kun muutama vuosi sitten sovittuja paketteja aletaan avata uudelleen. Metsätaloudessa ja energiantuotannossa suuntaa ei voi kääntää muutaman vuoden välein.

Kasvava into suomalaisia metsiä kohtaan nousee EU:n ilmastopolitiikasta. Päästöjen vähentäminen on kallista ja työlästä, Suomen kaltaisten metsävaltaisten maiden metsien sosialisoiminen koko EU:n hiilinieluiksi houkuttelevaa. Näin muut EU-maat voivat jatkaa hiilen tupruttelua eikä niiden teollisuuden tarvitse päättää vaikeista päästövähennyksistä. Kehityssuunnan torjumiseksi tarvittaisiin kipeästi kansallista yksimielisyyttä, mutta tästä hallituksesta ei siihen taida olla.

Vihreät ja vasemmisto ovat vuosia kailottaneet EU-käytävillä, miten huonosti Suomi hoitaa metsiään. Valitettavasti tämä sanoma alkaa upota. Kotimaassa on puolestaan moitittu pääministeriä ja viimeisimmäksi vastuuministeriä siitä, että komission tuhoisiin linjauksiin yritetään vaikuttaa.

Metsät ovat edelleen suomalaisen hyvinvoinnin perusta. Metsiemme moninkertaistunut kasvu ja puumäärä ovat osoitus sodanjälkeisen ajan metsäpolitiikan tavoitteiden onnistumisesta. Suomi nousi köyhyydestä isolta osin metsäsektorin ansiosta.

Maailmanlaajuisestikin harvinaisen laaja yksityinen metsänomistus on tuonut kansalaisille valtavasti hyvinvointia. Metsäteollisuuden osuus Suomen viennistä on edelleen noin 20 prosenttia ja se työllistää 100 000 suomalaista.

Nautimme myös luonnon monimuotoisuudesta ja virkistyskäytöstä. Suojelemme metsiä eniten EU:ssa. Jos tämän kaiken puolustamisessa epäonnistutaan, EU-jäsenyyden mielekkyys menee monella harkintaan.

Tallettajat roskalainapommin maksajiksi?

Kirjoitettu kirjoittajana

Kesän kuumat aiheet kuntavaalit, EU-elpymispaketti ja sote-ratkaisu ovat täyttäneet poliittisen keskustelun siinä määrin, että Suomen sukeltaminen syvemmälle EU:n pankkiunionin yhteisvastuissa on jäänyt lähes huomiotta. Tätä menoa suomalaiset pääsevät maksumiehiksi paitsi EU:n yhteisestä velkaelvytyksestä niin myös euroalueen huonokuntoisesta pankkisektorista.

Juhannuksen EU-huippukokouksessa kehityssuunnalle ei löytynyt jarrua, sillä Marinin hallitus oli jo tammikuussa hyväksynyt pankkiunionin yhteisen kriisirahaston varautumisjärjestelmän käyttöönoton aikaistamisen. Aiemmin vaadittu näyttö pankkisektorin riskien oleellisesta vähentymisestä ehtona yhteiselle talletussuojalle ja varautumisjärjestelylle sivuutettiin tyystin.

Tämä siis keskellä epävarmuutta, jossa pankkien kotivaltioriskit ovat pikemmin kasvaneet, järjestämättömissä luotoissa on edelleen suuria jäsenvaltiokohtaisia eroja ja tappionsietokykyä kasvattava sääntely on osin panematta toimeen ja sen tulkinnassakin on erimielisyyksiä.

Eurooppalaisilla pankeilla on yli 1 000 miljardin euron arvosta järjestelemättömiä luottoja, summa vastaa lähemmä kymmentä prosenttia koko euroalueen bruttokansantuotteesta. Ei liene yllätys, että roskalainoja on erityisen paljon Etelä-Euroopassa mm. Italiassa.

Saksassakin on laaja ja tehoton paikallispankkisektori, joten jopa sieltä on löytynyt tukea ajatukselle yhteisten talletussuojavarojen käyttämisestä pankkien uudelleenjärjestelyihin varsinaisten talletussuojakorvausten maksamisen sijaan.

Osa jäsenmaista ajaa valtionvelkakirjojen käsittelemistä riskittöminä, mikä on kaukana todellisuudesta. Pankkiunionin kantava ajatus valtioiden ja pankkien kohtalonyhteyden katkaisemisesta on hämärtymässä, kun pankkien kriisirahaston varautumisjärjestelmä perustetaan Euroopan vakausmekanismin EVM:n yhteyteen. Joten paine pääomarakenteen kasvattamiselle ja Suomen vastuiden lisääntymiselle kasvaa.

Yhteisvastuun aikaistamisen seurauksena suomalaispankit voivat joutua maksamaan lähivuosina ylimääräisiä vakausmaksuja muiden maiden pankkien auttamiseksi jopa parin miljardin euron edestä. Nämä maksut heikentävät puolestaan pankkien kannattavuutta, mutta kansantalouden kannalta vakavampaa on heikentää pankkien kykyä rahoittaa kotitalous- ja yritysasiakkaitaan. Ja viime kädessähän nämäkin maksut kiertyvät pankkien asiakkaille erilaisina kasvaneina palvelumaksuina, järjestelykuluina ja lainapreemioina. Pankkien sijoittajien sijaan siis suomalainen tallettaja maksaa!

