Euroopan talouskriisin yhteydessä on puhuttu paljon ekonomislangin otsikosta eli suomeksi moraalin häviämisestä. Sitä onkin esiintynyt vähän joka käänteessä. Kreikka keplotteli itsensä väärillä tilastoilla rahaliittoon ja kun valtion kassan pohja alkoi paistaa, kutsuttiin kansainväliset finassitalot apuun ja ”arvopaperistettiin” velatkin saataviksi. Näitä korkean riskin papereita eurooppalaiset pankit ja rahastot sitten ostivat, koska tiesivät, ettei euroa päästetä konkurssiin, vaan se pelastuu viime kädessä veronmaksajien rahoilla.

Tämä ketju kuulostaa jotenkin varsin tutulta. Aivan; kreikkalaisia kurmuuttaessa on tainut unohtua, että osattiin sitä meilläkin. Viime lamaan johtanut moraalikato niitti täälläkin satoaan, joskin pienemmässä mittakaavassa. Pankit luotottivat täysin holtittomasti ahnehtiessaan isolla riskillä yhä suurempia voittoja tietäen, ettei valtio päästä pankkeja konkurssiin vaan ne pelastetaan – milläpä muullakaan kuin veronmaksajien rahoilla.

Suomi nousi 90-luvun lamasta ilman EU:n tukipaketteja. Kansakunta joutui pärjäämään omalla tiukalla talouspolitiikalla, jonka lasku oli hurja. Pankit pelastettiin, mutta laman jäljiltä tuhoutui tuhansien ihmisten elämäntyö ja jopa koko elämä.

Nyt talouslaman varjolla ajetaan ratkaisuja, jotka vievät kohti EU:n yhteistä talous- ja veropolitiikkaa. Miljardien tukipaketit tarkoittavat sitä, että kriiseissä odotetaan apua EU:lta, jotta ei itse tarvitse tehdä kipeitä päätöksiä. Samalla ajetaan kaikki keskinäisten vastuiden suohon ja riskeerataan terveetkin kansantaloudet. Moraalikato syntyy aina ahneudesta ja piittaamattomuudesta, kun tiedetään, että laskun maksaa joku muu.

Vaan ennen kuin moralisoimme moraalikatoa, niin käsi sydämelle; kuinka moni meistä voi illalla päänsä pielukselle painaessaan koko sydämestä huokaista sananlaskun sanat: ”Älä köyhyyttä, älä rikkauttaminulle anna; anna minulle ravinnoksi määräosani leipää”. Kyllä kai ”määräosaan” aina vähän uudempi, isompi ja parempi auto, asunto ja kesämökki kuuluvat – eikö? Jos kaikki maailman ihmiset vaatisivat elämiseen saman ”määräosan” kuin eurooppalaiset keskimäärin, tällä väestömäärällä tarvittaisiin noin neljä maapalloa tyydyttämään ihmiskunnan tarpeet. Jos taas kaikki eläisivät kuten intialaiset, meille riittäisi puolikaskin maapallo.  Globaalinkin ahneuden ja piittaamattomuuden laskun maksaa myös joku muu eli tulevat sukupolvet

Muinoin ahneus oli yksi kuolemansynneistä, mutta nykyihmiselle se tuntuu olevan hyve. Kuinka oikeassa Iso Kirja onkaan todetessaan, että ”suuri voitto on tyytyväisyys yhdessä jumalallisuuden kanssa”. Tyytyväinen ihminen on löytänyt oman paikkansa suhteessa työhön, yhteiskuntaan, perhe-elämään, läheisiin ihmissuhteisiin ja omaan Luojaansa. Tyytyväinen ihminen ei murehdi turhaan huomisesta eikä unelmoi kuuta taivaalta. Hän ei elä ”sitku”-elämää, vaan osaa elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Hän on löytänyt ”määräosaansa”.

(Julkaistu Ajan Fakta -lehdessä)

Wikipedia – tuo nettimaailman tietosanakirja – kertoo, että evankelista-nimitystä alettiin käyttää alkuseurakunnassa ”henkilöistä, joilla oli ilosanoman julistamisen lahja”. Selitys jatkuu, että myöhemmin varhaiskristillisissä kirjoituksissa nimitys muuttuu kuitenkin harvinaiseksi, sillä ”evankelista seurakuntavirkana alkoi sekoittua toiseen seurakuntavirkaan, paimenvirkaan, jossa toimivan tehtävänä on opettaa seurakuntalaumaa.” Ei siis mitään uutta auringon alla. Edellä olevanhan voi tietysti vääntää sarkastiseksi todistukseksi siitä, että me helluntailaiset olemme aina uskollisia alkuseurakunnan opetuksille!

