Euroopan parlamentin istuntotyö sai edustajien verenpainetta nostattaneen alun. Komission puheenjohtaja Barroson halulle pitää avajaisiksi amerikkalaisen mallin mukaan mahtipontinen puhe unionin tilasta ”state of the union” oli naureskeltu jo muutenkin; ”kansakunnan tilapuhetta” kun 27 erilaisen jäsenvaltion yhteenliittymästä ei irtoa kuin hyvällä mielikuvituksella. Hymy muuttui kuitenkin ärtyneeseen irvistykseen, kun kävi ilmi, että kuulijakunta puheelle aiottiin varmistaa puheenjohtajiston tekemällä päätöksellä järjestää kolme ns. tarkistusäänestystä puheen aikana ja rangaista poissaolevia edustajia pidättämällä osan edustajan palkkiosta ko. päivältä.

Barroson taustajoukoilta menettelyn hiljainen hyväksyminen osoitti erittäin huonoa tilannetajua. Edustajat olivat raivoissaan; voidaanko väki pakottaa paikalle kuuntelemaan uhkailemalla taloudellisilla sanktioilla. Eräs pitkään parlamentissa vaikuttanut kollega totesikin ryhmäkokouksessa, että kannattaisi varmaan puhua sen verran kiinnostavasti, että väki vaivautuu paikalle. Vakavampaa on, että menettely on paitsi ristiriidassa työjärjestyksen kanssa, niin asettaisi meppien riippumattomuuden merkilliseen valoon. Vaikka puheenjohtajisto otti asiaan kantaa uudelleen, niin useampi edustaja varmasti pohtii ilmestyäkö paikalle vai ei.

Surkuhupaisaa koko asiassa on, että parlamentaarikkojen ”uhkailu” osuu juuri unionin tilaa käsittelevään puheeseen. EU niin mielellään saarnaa demokratia- ja oikeusvaltioperiaatteista maailmalla, mutta tarpeen vaatiessa ”kiristää” omien kansalaistensa vaaleilla valitsemat edustajat istuntosaliin. Tahtomattaan tämän menettelytavan harkinta kertoo jo jotain oleellista EU:n tilasta.

Kesähelteiden keskellä virinnyt keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista on niin sanotusti karannut käsistä. Suuri yleisö seuraa hämmentyneenä kun kirkkokunnat pohtivat vihkimisoikeuksistaan luopumista, oikeusministeri singahtaa kesälomilta lupailemaan pikaista selvitystyötä, jota pääministeri omiensa pelossa toppuuttelee ja usea muukin poliitikko äänestäjien mielipiteitä arvuutellessaan kiemurtelee päättämättömänä.

Kiihkeän keskustelun keskellä tuntuu kuin meillä olisi jäänyt huomaamatta, että samaa sukupuolta olevia pareja varten on ollut voimassa oma parisuhdelaki jo vuodesta 2002 lähtien. Lisäksi sen jälkeen eduskunnassa on hyväksytty lait niin naisparien hedelmöityshoidoista kuin perheen sisäisestä adoptiostakin.

Rekisteröidyn parisuhteen ainoat erot juridisissa oikeuksissa ja velvollisuuksissa verrattuna avioliittoon rajaavat ulos oikeuden yhteiseen sukunimeen ja perheen ulkopuoliseen adoptio-oikeuteen.

Ja vaikka parisuhteen rekisteröinti ei automaattisesti oikeuta yhteiseen sukunimeen, niin käytännössä maistraatti sen hakemuksesta parisuhteen perusteella aina myöntää. Joten todelliseksi eroksi jää vain parisuhteen osapuolten yhteisen ottolapsen saaminen, jossa suomalaista lainsäätäjää suurempi este on valtaosan maailman maista asettama kielto lapsen luovuttamiselle samaa sukupuolta oleville pareille tai maihin, joissa ko. adoptio-oikeus on.