Tuliko näistä verovaalit?

Kirjoitettu kirjoittajana

Puolueet ovat jo vähintään vuoden ajan valmistautuneet huolella edessä oleviin kuntavaaleihin. Ohjelmat ja agendat on hiottu kuntoon ja katse suunnattu linjauksiin, jotka liittyvät kuntien vastuulla olevien peruspalveluiden järjestämiseen ja rahoittamiseen sekä kuntatalouden haasteisiin.

Vaalien siirtyminen näyttää kuitenkin nostavan kuntavaalien keskiöön talous-, työllisyys- ja veropolitiikan. Ja tämä kyllä johtuu ihan Marinin hallituksen omista ulostuloista tai niiden puutteesta.

Puoliväliriihestä odotettiin mediamylläkän lisäksi kestäviä talous- ja työllisyyspäätöksiä. Hallitus ei kuitenkaan ole palaamassa menokuriin toisin kuin pääministeri Marin antoi ymmärtää vielä helmikuussa. Sen sijaan hallitus esitti Suomelle lisää velkaa, ennenkuulumatonta menokehyksien rikkomista tulevinakin vuosina ja siitä huolimatta vielä kansalaisia kurittavia veronkorotuksia.

Tuloksiltaan lässähtäneen kehysriihen jälkeen hallituksen talouslinjasta on ollut entistä vaikeampi pysyä kärryillä. Erilaisia veroulostuloja on ollut ilma sakeana, mutta hankala on ollut saada selvää, onko kyseessä ollut ministereiden yksityisajattelua vai hallituksen linja.

Viimeistään eduskunnan kyselytunnilla paljastui, ettei se ole selvää edes hallituksen sisällä. Pääministeri kertoo valmistelussa olevasta maakuntaverosta ja hellii ajatusta pääomaveroista kuntatalouden paikkaajana, kun taas tuore valtiovarainministeri kiirehtii kertomaan, ettei hänen pöydältään sellaisia esityksiä löydy. Vai onko niin, että nämä kansalaisen kukkarolle jälleen käyvät esitykset löytyvät työpöydän uumenista vasta kuntavaalien jälkeen?

Pääministeri Marin avasi pelin, ja esitti kuntaveroa progressiiviseksi, mikä entisestään kiristäisi ennen kaikkea keskituloisten suomalaisten verotusta. Kuntaverosta tehtävät vähennyksethän jo nyt keventävät suhteellisesti eniten pienituloisimpien verotusta, eli progressiota kuntaverossa jo on pienituloisimpien kohdalla. Lisäksi sote-uudistuksen myötä yli 60 % kuntaverosta muuttuu progressiiviseksi rahojen siirtyessä valtion kautta hyvinvointialueille.

Seuraavaksi jo useampi hallituspuolue ehti esittämään kunnallisverotuksen ulottamista pääomaverotuksen puolelle, ja vasemmisto tietenkin samassa yhteydessä työ- ja pääomaverotuksen veropohjien yhdistämistä. Päästäisiin taas takaisin 70-luvun tunnelmiin ja reilusti yli 50 prosentin marginaaliveroasteisiin. Pääomavero on varsin suhdanneherkkä tulolähde peruspalveluiden rahoitukseen ja tämäkin rahoituslähde tarvitsisi kuntien välille tasausjärjestelmän.

Näiden veroulostulojen lisäksi hallitus ajaa sote-uudistuksen kyljessä maakuntaveroa kuin käärmettä pyssyyn. Tämä siitä huolimatta, että asiaa pohtinut parlamentaarinen komitea tyrmäsi sen. Maakuntaverokomitean mietinnön mukaan se ei sovellu tämän uudistuksen rahoituspohjaksi. Edessä olisi alueiden eriytyminen entisestään tai entistä monimutkaisempi tasausjärjestelmä sekä verotuksen kiristyminen. Kun hallituksen suunnasta sekä Vasemmistoliitto että Vihreät ovat todenneet, ettei sotea tule ilman maakuntaveroa, niin Keskustan herääminen katumapäälle tämän suhteen taitaa olla myöhäistä.

Tämä hallitus voi todellakin jäädä kyseenalaisesti historiaan sälyttämällä suomalaisille kaksi uutta verotuksen tasoa. Se toinenhan on EU-verotus, jonka hallitus kevyellä ranneliikkeellä ja eduskunnan 2/3-osan äänten enemmistöllä avasi siirtämällä merkittävän verotukseen liittyvän toimivaltuuden EU:lle.

Näissä vaaleissa kannattaa äänestää puolueita, jotka ymmärtävät, että työnteon on oltava kannattavaa ja verotuksen kohtuullista, eikä hyvinvointia voi rakentaa pidemmän päälle velalle.

Omien varojen päätös muuttaa EU:ta peruuttamattomasti 

Kirjoitettu kirjoittajana

Koronakriisin varjolla Euroopan unioni on ottamassa merkittävän integraatioaskeleen ilman laajaa periaatteellista keskustelua EU:n suunnasta. Päinvastoin Marinin hallitus on selvästi halunnut väistellä kansalaiskeskustelun käymistä asiasta.