Väitän, että Jumala kutsuu tänäkin päivänä aivan yhtä monia evankelistan virkaan kuin herätysliikkeen alkuaikoina, mutta osin omat luutuneet näkemyksemme, osin seurakuntarakenteemme, estävät kutsumuksen toteutumista. Seurakuntien tiukassa taloustilanteessa palkalliset toimet punnitaan tarkoin. Niinpä evankelistoja päätyy kutsumukseensa nähden sivuraiteille: nuoremmiksi pastoreiksi, nuorisotyöntekijöiksi, diakoneiksi ja erilaisiksi hengellisen työn sekatyömiehiksi. Järjestely ei välttämättä ole huono, jos seurakunta tunnistaa kutsumuksen ja antaa työntekijälle tilaa toteuttaa sitä virkanimikkeistä huolimatta. Toisaalta evankelistojenkin on ymmärrettävä, että Jumalan kutsu on voimassa vaikka kokopäiväistä työsuhdetta ei aina järjesty; teltantekijöitä on muuallakin kuin lähetyskentillä.

Suurempaa huolta kannan niistä evankelistoista, joiden pitää kaapia kannatuksensa sieltä täältä. Hyvä sanoma ry:n hallitukseen tulee säännöllisesti anomuksia 100-300 euron lisätuesta kuukausikannatukseen, jolla evankelista pääsisi lähtemään kentälle. Haloo – eikö tuollaista keskituloisen seurakuntalaisen kymmenyksen suuruista summaa todellakaan löydy paikallistasolta.

Väkisinkin tulee mieleen, että kysymys on myös kutsumusten erilaisesta arvostuksesta. Siipeensä saaneilta evankelistoilta kuulee vieläkin, että opetus- ja lähetystyötä harvoin kyseenalaistetaan samalla tavoin kuin ”syntisten kanssa seurustelua”. Sielunhoidollisesti lohduttaa, että taidettiin erästä toistakin samasta paheesta syyttää…

Tarvitsemme herätysliikkeeseen evankelistaherätystä! On pohdittava, olisiko evankelistojen tueksi perustettava ns. kannatusrenkaita, joilla joissakin herätysliikkeissä työn tukeminen on pääasiallisesti hoidettu. Pystyisikö Hyvä Sanoma ry ottamaan kumppanuushankkeensa alle vastaavaa? Iso Kirja on tehnyt hyvää työtä peruskursseilla evankelistojen kouluttamiseksi, mutta tarvittaisiinko ihan oma ”koulutusohjelma” tai kannustavaa lisäkurssia? Tosin kuulen jo vastustavan äänen, että ”ei sitä ennenkään herrojen kirjaviisautta tarvittu, kun lähdettiin Sanan julistamiseen”. Tässäkin asiassa toivon meidän kuitenkin profiloituvan herätysliikkeenä, joka antaa parhaat mahdolliset eväät työntekijöilleen.

Jos meidät helluntailaiset on jostain takavuosina tunnistettu, niin juuri palavasieluisista evankelistoista. Eipä anneta ”tuotemerkin” hiipua!

(Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto-lehdessä)

Abortti on tragedia, joka lähes poikkeuksetta haavoittaa syvästi naista ja jättää painolastia vielä vuosikymmentenkin jälkeen kannettavaksi. Helmikuun täysistuntoviikolla Euroopan parlamentissa keskusteltiin naisten ja miesten välisen tasa-arvon toteutumisesta parlamentin jäsenen laatiman tasa-arvoraportin ja komission tasa-arvokatsauksen pohjalta. Näissä asiakirjoissa tarkkailtiin tasa-arvon toteutumista ja sen puutteita muun muassa työmarkkinoilla. Olen vankasti sitä mieltä, että naisten ja miesten yhdenvertainen kohtelu elämän eri osa-alueilla on ensiarvoisen tärkeätä. Eräät kohdat näissä asiakirjoissa aiheuttivat kuitenkin hämmennystä.

Kristittynä koen kiusallisena, kuinka Euroopan parlamentissa sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen liittyviin mietintöihin lähes poikkeuksetta liitetään sellaisia sanamuotoja lisääntymisoikeuksien edistämisestä, jotka tosiasiallisesti tarkoittavat sitä, että syntymättömän lapsen oikeus elämään kielletään. Tämä oli valitettavasti myös viimeisimmän tasa-arvoraportin laita.