Kukaan ei ole kuitenkaan kysynyt sukupuolineutraalin liiton kannattajilta sitä, miksi he eivät halua edistää vaatimiaan muutoksia parisuhdelaissa, vaan haluavat muuttaa nimenomaan miehen ja naisen välistä liittoa koskevan avioliittolain. Todellinen syy onkin se, että mikäli sukupuolineutraali avioliittolaki toteutuisi, se pakottaisi kirkon joko vihkimään homoparit tai luopumaan vihkioikeudestaan.

Bjarne Kalliksen nostettua esille tämän faktan, sukupuolineutraalin liiton edistäjät kiirehtivät vakuuttamaan, etteivät he ole halunneet ottaa kantaa kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien vihkimisoikeuteen, vaan jättävät sen niiden ”sisäiseksi asiaksi”.

Perustelu ontuu pahasti, sillä ainoastaan maistraatissa solmittujen samaa sukupuolta olevien parisuhteiden myöhempi kirkollinen siunaaminen tai siunaamatta jättäminen on sisäinen asia, ei vihkioikeuden epääminen mahdollisen sukupuolineutraalin lain siihen velvoittaessa.

Allekirjoittaneeltakin on usein kysytty, mikä tässä ns. sukupuolineutraalissa liitossa sitten kristillisiä piirejä närästää? Kysymys ei todellakaan ole näiden parisuhteiden määrän ”pelätystä kasvusta” tai muusta kuvitellusta skenaariosta. Kirkon vihkikaava ilmaisee asian ytimen: ”Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta…”

Kristitty tekee avioliittolupauksensa paitsi lain edessä niin ennen kaikkea Jumalan ja oman yhteisönsä edessä sitoutuen sen ihanteeseen, opetukseen ja traditioon avioliitosta. Siksi avioliittokäsitteen avaaminen samaa sukupuolta oleville osuu uskon ja opin reviirille eikä jääkään ”sisäisen asian” ulkopuolelle.

Kääntäen voisi kai miettiä, rajoittaisiko laki sukupuolineutraalista liitosta uskonnonvapautta pakottaessaan kirkot joko luopumaan opetuksestaan ja traditiostaan tai vihkioikeudestaan.

Pattitilanteesta on kuitenkin mielestäni luonteva ulospääsy; kehitetään avioliitto- ja parisuhdelakia erillisinä kuten tähänkin saakka.

Näin toteutuvat sekä yksilön yhdenvertaisuus lain edessä kuin myös uskonnollisen yhteisön oikeus avioliittonäkemykseensä.

 

Kirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa 3.8.2010

Venäjän ja Suomen välinen elintarvikkeiden tuontiselkkaus iski keskelle helteisen heinäkuun syvintä poliittista uneliaisuutta. Kun ”ruokanootin” ajoituskin osui sopivasti presidentti Medvedevin vierailun alle, oli kiire kaivella päivystävät dosentit kesälaitumiltaan ja kremlologit riippumatoistaan kertomaan, mistä tässä yya-henkisessä näytöksessä mahtaa oikein olla kyse. Tuontikiellon perusteina esitettyjä puutteita venäläisten laatuvaatimusten täyttämisessä kun oli jokseenkin vaikea selityksenä niellä. Pikemminkin meidän suomalaisten takaraivoihin nousi elintarvikeaihepiiriin sopiva sanonta, jossa puhutaan rakkaista itänaapureistamme voissa paiston yhteydessä.

Tuontikiellon taustasyinä on arvuuteltu Venäjän halua edistää omaa elintarviketuotantoaan ja pyrkimyksiä painostaa suomalaisia elintarvikeyrityksiä tuonnin sijasta asettumaan maahan, samoin lennokkaimmat näkevät tässä Venäjän halua näpäyttää Suomea liian innokkaista Nato-keskusteluista tai painostaa Suomea venäläisvähemmistön ongelmissa. Villien arvailujen keskellä ytimekkäimmän analyysin lausui mielestäni pitkänlinjan venäjäasiantuntija Tauno Tiusanen: ”Lännessä talous on pääasia ja politiikka sovitetaan siihen. Moskovassa asia on juuri päinvastoin”. Olivatpa syyt niitä tai näitä, niin selväksi on taas käynyt, että naapurisuhteita ei hoideta Brysselin kautta. Tätäkin vyyhteä asettuvat purkamaan suomalaiset ja venäläiset viranomaiset keskenään.