Viimeinen näytös oli valtioneuvoston kansliasta käyty neuvonpito EU virkamiehen kanssa omien varojen sopimuksen ratifioinnista. Keskusteluun liittyvä muistio ja se ketkä keskustelua kävivät ja ketkä siitä olivat tietoisia, on päätetty julistaa salaiseksi.

Sen sijaan keskustelusta on valtioneuvoston nykytavan mukaan sopivasti vuodettu median kautta julkisuuteen varoitus paketin kaatamisesta ja siten haluttu vaikuttaa eduskunnan kannanmuodotukseen. Ehkä tällä ”noottikriisi 2.0:lla” on jo jotain vaikutusta ollut; sen verran erikoisia kevätjuhlaliikkeitä on eräiden puolueiden kannanmuodostuksessa nähty viikon sisään.

EU:n omien varojen päätös ja siihen sisältyvä elpymisväline on sitomassa suomalaiset veronmaksajat vuosikymmeniksi yhteisvastuulliseen velkaan ja korkeampiin jäsenmaksuihin. Lisäksi päätöksessä avataan ovi EU-tason verotukseen, joka ei myöskään olisi tullut kysymykseen kriisiajan ulkopuolella.

Suomen hallitus on perustellut EU:n elpymisvälineen hyväksymistä sen elvyttävällä vaikutuksella vientimarkkinoillemme ja poikkeuksellisuudella sekä kertaluonteisuudella. Pääosin Etelä- ja Itä-Eurooppaan suuntautuvalla paketilla ei ole merkittäviä suoria vaikutuksia vientiimme. Lisäksi keskeiset EU-johtajat ja instituutioiden edustajat ovat jo tulkinneet päätöksen uusien velkamekanismien mahdollistajaksi. Tämä riippumatta siitä kuinka jämyjä ponsia Suomen valtiovarainvaliokunnan mietintöön kirjataan.

Kun velkahana on kerran avattu, sitä on vaikea – ellei mahdoton- sulkea. Velan kasvun myötä kasvaa paine lisätä uusia omien varojen lähteitä eli EU-tason veroja yhteisen velan takaisin maksamiseksi. Muoviverolla aloitetaan, mutta putkessa on jo digiveroa, hiilitullia, päästökauppatuloja lento- ja meriliikenteeseen, pääomiin kohdistuvaa rahoitustransaktioveroa sekä yritysten veropohjan yhtenäistämiseen kohdentuvaa veroa. EU-verot uhkaavat vähentää eduskunnan budjettivaltaa ja päätösvaltaa, eikä meillä ole tälle toimivallan siirrolle kansanäänestyksessä annettua mandaattia.

Oli melko absurdia seurata hallituksen huolia Suomen kuljetuskustannuksille päästökaupan nopeutetusta laajentumisesta meriliikenteeseen, kun samalla viedään eteenpäin omien varojen esitystä, jossa sitä juuri tarvitaan uuden veron pohjaksi

Elpymisväline asettaa suomalaisten oikeudentajun kovalle koitokselle. EU-elvytyksen maksajat, mukaan lukien Suomi, ovat korkeamman veroasteen maita, kun taas siitä hyötyvät maat ovat useiden tilastojen valossa varsin lieviä verottajia. Taloutensa hyvin hoitavien maiden veronmaksajat maksavat jälleen kerran asiansa heikommin hoitaneiden maiden laskun. Kymmenien miljardien avustusten kohdemaat saavat näiden rahojen kautta väljyyttä kansalliseen budjettiin siinä määrin, että suunnitteilla on alle 25-vuotaiden verovapautta, kansalaispalkkaa, alennettua eläkeikää ja lyhennettyä työpäivää.

Elpymispaketti on romuttamassa unionin oikeusperustaa ja viemässä sitä moraalikatoon. Jäsenvaltioita kannustetaan leväperäiseen taloudenpitoon eikä markkinakuri luo enää painetta rakenteellisiin uudistuksiin.

Suurin häviäjä tässä järjestelyssä on EU itse. Kun itsenäisten jäsenvaltioiden eurooppalaista yhteistyötä yhteisten pelisääntöjen kunnioittamisen pohjalta vaaliva, vastuullisen taloudenpidon ja no- bail out-periaatteen pohjalta toimiva linja hylätään, katoaa järjestelmän legitimiteetti kansalaisille.

Valtakunnan politiikka heijastuu kuntiin

Kirjoitettu kirjoittajana

Kuntapolitiikka ei ole koskaan erillinen saareke yhteiskunnassa. Harjoitettu talous- ja työllisyyspolitiikka ja toisaalta lakisääteiset palvelut ja niiden järjestämiseen annettavat valtionosuudet määrittävät pitkälti, millaisissa raameissa päätöksiä kunnissa tehdään.

Valtiovarainministeriön itsensä taannoin tilaama raportti oli nimittäin varsin tylyä luettavaa Suomen talouden tilasta. Olemme tippumassa Kreikan ja Portugalin tasolle investointien houkuttelevuuden suhteen, bkt:n kasvussa jäämme puoleen muista Pohjoismaista, myöskään työllisyysaste ja työntuottavuus eivät kohene samassa tahdissa.

