Arvonlisävero otettiin Suomessa käyttöön EU-jäsenyyden myötä ja samalla lakkautettiin aiemmin peritty liikevaihtovero. Arvonlisäverojärjestelmällä on alun perin haluttu vauhdittaa EU:n sisämarkkinoita korvaamalla monenkirjavat kansalliset hyödykkeiden myyntiin kohdistuvat verot yhtenäisellä järjestelmällä. Kun kyseessä on vero, jäsenvaltiot kuitenkin päättävät siitä yleisen arvonlisäverokannan 15-25 % vaihteluvälin sisällä ja tästä voidaan johtaa vielä kaksi alennettua verokantaa kuten Suomessakin esimerkiksi elintarvikkeille, majoituspalveluille ja lääkkeille on tehty.
Vuosien saatossa arvonlisäverojärjestelmästä on tullut melkoinen tilkkutäkki, sillä verokantojen lisäksi alennettujen tuotteiden määrittelyt ja esimerkiksi ns. vähäisen toiminnan alaraja vaihtelevat suuresti maasta toiseen. Osassa jäsenmaista verojärjestelmä vuotaa muutenkin ja vitsi myyjän kysymykseen ”alvilla vai ilman?” on ikävän lähellä todellisuutta. Kertynyt arvonlisäverojen määrä on puolestaan laskentaperusta osalle jäsenvaltion suorittamasta EU-jäsenmaksusta, joten asiansa hoitava maksaa tässäkin rötöstelijöiden puolesta.
Viime kesän toritapahtumista tarttui mukaan yksi arvonlisäverojärjestelmän kummallisuus. Kesätoreilla on paljon kausiluontoista yritystoimintaa kotileivonnaisten, käsitöiden ja matkamuistojen myyjistä jäätelö- ja kahvikojuja pyörittäviin koululaisiin. Eräs puunveistäjä puki heidän ongelman nasevaan ihmettelyyn arvonlisäveron vähäisen toiminnan matalasta 8 500 euron alarajasta. Käsityövaltaisilla aloilla, joissa materiaalikulut jäävät vähäiseksi myynnistä vähennettävää ostojen arvonlisäveroa ei juuri kerry. Suurin panos tuotteesta on yrittäjän omaa työtä ja arvonlisävero tuntuukin monesta käsityövaltaisen alan yrittäjästä lisäverolta työlle.
Hallinnollisista syistä jäsenvaltioilla on ollut mahdollisuus vapauttaa pienet yritykset ALV-velvoitteista direktiivissä määrättyjen enimmäisraja-arvojen sisällä, jotka kuitenkin vaihtelevat jäsenvaltioista toiseen historiallisista syistä ja EU:n laajentumisen yhteydessä myönnetyistä poikkeuksista johtuen. Useissa muissa EU-maissa alarajahuojennus on kymmeniätuhansia euroja, korkeimmillaan Iso-Britanniassa yli 80 000 euroa. Suomi voisi ainoastaan käyttää meille liittymissopimuksessa määriteltyä maksimia 10 000 euroa, mutta tämän ylittäminen ei kansallisin päätöksin ole mahdollista. Suomessa pienyritysten kasvumahdollisuuksia ja tilannetta on pyritty helpottamaan siten, että käytössä on asteittainen huojennus 22 500 euron vuosiliikevaihtoon saakka.
Näiden säännösten takia jäsenvaltiot eivät ole lainkaan samanarvoisessa asemassa ja vastauksena esittämääni kysymykseen komissio toisti vuoden 2004 ehdotuksen, jolla jäsenvaltioille annetaan oikeus asettaa 100 000 euroa liikevaihdon ylärajaksi, jonka alle ne voisivat luoda itsenäisesti sellaisen järjestelmän, jota pitävät maansa talouden rakenteen kannalta tarkoituksenmukaisimpana. Ongelma on, että ehdotuksesta ei ole vielä päästy neuvostossa yksimielisyyteen. Osa jäsenmaista pitää rajaa liian korkeana ja pelkää kilpailuhäiriö- ja neutraalisuusongelmia.
Monelle pienelle käsityövaltaiselle yritykselle arvonlisäverovapaus auttaisi kannattavuutta ja madaltaisi itsensä työllistämisen kynnystä. Kunnat ja valtio puolestaan saisivat verotuloja taloudellisen toimeliaisuuden lisääntyessä. On harmillista, että juhlapuheissa pienyrittäjiä aina arvostetaan, mutta käytännössä tekojen tasolla kasvuun kannustavia toimenpiteitä ei saada aikaan.