Pelkän poliittisen teatterin näyttämöksi joutumista ei elintarvikealalle soisi – se on yksinkertaisesti liian kallista. Venäjä on sen tärkein vientimaa ja viennin osuus puolestaan useita kymmeniä prosentteja suurimpien elintarvikeyhtiöiden liikevaihdosta. Lapinlahtelaisittain ehti jo säikähtää sitäkin, miten käy Valion suunniteltujen miljoonasatsausten, jos vienti pidemmällä tähtäyksellä tyrehtyy. Vaikka ala on vakuutellut, että selkkauksesta ei vielä ole aiheutunut suoranaisia seuraamuksia, niin esimerkiksi kotimaiset maitotuotteet ovat olleet marketeissa ”kesäkampanjahinnoissa” – sattumaa tai sitten ei.

Elintarviketeollisuus hikoilee paitsi vientiongelmien niin myös kasvavien tuontipaineiden ja muuttuvien kulutustottumusten kanssa. Kotimainen elintarvike ja lähiruoka ovat aina olleet korkeassa kurssissa juhlapuheissa ja gallup-kyselyissä, mutta kuluttajan valinnat kaupassa kertovat muuta. Kotimaisen ruuan osuus kaupan hyllyissä on enää puolet, kun se vajaat parikymmentä vuotta sitten oli lähes 80%.

Mediallakin on oma roolinsa; koko Suomen EU-jäsenyyden ajan se on kertonut kuinka syömme Euroopan kalleinta ruokaa. Kuitenkin ostovoimaan ja tulotasoon suhteutettuna se on kilpailukykyistä. Merkillistä olisikin jos bulgaarin ruokakassille kertyisi sama hinta kun tulotkin jäävät neljännekseen suomalaisten keskiansioista.

Maailman kaupan ristipaineissa Suomi ei avoimena taloutena voi kuitenkaan turvautua edes väliaikaisiin tuontikieltoihin oman tuotannon suojaamiseksi. Kuluttaja ja kaupan porras on vakuutettava muilla keinoin tekemään kotimaisuutta tukevia ostopäätöksiä.

 

(Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa 30.7.2010)

Tänään parlamentti kävi varsin ristiriitaisen keskustelun toukokuun lopun tapahtumista Gazan avustuslaivueilla. Useissa puheenvuoroissa tuotiin esille huoli alueen turvallisuustilanteen nopeasta heikentymisestä, sekä valittelut tapahtumaketjusta, joka johti kuolonuhreihin ja loukkaantuneisiin.

Tänään tiedämme, että avustussaattueen tarkoitusperät eivät olleet niin humanitaariset kuin aluksi oletettiin, vaan mukana oli marttyyriuteen tähtääviä turkkilaisaktivisteja. Avustussaattueella oli pitkälti poliittiset tarkoitusperät, olkoonkin että mukana oli monia hyvää tahtovia länsimaiden kansalaisia, jotka tuskin olivat projektin koko luonteesta selvillä.

Huomionarvioista on myös se, että avustuslaivue saapui Israelin aluevesien tuntumaan juuri kun oli tarkoitus jatkaa rauhanneuvotteluja israelilaisten ja palestiinalaisten välillä. Hamas ei halua rauhanneuvottelujen jatkamista ja halusi osaltaan sekoittaa tilannetta. Se kieltäytyi vastaanottamasta laivueen tarkastettuja lasteja maateitse ja tähtää näin vain saarron purkamiseen. Ne humanitaariset avustuserät, jotka Gazaan tulevat Israelin rajanylityspaikan kautta, jaetaan Hamasin toimesta etupäässä sen omille kannattajille.