VM:n raportissa myös patistellaan kiireesti tekemään suunnitelmia velkaantumisen taittamiseksi. Mitä tekee hallitus? Haukkuu parin hallituspuolueen suulla kaikki puheet tulevasta sopeuttamistarpeesta, ja kaavailee uusia veroja yrityksille ja investoinneille.

Jo nyt työn, liikkumisen ja asumisen kustannusten kasvattaminen leikkaavat kuntalaisten kukkarolta ostovoimaa, ja yhä vähemmän on euroja pyörittämään yritysten kautta verotuloja kuntien kirstuun.

Tuleva valtuustokausi sisältää lisää näitä haasteita. Kunnille sälytetään lisää velvollisuuksia ilman riittävää rahoitusta niiden järjestämiseen. Erityisesti oppivelvollisuusiän nostaminen on herättänyt huolta, sillä ensi syksynä kunnissa pitäisi parilla sadalla eurolla ostaa toisen asteen oppilaan kirjat, läppärit, kokkiveitset tai kampauspäät.

Sinällään tärkeän hoitajamitoituksen noston kohdalla raha saattaa olla ongelmista pienempi; yksinkertaisesti meiltä loppuvat hoitajat. Vaarana on, että ennestään ylikuormitetusta vanhusten kotipalvelusta väkeä joudutaan siirtämään ympärivuorokautiseen hoivaan.

Suurin osa ikäihmisistä asuu kuitenkin omassa kodissaan joko kotipalvelun tai omaishoidon tukemana. KD on vahvasti ajanut omaishoitajien aseman kohentamista, ja oikeutta yhdenvertaiseen tukeen ja tukipalveluihin asuinkunnasta riippumatta, samoin kuin omaishoidontuenpalkkion verovapautta. Pienten hoivapalveluyritysten potentiaalia vanhusten kotona asumisen tukena ei pitäisi ideologisista syistä vaikeuttaa leikkaamalla kotitalousvähennystä. Sote-uudistuksessakin nämä pienet hoivayritykset on unohdettu.

Harjoitetulla energiapolitiikalla on myös heijastuksensa mm. maaseudun elinvoiman heikkenemiseen. Energiaturpeen hallitsematon alasajo on johtanut maaseudun satojen työpaikkojen vaarantumiseen ja yrittäjien ahdinkoon, sekä lisääntyvään tuontifossiilisten ja venäläisen hakkeen käyttöön. Samaan aikaan meillä on suuret määrät korjaamatonta energiapuuta ja hakkuujätettä, jota ei saada hyödynnettyä markkinoiden vääristyessä. Nämä lyhytnäköiset ilmasto- ja energiapoliittiset linjaukset näivettävät maaseutua, huonontavat taloutta ja lisäävät vielä päästöjä.

Maaseudun ahdinkoa lisää vielä se, että maantieteellisesti meillä on menossa hurja varallisuuden uudelleen jako. Osassa maata asuntojen arvo on romahtanut, kun taas toisaalla keskituloiselle on mahdotonta päästä kiinni omaan asuntoon. Tämä kaikki heijastuu alueilla olevaan varallisuuteen ja elinvoimaan,

Usein meiltä poliitikoilta kysytään, mistä me leikkaisimme, kun säästöjä kunnissa on etsittävä Kuntatalous ei kuitenkaan ole pelkkää kuluhöyläystä. KD:n linja on nostaa esille ennaltaehkäisyä, hyvinvointia ja terveydenedistämistä. Näihin investoimalla säästetään sairauksien hoidosta ja raskaammista toimenpiteistä mm. lastensuojelussa. Säästöjä syntyy myös pitämällä huolta työhyvinvoinnista ja ennaltaehkäisemällä sairauspoissaoloja. KD haluaa hyvää henkilöstöpolitiikkaa ja toimivat työhyvinvointiohjelmat kuntiin.

Jo nämä muutamat esimerkit kertovat siitä, miksi kuntavaaleissa on hyvä katsoa paikallisen politiikan lisäksi siihen, millaisia päätöksiä puolue tekee valtakunnan tasolla. Kun kevään kuntavaaleissa valitset ehdokkaasi, valitset arkielämäsi tärkeimmän päättäjän!

Koko maa mukana!

Kirjoitettu kirjoittajana

Kevään kuntavaaleissa ratkaistaan, millä tavoin Suomen kuntia johdetaan tulevaisuudessa. Monet kunnat olivat jo ennen koronaa vakavassa taloudellisessa kriisissä. Valtion velaksi antamat tukipaketit auttavat kyllä kuntavaalien yli, mutta entä sen jälkeen?

Väestörakenne on suuressa osassa kuntia haasteellinen, niin palvelujen rahoituksen kuin esimerkiksi hoivatyöntekijöiden riittävyydenkin turvaamiseksi. Pidemmän päälle peruspalveluita ei voida pyörittää velkarahalla lastenlasten laskuun.