Nämä sanamuodot ovat ongelmallisia myös toimivaltakysymysten valossa, sillä aborttilainsäädäntö – kuten valtaosa sosiaali- ja terveydenhuoltoalan lainsäädännöstä – ei edes kuulu Unionin toimivaltaan, vaan jäsenvaltioille. Tästä itsemääräämisoikeuden menettämisen pelosta tietyissä eettisissä kysymyksissä Irlantikin juuri Lissabon-kansanäänestyksessään taisteli. Niinpä noin kolmannes meistä mepeistä päätyi koko raportin hylkäämiseen äänestyksessä, vaikka tiesimme, että tämä tarkoitushakuisesti saatetaan tulkita tasa-arvon vastustamiseksi. Kaikkein harmillisintahan tässä oli se, että itse asia – tasa-arvon edistäminen – kärsi eniten.

Äänestystulosta kun voi halutessaan väännellä juuri niin, että yli kolmannes parlamentista ei tue tasa-arvoponnisteluja. Niinpä itselläkin oli mennä aamukahvi väärään kurkkuun sunnuntain Hesaria lukiessa, kun lehden kokenut, EU-asioita tunteva toimittaja oli antautunut juuri tällaisen tarkoitushakuisen leimapolitiikan käsikassaraksi.

Kolumnissaan ”EU ja naisen ruumis” jokainen suomalaismeppi, joka ei tukenut tasa-arvomietinnön sanamuotoja abortista osana ”lisääntymisterveyspalveluja” sai otsaansa tasa-arvon vastustajan leiman. Tuli mieleeni, että osuvampi otsikko kolumnille olisi ollut ”EU ja lapsen ruumis”, koska heikoimmassa asemassa olevan syntymättömän lapsen oikeudet sivuutetaan aina näissä painotuksissa tyystin.

Abortti on tragedia, joka lähes poikkeuksetta haavoittaa syvästi naista ja jättää painolastia vielä vuosikymmentenkin jälkeen kannettavaksi. Kohtaamisissa rukouspenkeissä en ole koskaan tavannut sitä riehakointia ”oikeudesta omaan ruumiiseen ja seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen”, jota nämä uuden ajan tasa-arvotekstit julistavat. Kuitenkin Jeesuksen sovintoveren alle nämäkin taakat saavat jäädä.

Onneksi näissä ”opintuulissa” on luja kallio, johon kiinnittyä. Kristillisen maailmankuvan lähtökohta tasa-arvon edistämisessä on jokaisen ihmisen korvaamaton ihmisarvo Jumalan luomana ja ainutlaatuisena yksilönä ja lähimmäisen kunnioittaminen siitä arvopohjasta käsin.

(Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä)

(Kirjoitus on julkaistu Uusi tie ja Ristin voitto -lehtien mielipidepalstoilla 19.11.2009)

Uutinen Britaniasta kertoi, että kristityt hotellinomistajat saivat syytteen ”uskonnollisesti loukkaavasta” järjestysrikkomuksesta puolustaessaan uskoaan asiakkaalleen ja kritisoidessaan islamia. Mielestäni tämä on hälyttävä esimerkki siitä, mihin voidaan  ajautua.

Monikulttuurisessa maailmassa on väistämätöntä, että eri uskontoihin ja kulttuureihin kuuluvien mielipiteet aika-ajoin eroavat toisistaan. Joskus toisen omasta mielipiteestäni olennaisesti poikkeava kanta saattaa jopa häiritä. Viime viikkoina on keskusteltu tästä rajanvedosta, kun suomalainen Italiassa asuva maahanmuuttaja on käräjöinyt saadakseen krusifiksit pois italialaisten koululuokkien seiniltä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin kehotti Italiaa poistamaan kouluista krusifiksit. Ratkaisu on kuitenkin erikoinen ns. positiivisen uskonnonvapauden näkäkulmasta. Jos valtaosa luokasta koostuu katolisista oppilaista, joille krusifiksi on tärkeä symboli, miksi heidän uskonnonvapausoikeuksistaan ei kanneta huolta? Länsimaista kulttuuria, sivistystä ja yhteiskuntaelämää on mahdotonta ymmärtää ilman ymmärrystä kristinuskosta. Tässäkin  mielessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu on huolestuttava ja heijastaa pyrkimystä kieltää kristillinen kulttuuritausta osana maanosamme perinteitä.Uskonnonvapauden periaatteet eivät saa koskea vain ateisteja, vaan myös uskovia.