Tuoreimmat viestit siitä, että Israel on valmis helpottamaan Gazan saartoa lähitulevaisuudessa. Se on perustanut tutkimuskomitean, jossa on mukana myös kaksi kansainvälistä tarkkailijaa. Nämä toimet luovat toivoa siitä, että kärjistynyt tilanne saadaan rauhoittumaan.

Uutiset siitä, että Iran ja Saudi-Arabia olisivat halukkaita lähettämään alueelle lisää ”humanitaarisia” saattueita ei nimittäin tunnu kovin rauhaa rakentavalta ja Israel on kertonut etukäteen, että tulee pysäyttämään saattueet ja ohjaamaan ne Israelin satamiin. Toisin kuin julkisuudessa on väitetty, Israelin merisaarto ei riko kansainvälistä oikeutta, ja on täysin oikeutettua, että Israel haluaa takuut siitä, etteivät hamas-taistelijat saa samalla aseita ja raketteja.

Kansainvälinen yhteisö riensi hyvin nopeasti tuomitsemaan Israelin toimet, ja samalla tahtomattaan loi asetelman, jossa Hamas tavoitteineen kokee olevansa koko maailman tukema ja saa sitä juhlia. Olisi ymmärrettävä, että todellista rauhaa ja hyvinvointia ei alueelle saada luomalla tilanne, jossa Hamas vahvistuu ja saa niin poliittista arvovaltaa kuin sotilaallista voimaa. Hamasin julkisuuden valokeilassa paistattelu on kylmä suihku maltillisemmalle palestiinalaishallinnolle ja pyrkimyksille rakentaa luottamusta alueella.

Parlamentin tulisi päätöslauselmassaan selväsanaisesti vaatia sitä, että Hamasin tulee luopua terrorista, tunnustaa aiemmat PLO:n allekirjoittamat sopimukset ja Israelin valtion oikeuden olemassaoloon sekä vapauttaa välittömästi 4 vuotta sitten sieppaamansa Gilad Shalit.

Osallistuin tänään täysistunnossa keskusteluun kuljettajien työaikadirektiivistä. Euroopan komissio on esittänyt, että kuljetusyrittäjien työaikarajoituksista luovuttaisiin. Asiasta äänestetään täysistunnossa huomenna keskiviikkona. Äänestyksestä on tulossa ilmeisesti hyvin täpärä.

Kyseessä on jo voimassa oleva direktiivi, jonka työaikamääräykset ovat koskeneet palkkakuljettajien lisäksi myös niin sanottuja itsenäisiä kuljettajia 23.3.2009 lukien. Kuitenkaan jäsenmaat, kuten Suomi, eivät ole säännöksiä vielä soveltaneet, kun on odoteltu, kuinka komission muutosesitykselle lopulta käy.

Asian käsittely on ollut vaivalloista ristiriitojen vuoksi ja esimerkiksi parlamentin työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunta (EMPL) on äänestänyt asiasta vuoden sisällä kolmesti. Enemmistön mielipide on äänestysten välillä vaihtunut.

Suomi on koko asian käsittelyn ajan kannattanut itsenäisten kuljettajien jättämistä direktiivin työaikasääntelyn ulkopuolelle. Itse olen pyrkinyt aktiivisesti toimimaan tämän näkemyksen puolesta.