Valitettavasti tähän ennestään vaikeaan tilanteeseen hallitus lisää kuntien velvoitteita ilman riittävää rahoitusta. Sinällään tarpeellisen hoitajamitoituksen nosto ja ideologinen oppivelvollisuuden laajentaminen ovat uudistuksia, joiden rahoittaminen kaatuu kuntien kontolle.

Tässä tilanteessa tarvitaan päättäjiä, jotka kykenevät tekemään taloudellisesti vastuullisia päätöksiä peruspalvelut edellä. Laadukas ja ihmisarvoinen hoito ja tuki korostuvat etenkin lasten, vanhusten ja vammaisten palveluissa.

Kuntien elinvoima, työpaikat ja verotulot ovat paljolti riippuvaisia alueen yritysten pärjäämisestä. Niinpä infra on pidettävä kunnossa eikä liikkumisen kustannuksia saa enää kasvattaa.

Nykyistä asumisen ja palveluiden keskittämispolitiikkaa ei pidä ottaa annettuna. Koronakriisi on osoittanut etätyön ja -opiskelun suuret mahdollisuudet. Moni pystyy tekemään työtä kahdella tai useammalla paikkakunnalla.

Perheiden tarpeet ovat keskeisessä asemassa palveluiden suhteen. Lapsiperheillä pitää tulevaisuudessakin olla oikeus valita juuri omaan tilanteeseen sopiva hoitomuoto lapsilleen, siksi tarvitsemme kotihoidon tukea ja sen kuntalisiä jatkossakin. Hyvällä kotihoidolla ja omaishoidon tukemisella pidetään puolestaan joka mummo ja pappa mukana.

Kuntapäättäjä on paljon vartijana. Kunnissa päätetään myös, soiko sen kouluissa vielä Suvivirsi vai vaihdetaanko joulujuhla kulttuurijuhlaan. Valtuustossa vaikutetaan jopa siihen, syödäänkö päiväkodeissa oman maakunnan lähiruokaa vai ulkomaista tuontitavaraa.

Suomella ei ole vara eriarvoistua ja jakautua. Siksi olenkin monelle kuntavaaliehdokkuuttaan miettivälle todennut, että nyt jos koskaan kannattaa lähteä vaikuttamaan oman kotikunnan tulevaisuuteen!

Jääkö Suomelle mustapekka käteen?

Kirjoitettu kirjoittajana

Euroopan vihreän kehityksen ohjelma on EU:n kunnianhimoinen politiikka- ja toimenpidepaketti, jonka tavoitteena on ilmastoneutraali eurooppalainen talous vuoteen 2050 mennessä. Esityksen mukaan tähän päästään, kun ilmasto- ja ympäristöhaasteet käännetään toimintapolitiikoissa mahdollisuuksiksi ja pidetään huolta siitä, että tämä ”diili” toteutetaan kaikkien kannalta oikeudenmukaisesti.

Komissio on kytkenyt tämän Green Deal -kokonaisuuden osaksi Euroopan talouden koronapandemian jälkeistä elvytysohjelmaa, jossa yhteisvelkamiljardit pyritään sitomaan mm. investointiohjelmiin ja oikeudenmukaisen siirtymän rahastoon.

Päämäärä yrittää vivuttaa Eurooppa vihreään teknologian ja innovaatioiden avulla kasvu-uralle on sinällään kannatettava, mutta toimenpidekokonaisuus sisältää koko joukon huolestuttavia esityksiä suomalaisten metsien, maankäytön ja talouden kannalta. Esitykseen sisältyvät ilmastolaki, biodiversiteetti- ja metsästrategia muodostavat silmukan, jolla EU:n ote suomalaisista metsistä kiristyy vaivihkaa.

Ilmastolain kohdalla Suomessa ollaan tuudittauduttu siihen, että kansalliset tavoitteemme ovat kireämmät, ja hyvä vain, että muutkin kiristävät päästövähennystavoitteitaan. Ilmastolaki antaa kuitenkin komissiolle ohjausvaltaa määritellä jäsenvaltioiden ilmastoneutraaliustavoitteen edistymistä viiden vuoden välein.

On jo nyt nähtävissä, että osalle EU-maista 2050 ilmastoneutraaliustavoitteen ja myöhemmin asetettavien välitavoitteiden saavuttaminen tulee olemaan erittäin haasteellista, ja niiden viime vuosien energiapoliittiset ratkaisut ovat ristiriidassa ilmastolain tavoitteiden kanssa.

Tästä käy esimerkkinä muun muassa se, että parhaillaan monet vauraatkin EU-maat rakentavat uutta fossiilienergiaa, eli maakaasua hyödyntävää voimalakapasiteettia sekä maakaasuputkea Venäjältä ja ajavat alas toimivia ydinvoimalaitoksia etuajassa.

Riskinä on, että ilmasto- ja energiapolitiikkansa hyvin hoitaneet maat joutuvat EU:n yhteisten toimenpiteiden kautta rahoittamaan muiden jäsenmaiden kalliita, tehottomia tai muutoin riskialttiita toimia ilmastoneutraaliustavoitteiden saavuttamiseksi. Lisäksi kasvaa paine lukea Suomen ja Ruotsin kaltaisten metsävaltaisten maiden ilmastotoimet hiilinieluina muiden maiden hyväksi, ja rajata metsien kestävää talouskäyttöä.