Tämän lisäksi  EU:ssa  parasta aikaa käsittelyssä oleva yhdenvertaisuusdirektiivi saattaisi  sellaisenaan toteutuessaan olennaisesti rajoittaa oikeutta toimia omantunnon mukaisesti mm. kaupallisessa toiminnassa. Kyseistä direktiiviä valmisteltaessa ei ole  edes kuultu kirkkokuntia eikä uskonnollisia järjestöjä.

Olen huolissani siitä, että suvaitsevaisuuden nimissä yhä enenevin määrin pyritään rajoittamaan ihmisten oikeutta toimia omantuntonsa mukaisesti jokapäiväisessä elämässään. Onko liikaa toivottu, että kristitty puuseppä voisi kieltäytyä ottamasta vastaan buddhalaistemppelin rakentamista koskevaa toimeksiantoa? Niille, joille uskonasiat ovat todella tärkeitä, usko  kun  vaikuttaa kaikkiin elämän osa-alueisiin, eikä vain elämän ”hengelliseen sektoriin”.

Sari Essayah Europarlamentaarikko (KD)

 

Kulissit kaatuvat ennemmin tai myöhemmin. Harvemmin ehkä niin suoralla tavalla, jolla riisuttiin suomalaisen huippumenestyneen pörssiyrityksen johtajalta ruhtinaan viitta. Alta paljastui läheisten vuosikymmenten perhehelvetti alkoholistin ja persoonallisuushäiriöisen ”suurmiehen” taustalla. Tarina on turhankin tuttu suomalaisissa kodeissa. Kova työmies ja perheen elättäjä on saanut yhteiskunnan hyväksynnän, vaikka kotona olisi ollut läheisiään terrorisoiva tyranni. Ilmiö ei ole vieras uskovissakaan perheissä. ”Seurakunnassa enkeli, kotona perkele”- tilitys kertoo tästä karua kieltä. Ulkoisen menestyksen ja loistavan uran merkitys rapisee olemattomaksi kun jäljelle jäävät katkerat lapset ja pahoinvoiva perhe.

Perheessä kuitenkin testataan armeijaa tai pörssiyritystä paremmin jokaisen miehen todellinen johtajuus. Se ei perustu käskytykseen, alistamiseen tai vallan käyttöön, vaan johtajuus ansaitaan palvelevan rakkauden ja vastuunkantamisen kautta. Itsekeskeisen kulttuurin keskellä harva mies, tuskin enää nainenkaan, uskaltaa puhua perheestä tärkeimpänä kutsumuksenaan. Myös koko miehen rooli on ristiriitaisten paineiden ja odotusten alla, tasapainoilua macho- ja pehmomiehen välillä

Yhteiskunta toimii usein irrationaalisesti. Arkadianmäki ei ainakaan tunnu tietävän, onko isällä virkaa vai ei Yhtäältä vaaditaan isän mahdollisuutta kasvatusvastuuseen pidentämällä isyyslomaa ja toisaalta kavennetaan isän rooli pienimmillään sukusolujen luovuttajaksi. Isän puuttuminen on edelleen peruste sekä lopettaa syntymättömän lapsen elämä että aloittaa lapsettomuutta lääkitsevät hedelmöityshoidot. Avioeroissa isät käyvät loppuun saakka katkeria taisteluita lastensa tapaamisoikeudesta ja huoltajuudesta, vaikka adoptioprosessissa isän juridiset oikeudet voidaan siirtää nykyään naiselle.

Isän merkitys läsnä olevana kasvattajana on yhtä lailla tärkeää sekä poikien että tyttöjen kehitykselle. Tutkimusten mukaan läheinen isä on tytön paras itsetunnon rakentaja ja pojan kehitykselle samaistumisen kautta tärkein miehisyyden pohja. Äitiydellä ja isyydellä on molemmilla oma erityisarvo, mutta tänä päivänä yhä harvempi lapsi pääsee nauttimaan molemmista vanhemmista. Meillä kasvaa sitten sotavuosien suurin isättömien sukupolvi.