Totesin tänään täysistuntokeskustelussa, että yrittäjäkuljettajien muuta työaikaa kuin ajoaikaa ei tule rajata. Liikenneturvallisuudesta huolehditaan ajoaikoja rajoittamalla ja pakollisilla lepoajoilla, joista on voimassa Parlamentin ja neuvoston asetus 561/2006 tieliikenteen ajo- ja lepoaikasäännöksistä. Se koskee kaikkia – siis kaikkia – kuorma- ja linja-autonkuljettajia, myös yrittäjiä. Väsymysonnettomuuksien estämisessä parempi tulos saataisiin voimassa olevien ajo- ja lepoaikojen tehokkaammalla valvonnalla. Nyt siis yrittäjäkuljettajien työaikarajoitusten piiriin haluttaisiin lastaus ja purkaminen, ajoneuvon puhdistustyö, tekninen huolto sekä mm. kuormakirjojen täyttäminen. Käsittämätöntä, sillä eihän muidenkaan yrittäjien työaikaa ole rajoitettu. Kuka sitten valvoo, peseekö yrittäjäkuljettaja kotipihassaan vaimonsa autoa vai rekkaansa?

Suomessa kuljetusala on pienyrittäjäpohjainen, yhden-kahden ajoneuvon yrityksiä. Yrittäjien työaikarajoitukset suosisivat suuria, ylikansallisia kuljetusyrityksiä ja vaikeuttaisivat uusien kuljetusyritysten syntymistä. Nuoria ala ei kiinnosta, jos tulon hankkimismahdollisuuksia aletaan keinotekoisesti rajata. Tämä tarkoittaisi kapasiteettipulaa ja kustannusten lisääntymistä. Pohjoismaissa logistiikkakustannukset ovat nyt jo korkeammat pohjoisen sijainnin ja harvan asutuksen vuoksi kuin Euroopassa keskimäärin.

Mikäli parlamentti huomenna päätyy siihen, että itsenäiset kuljettajat sisällytetään direktiivin työaikasääntelyn piiriin, olisi tämä ennakkotapaus yrittäjien työaikasääntelyssä.

Kasvu- ja vakaussopimusta rikkoneet maat haluavat paeta vastuutaan ja vaikeita ratkaisuja sysäämällä ongelmansa toisten hoidettavaksi. Maanantain vastaisena yönä EU:n sorvaama 750 mrd:n vakautuspaketti toimii juuri näin. Se antaa komissiolle valtuudet nostaa rahaa markkinoilta vaikeuksiin joutuneille maille ja muut euromaat takaavat lainat. Suomi on astumassa tähän vastuiden suohon reilulla 8 mrd:n osuudella.

Julkisuuteen on painotettu, että rahaa lainaavat maat joutuvat alistumaan tiukkiin lainaehtoihin ja tasapainottamaan taloutensa. Näyttää kuitenkin todellisuudessa siltä, että lainavuoret yritetään sulattaa pois kiihdyttämällä tarkoituksellisesti inflaatiota. Keskuspankit Yhdysvalloissa, Kanadassa, Sveitsissä ja Britanniassa ilmoittivat aikovansa helpottaa dollariluotonantoa, jotta rahoitusmarkkinat pysyisivät toiminnassa. Samanaikaisesti EKP ilmoitti aloittavansa valtioiden velkapapereiden oston ja löysäävänsä keskuspankkirahoitusta pankeille. Massiivinen lisälikvideetti laskee kyllä korkoja ja rauhoittaa pörssimarkkinat, mutta väistämättä kiihdyttää inflaatiota ja laskee tavallisten kansalaisten ostovoimaa. EKP nyt siis omilla toimillaan edesauttaa inflaatiokehitystä, jota vastaan koko sen rahoituspolitiikka oli alunperin luotu!

Kokonaan oma lukunsa on näiden yön selässä tehtyjen kiireellisten ratkaisujen laillisuus. Lissabonin sopimusta on vähintäänkin venytetty, sillä unionilla sen paremmin kuin jäsenmaallakaan ei oikeutta ottaa vastatakseen toisen jäsenmaan sitoumuksia. Menettelytavoissakin on mutkat pistetty suoriksi, sillä Suomi kuulemma teki sitovat ratkaisunsa viikonloppuna Suuren valiokunnan ”sähköpostiparlamentarismilla”. Perussopimus ja jäsenvaltioiden perustuslait ovat siis kevyttä tavaraa kun rahoitusmarkkinoita pidetään pystyssä.