Myös biodiversiteettistrategian osalta on huoli, että esitys siirtää valtaa jäsenvaltioilta EU-tasolle ja kauemmas esimerkiksi suomalaisesta metsänomistajasta. Vaikka kansallisesti olemme jo lähellä 30 prosentin suojeluastetta maa- ja merialueista, ja vaaditusta 10 prosentin tiukasti suojellusta metsäpinta-alasta, niin sekään ei riitä, kun tavoitetta tarkastellaan EU-tasolla. Suomen suojelutaakka kasvaa entisestään, kun metsiä ei voi suojella siellä, mistä ne on hävitetty.

EU:n tulevan metsästrategiankin yllä leijuu pelko, että se pohjautuu biodiversiteettistrategian yksisilmäiselle tarkastelulle, ja biotalous ja kestävä metsänhoito eivät saa sijaa.

Näiden kaikkien EU-strategioiden yhteinen heikkous on metsätalouden ja maankäytön kokonaisvaltaisen näkemyksen puute. Suomalainen metsätalous on esimerkki siitä, miten puuta tuotetaan ilmasto- ja ympäristökestävällä tavalla. Olemme kyenneet ylläpitämään hiilensidontaa ja parantamaan luonnon monimuotoisuutta samalla, kun olemme kasvattaneet metsäteollisuuden tuottamaa arvonlisää. Tästäkään huolimatta EU- tasolla ei tunnuta ymmärtävän monitavoitteista ja monimuotoista metsätaloutta. Kestävä metsäpolitiikka toteutuu parhaiten, kun pidämme sen hoitamisen kansallisessa päätösvallassamme, ja jaamme parhaista käytännöistämme myös muiden hyödyksi.

Euro-himmeli rakenteilla

Kirjoitettu kirjoittajana

Vääntö EU:n elpymispaketista ja monivuotisista rahoituskehyksistä on täyttänyt ilmatilan siinä määrin, että Suomen sukeltaminen syvemmälle myös pankkiunionin yhteisvastuissa on jäänyt lähes huomiotta. Suomalaiset pääsevät maksumiehiksi paitsi EU:n yhteisestä velkaelvytyksestä niin myös euroalueen huonokuntoisesta pankkisektorista.

Valitettavasti Marinin hallitus oli valmis aikaistamaan pankkiunionin yhteisen kriisirahaston varautumisjärjestelmän käyttöönottoa keskellä pahenevaa talouskriisiä. Aiemmin vaadittu näyttö pankkisektorin riskien oleellisesta vähentymisestä ehtona yhteiselle talletussuojalle ja varautumisjärjestelylle sivuutettiin tyystin.

Sentään eduskunnan vaatima valtioneuvoston oma riskien vähenemisarvio tehtiin ja se onkin kylmäävää luettavaa. Pankkien kotivaltioriskit ovat pikemmin kasvaneet, järjestämättömissä luotoissa on edelleen suuria jäsenvaltiokohtaisia eroja, tappionsietokykyä kasvattava sääntely on osin panematta toimeen ja sen tulkinnassa on erimielisyyksiä, koronan vaikutus kasvattaa riskejä entisestään ja moratorio- ja lyhennysvapaaohjelmien myötä tarkkaa kuvaa ei ole sen paremmin pankkien valvojilla kuin pankeilla itsellään omista velallisistaan. Viiltävän analyysin loppukaneetti: riskien väheneminen ei ole selvityksessä esitettyjen arvioiden perusteella edennyt merkittävästi, ja hallituksen myönteinen päätös onkin tehtävä poliittisen harkinnan perusteella!

Järjestämättömien lainojen määrä eurooppalaisissa pankeissa voi tuoreen EKP:n ennusteen mukaan paisua 1 400 miljardiin euroon. Kreikan pankkisektorin lisäksi erityisesti italialaiset pankit ovat olleet tikunnokassa, koska maan miljardien eurojen velkarahoitus on pilkottu pieniksi sijoituskohteiksi kansalaisille. Eipä siis ihme, että yhteistä talletussuojaa halutaan kiirehtiä, jotta italialaisten säästötilien saldot voidaan kuitata yhteisestä talletussuojasta ja pankit ajaa alas yhteisesti kerätyllä kriisinratkaisurahastolla.

Monissa jäsenmaissa on myös pankkisektorilla tehottomuutta ja ylikapasiteettia, siksi pankkeja tulee kaatumaan lähivuosina. Yksi tällainen ylikapasiteetin maa on Saksa, jota olemme tottuneet pitämään julkisen talouden mallioppilaana ja Euroopan veturina. Saksan pankkisektori on kuitenkin suuri ja vanhanaikainen. Meno on kuin Suomessa ennen 90-luvun pankkikriisiä; joka kylästä löytyy viiden kuuden paikallispankin konttori höystettynä osavaltioiden omilla landesbankeilla. Niinpä ei yllätä, että Saksa on puolestaan esittänyt pienille ja keskisuurille pankeille omaa kriisinhallintajärjestelmää. Nämä pankit ajettaisiin alas yhteisen talletussuojarahaston varojen tukemana. Wunderbar!