Jumala on antanut isälle vielä erityistehtävän perheen hengellisen hyvinvoinnin huolehtijana. Sanaa harvemmin julistetaan perheen keskellä, vaan evankeliumi pikemminkin eletään todeksi. Läheisimmät näkevät keskeneräisyytemme ja syntisyytemme, anteeksi pyydettävää ja annettavaa perheen keskellä riittää päivittäin.

Maallinen isä on voinut jättää meihin monet arvet tai hän on loistanut poissaolollaan, parhaimmillaankin hän on epätäydellinen. Ehkä juuri siksi Jeesus antoi meille kuvan Jumalasta täydellisesti rakastavana Isänä. Isä, joka tuntee lapsensa perin juurin ja kuitenkin hyväksyy heidät yhteyteensä sellaisenaan. Hän rohkaisee ja kantaa, silloinkin kun omat voimat eivät riitä. Isänpäivän evankeliumi on, että Jumala on jokaisen isänkin Isä, armahtaja ja anteeksiantaja!

(Kirjoitus julkaistu Sana ja Ristin Voitto -lehdissä 6.11.2009.)

(Kirjoitus julkaistu Pohjanmaan Ajan Fakta -lehdessä syyskuussa 2009)

Puhe paljastaa meistä paljon. Murteesta voi päätellä kotipaikan, ammattislangi kertoo työstä ja äänensävystä kuulee mielentilan. Meidän suomalaisten suhde puheeseen ei kuitenkaan ole aivan ongelmaton. Eräässä runossa sanotaankin: ”Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kuin ei vastata, ei vastaa kun kysytään…”.

Emme oikein harkitse small talkia ja kielestämme puuttuvat kohteliaat ”please” ja ”bitte” -ilmaisut. ”Kyllä” tarkoittaa meillä kyllä ja ”ei” on ei – yksinkertaista, mutta joskus ulkopuolisten korvissa turhankin suoraa tekstiä. Ja toisaalta olemme kuulemma kansa, joka vaikenee kahdella kielellä.

Sanat eivät tule tyhjästä, vaan ne ilmentävät ajatuksia ja kertovat tunteista. Kielen pistot voivat olla yhtälailla sanottuja kuin sanomatta jätettyjä. Pinnan alla olevat peitetyt tunteet, viha ja aggressiot purkautuvat viiltävinä sanoin, kylmänä äänensävynä tai jäätävänä hiljaisuutena. Suvuissa ja perheissä voi olla asioita, joista ei puhuta, mutta ne roikkuvat raskaana ilmapiirissä. Riidan siemen kylvetään harkitsemattomilla, pikaistuksilla lausutuilla sanoilla tai ilkeillä, totuutta sivuavilla juoruilla. Jokaista on varmaan sanoilla loukattu ja olemme itse pahoittaneet toisen mielen puheillamme.

Jaakob totesikin kirjeessään rehellisesti, että ”kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään”. Täydellistä kommunikointia vailla väärinymmärryksiä ihmisellä lienee ollut vain paratiisissa. Adamin ei tarvinnut arvuutella naisen puheen piilomerkityksiä tai lukea rivivälejä, eikä Eevan tulkita epämääräisiä murahduksia sanomalehden takaa.

Ihmeellisintä kaikista oli kuitenkin suora yhteys Luojaan. Kaikki täydellinen päättyi sitten käärmeen repliikkiin: ”Onko Jumala todella sanonut…”. Ihminen hylkäsi Jumalan ja hänen sanansa elämän perustana. Lankeemus toi puheeseen heti valheita ja syyttelyä, jotka turmelivat kielen puhtauden.

Jumala ei silti lakannut puhumasta ihmisille. Profeetat, papit, tuomarit, kuninkaat ja kansanjohtajat Aabrahamista alkaen kutsuivat ihmisiä laskemaan elämän perustan Jumalan lupausten varaan. Lopulta ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme”, sovitus avasi jälleen suoran yhteyden Jumalaan. Jeesus kutsuu jokaista rakentamaan elämänsä Hänen ja Hänen sanansa varaan: ”Jokainen, joka tulee minun luokseni ja kuulee minun sanani ja tekee niiden mukaan” on vertauksen

viisaan miehen kaltainen, joka rakensi lujalle pohjalle. Tyynellä säällä auringon paisteessa ei näyttäisi olevan väliä elämän perustamateriaalilla, mutta myrskyn keskellä pohja ratkaisee.

Jumalan lupaukset eivät ole sanahelinää, vaan niissä on voima vapauttaa ihmiset elämään täyttä elämää. Me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.