Yhteisvastuun aikaistamisen seurauksena suomalaispankit voivat joutua maksamaan lähivuosina ylimääräisiä vakausmaksuja muiden maiden pankkien auttamiseksi jopa parin miljardin euron edestä. Nämä maksut heikentävät puolestaan pankkien kannattavuutta, mutta kansantalouden kannalta vakavampaa on heikentää pankkien kykyä rahoittaa kotitalous- ja yritysasiakkaitaan. Ja viime kädessähän nämäkin maksut kiertyvät pankkien asiakkaille erilaisina kasvaneina palvelumaksuina, järjestelykuluina ja lainapreemioina.

Tällä päätöksellä myös pankkiunionin kantava ajatus valtioiden ja pankkien kohtalonyhteyden katkaisemisesta on hämärtymässä, kun pankkien viimesijainen varautumisjärjestely perustetaan Euroopan vakausmekanismin EVM:n yhteyteen. EVM:n rooli onkin muuttumassa jäsenvaltioiden tukiohjelmista pankkisektorin varautumisjärjestelyksi. Joten paine pääomarakenteen kasvattamiselle ja Suomen vastuiden lisääntymiselle kasvaa.

Pahoin pelkään, että tästäkin rakennelmasta tulee sen sortin euro-himmeli, että varmaa on vain sen viime sijainen varautuja: suomalainen veronmaksaja!

Ehdokasmetsällä

Kirjoitettu kirjoittajana

Kuntavaalit käydään ensi vuoden puolella, kevään korvalla, huhtikuussa. Käytännössä ehdokasrekrytointi käy puolueissa jo nyt kuumimmillaan. Korona -aika on vain vienyt monet tilaisuudet nettiin, ja ihmisiä kohdataan enemmän virtuaalisesti kuin kasvokkain.

Kuntavaalit ovat volyymivaalit, joissa saavutetut valtuustopaikat ovat varsin suorassa suhteessa ehdokkaiden määrään. Niinpä viime päivät on tullut vietettyä kännykkä ahkerasti korvalla, kuten niin usein ennenkin kuntavaalien kynnyksellä. Kaikki kummin kaiman tuttavatkin on kaivettu osoitekirjojen poteroista tulilinjalle ehdokasmetsästystä varten. Lisäksi tapaamiaan ihmisiä alkaa arvioida siitä näkökulmasta, sopisiko hän mahdollisesti kuntavaaliehdokkaaksi. Rajana olen sentään pitänyt, etten kaupan kassalta tivaa hyvän päivän toivotusten jälkeen ehdokassuostumusta.

Kun soitettujen puhelujen lukumäärä huitelee päivittäin kymmenissä, niin mokiakin sattuu. Samannimisiä suomalaisia on yllättävän paljon ja mokomat kehtaavat vielä asua samoilla paikkakunnilla.

Takavuosilta muistan, kuinka eräänkin rouvan kanssa selvisi vasta puhelun puolessa välissä – omituisten vastausten ja hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen – että se olikin se toinen Liisa Virtanen, joka on osaston pitkäaikainen jäsen. Luikertaakseni tilanteesta edes jotenkuten säällisesti, heläytin, että ”rouva kuitenkin kuulostaa niin mukavalta, että varmaan voisi ehdokkaaksemme lähteä!”. Kai sydämellinen ääni jotain ideologisesta suuntautuneisuudesta kertoo, eikö?

”Ai siis koululaispaneelin vai?” paljasti, että tämän Johannan pitää vielä muutama vuosi vartoa ehdokkaaksi pääsyä. Kuitenkin ilahduttavan valveutunut nykynuori, kun tiesi että täti kyselee ehdolle kuntavaaleihin eikä Temppareihin. Ja selvisi sekin, ettei espoolainen täysnimikaima Anneli ollut kirjoittanut kirjoja laisinkaan, vaan vain ”runoja pöytälaatikkoon omaksi iloksi”.

Meidän politrukkien työtä helpottaisi kovin, jos näihin erilaisiin numerohalukoneisiin voisi liittää pienet henkilöesittelyt – edes näin vaalien alla! Vaikka harvoinpa ihmiset närkästyvät, kun heitä kysyy ehdolle. Useimmat ovat itse asiassa aika otettuja, että häntäkin ajatellaan potentiaalisena ehdokkaana.

Joillakin rima on korkealla joko itselleen tai puolueelle. Ei, kunnan budjetin sisältöä ei tarvitse osata lähtiessään ehdolle, ja hallintosäännönkin ehtii oppia luottamustehtävän myötä. Monia itsekriittisiä olen rohkaissut samoin sanoin, kun minua kannustettiin ensimmäiseen paneelikeskusteluun: ”Tietämättömyyden voi aina peittää, mutta innostuksen puutetta ei milloinkaan!”. Ja toisaalta jos puolueen Nato-linja mietityttää, niin tuskinpa asiasta Huidunperän valtuustossa linjataan.

Uskon, että halu vaikuttaa kuntatasolla ihmisiä lähellä oleviin asioihin on ollut se, miksi monet ovat ylipäätään lähteneet mukaan politiikkaan. Omallakin kohdalla kävi näin, kun entinen opettajani pyysi minua 19-vuotiaana ehdolle kunnallisvaaleihin. Lautakuntatyö tuntui mielekkäältä, sillä siellä hoidettiin monia nuorten elämään konkreettisesti vaikuttavia asioita, jaettiin toiminta-avustuksia ja toteutettiin nuorten tilaisuuksia. Näin jälkeenpäin katsottuna juuri vuodet kunnallispolitiikassa olivat ne, jotka koukuttivat jatkamaan eteenpäin.

Nytkin kun kuntien tehtävärakenne on voimakkaassa murroksessa ja huoli lähipalvelujen säilymisestä painaa monien mieltä, on vaikuttaminen kuntakentässä erityisen tärkeää. Haluankin rohkaista jokaista lukijaa: lähde ehdolle ja mukaan vaikuttamaan oman kotikunnan tulevaisuuteen!

Lisääntyykö hyvinvointi?

Kirjoitettu kirjoittajana

Hallitus on keskuudessaan päässyt sopuun sote-uudistuksesta. Tosin tiedotustilaisuudessa näytti ministereillä vielä olevan kahta linjaa järjestämisvastuullisen alueen nimestä. Se, nimitetäänkö sote-alueita maakunniksi vai hyvinvointialueiksi, on syvempää kuin semantiikkaa eli politiikkaa.

Keskusta ei tällä sote-esityksellä tule saamaan haaveilemiaan monialaisia maakuntia. Verotusoikeuden toteuttaminenkin jää seuraavien hallitusten kontolle. Maakunta -sotesta puhuminen kuitenkin ylläpitää ikiaikaista unelmaa itsehallinnollisista maakunnista, joissa puolueella on kokoaan suurempi valta.

Sen sijaan Sosiaalidemokraatit saivat esityksessä kaikki keskeiset tavoitteensa läpi. Hyvinvointialueiden päätöksentekoa on rajattu vastuullaan olevan tuotannon järjestelyissä, ohjausvalta ja rahat ovat tiukasti sosiaali- ja terveysministeriön peukalon alla ja yksityisten palveluiden tuottajien ja kolmannen sektorin täydentävä rooli on rajattu minimiin.

Sotemaakunnille annettu uusi nimi, hyvinvointialueet, ei valitettavasti muuta sitä tosiasiaa, että useat hyvinvointialueet ovat liian pieniä vastaamaan tehokkaasti ikääntyvän ja harvenevan väestönsä sosiaali- ja terveydenhuollosta. Pienet väestöpohjat eivät mahdollista sosiaali- ja terveyspalveluiden täysipainoista järjestämistä ja tuottamista, ja ne myös synnyttävät rahoitustarpeessa suurta satunnaisvaihtelua.

Kuten politiikassa niin usein, alueiden lukumäärästä väännettäessä ei enää kyse olekaan potilaan tai asiakkaan parhaasta, vaan alueellisesta vallanjaosta. Mitä enemmän itsehallintoalueita, sitä varmemmin valta keskittyy muutamalle suurimmalle puolueelle. Maakuntavaalien myötä palaavat kuvioihin demokratiaa vääristävät korkeat piilevät äänikynnykset, joita esimerkiksi eduskuntavaalien vaalipiiriuudistuksilla on pyritty madaltamaan.

Itä-Savon sairaanhoitopiirin poliittinen pallottelu on tästä oiva esimerkki. Kaikki tietävät, että nyt ostettiin vain lisäaikaa, jolla hallituksen työrauha säilytettiin. Mieleen muistuu oppitunti kuntapolitiikasta, jossa urakoitsija jälkeenpäin kehui tehneensä muhkean urakkasopimuksen ymmärrettyään viedä lautakunnan riideltäväksi valinnan valokatkaisijoiden väristä.

Ihmettelen myös haja-asutusalueiden hidasta heräämistä siihen, miten valta hyvinvointialueella tulee keskittymään kasvukeskuksiin. Monesta pienestä kunnasta ei pääsen edustajaa tulevaisuuden sote- valtuustoihin. Miten sitten vaikutat siihen, että oman kylän vanhusten asumispalvelut tai terveysasemat säilyvät?

Tässäkään sote-mallissa rahoitus ei ole riittävä. Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten kasvun hillitseminen edellyttäisi laajempaa vapautta palvelujen tuottamisessa, vahvaa palvelutuotannon tehokkuuden ja tuottavuuden paranemista, integraation toteutumista koko maassa sekä tehokasta hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä.

Vanha jako perustason ja erityistason palveluihin istuu tiukassa. Perustason palveluihin ja ennaltaehkäisyyn panostamisesta pitää huolehtia, sillä ne ovat keskeisiä tekijöitä terveys- ja hyvinvointierojen kaventamisessa, palveluiden yhdenvertaisen saatavuuden parantamisessa sekä kustannusten kasvun hillinnässä.

Sitkeässä istuu se ajattelu, että sosiaali- ja terveydenhuolto nähdään vain kulueränä, eikä investointina väestön hyvinvointiin ja toimintakykyyn. Investointina, joka parhaimmillaan tuottaa taloudellista hyötyä koko kansantaloudelle. Siksi tätäkin sote-mallia arvioitaessa tärkein kysymys on, parantaako tämä väestön hyvinvointia.