Usein sanotaan yleisurheilun olevan Suomen kansan lempilapsi, ja siksi kai meitä tuhansia ”lapsenlikkoja” on tälläkin viikolla istunut TV-vastaanottimien äärellä Moskovan kisoja seuraamassa. Laji koukuttaa, sillä se tarjoaa paitsi kutkuttavia kilpailutilanteita ja taktikointia myös vertailukelpoista tilastointia vuodesta toiseen. Säännöt ja välineiden mitat ja painot ovat konservatiivisessa lajissa muuttuneet hämmästyttävän vähän sadankin vuoden perspektiivillä. Lisäksi yleisurheilu on maailman harrastetuimpia urheilumuotoja, globaalisti levinnyt ja siinä pärjätään niin savimaja- kuin yliopistotaustoilla. Lajin sisällä lajikirjo taas tarjoaa menestymisen mahdollisuutta yhtälailla pitkälle ja pätkälle samoin kuin rotevalle ja ruipelollekin.

Suomen joukkue on historiallisen pieni, eikä siltä keihäsmiehiä lukuun ottamatta mitaleja odotella. Lajiniilona jaksan silti innostua henkilökohtaisista ennätyksistä, venymisistä ja kauden parhaista, vaikkei niitäkään hetkiä ole vielä juuri ollut. Joukkueesta puuttuu lisäksi muutama kisarajan liian myöhään rikkonut. Väkisinkin pohtii, missä on vikaa.

Ei mielellään haluaisi lukeutua niiden entisten urheilijoiden joukkoon, jotka mennen tullen ja palatessa arvioivat nykyurheilijat lahjattomiksi ja/tai laiskoiksi. Lajeistakaan uskaltautuu arvioimaan lähinnä kestävyyspuolta. Kestävyysurheilu kun on yksinkertaista – ei kuitenkaan yksinkertaisten urheilua. Se ei vaadi paljon välineitä tai erikoisia suorituspaikkoja, paitsi välillä pitävää pohjaa tossun alle. Asennepuolella laji vaatii ehkä sitäkin enemmän. Toisaalta juoksuun ja kävelyyn yleensä kasvetaan sisälle ja asenne esimerkiksi kilometrejä kohtaan kasvaa matkan varrella.

Sivusta seuranneena tuntuu, että edelleen urheilijoiden perusasioiden kuntoon saattamisessa on tekemistä. Pitäisi olla jonkinlainen taloudellinen mahdollisuus urheilla ja valmentaa, saada hierontaa ja fysioterapiaa silloin kuin tarvitsee sekä päästä pikaisesti asiantuntevalle lääkärille, jos vaivoja ilmenee. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta moni tietää, että se ei ole sitä.

Lähimenneisyydestä Jukka Keskisalon ura on hyvä esimerkki siitä, miten hiuksen hieno ero on menestyksen ja uran loppumisen välillä; joskin mies meinaa vielä ainakin Ruotsi-otteluun naapureiden kiusaksi kuntoutua. Monta lahjakkuutta on varmasti menetetty silloin, kun vammat jatkuvat, ja sitä myöden valmennustuki pienenee, ja taloudellinen pohja murenee eikä enää mahdollista urheiluun satsaamista. Tänä kesänä kävelijä Antti Kempas ripusti tossut naulaan näistä syistä.

Nuoren urheilijan kohdalla paikallaan polkeva tuloskehitys – jos syynä eivät ole vammat – ei ole normaalia ja on henkisesti erittäin turhauttavaa. Vammakierre vaatii myös rehellistä analyysiä. Urheilijalla on vain yksi ura, ja siksi mielestäni useamman olisi uskallettava hakea uudenlaisia harjoituksia, erilaisia ärsykkeitä ja rytminvaihdosta koko touhuun. Joskus se voi vaatia valmentajan vaihdosta tai ainakin ulkopuolista silmäparia näkemään urautuminen. Näiden analyysien aika on syksyllä, nyt jännätään kisat loppuun asti!

Valtaosa Suomen koululaisista aloittaa lukuvuotensa tällä viikolla. Uusilla ekaluokkalaisilla tämä tarkoittaa esikoulun ja hoitopaikan päivärytmistä siirtymistä koulumaailman lainalaisuuksiin. Oppitunti seuraa toistansa, välissä vain lyhyt välitunti ja kerran päivässä hivenen pidempi ruokatunti.  Pienen lapsen koulupäivät eivät pitkään kestä, joten monen eka- ja tokaluokkalaisen päivä jatkuu iltapäiväkerhoissa vanhempien työpäivän päättymistä odotellen.

Iltapäiväkerhotoiminnalla on onnistuttu tarjoamaan mielekästä toimintaa ja torjumaan lasten yksinäisiä iltapäiviä. Nyt ajatusta on lähdetty kehittelemään eteenpäin kohti ns. joustavaa koulupäivää ja myös vanhempia ikäluokkia koskevaksi. Kokeilussa on koulun myöhempi aloittaminen, löyhempi tuntirakenne, pidempi ruokatunti  ja harrastustoiminnan nivominen osaksi koulupäivää. Näin koulupäivän kokonaispituus lähenee vanhempien työpäivän mittaa, mutta illalla jää enemmän yhteistä aikaa, kun harrastukset on pääosin harrastettu jo koulun yhteydessä.

Opetushallituksen ja kasvatusalan asiantuntijat hehkuttavat kokeilun hyötyjä: luontevampaa unirytmiä, parempaa ajankäyttöä, koti-iltojen rauhoittumista ja harrastustoiminnan ulottumista useammalle. Maallikonkaan on vaikea haittapuolia löytää, joskin harrastustoiminnan tuleminen osaksi koulua herättää kysymyksiä. Useimmiten urheiluseurojen ja harrastuskerhojen vetäjinä ovat lasten töissä käyvät vanhemmat eikä opettajiakaan voi edellyttää harrastuskerhojen ohjaajiksi ellei siitä työehtosopimuksin sovita. Mistä siis saadaan useammalle harrastuskerholle vetäjät vai onko pienemmällä koululla tyytyminen siihen, että kaikki soittavat nokkahuilua tai pelaavat jalkapalloa?

Oma jälkikasvu on nyt viidettä vuotta käynyt Brysselissä Eurooppa-koulua, jossa osa joustavan koulupäivän elementeistä on käytössä. Suurkaupungin liikenne on ruuhkaista, niinpä 8.30 alkavaan ja 15.20 loppuvaan koulupäivään voi monien kohdalla laskea vielä hyvinkin tunnin lisäpituutta. Yläasteella ja lukiossa suurin osa lopettaa vasta neljän maissa, ja keskiviikkoisin kaikkien koulu päättyy yhdeltä. Sen sijaan aamupäivisin on usein kaksoistunteja ja vastapainoksi pidempiä välitunteja sekä 45 min. ruokatunti, joka ala-asteella voi olla pidempikin.

Harrastuskerhoja on iltapäivisin vielä koulupäivän päälle runsaasti ja niistä huolehtii vanhempainyhdistys. Tähän kaikkeen on palkattu osin ulkopuoliset ohjaajat, ja kaiken kouluruuasta kyydityksiin ja harrastuksiin maksavat vanhemmat. Vanhempainyhdistyksen pyörittäminen vastaakin enemmän pienen yrityksen johtamista kuin vapaaehtoistoimintaa. Monet lapsista harrastavat vielä koulun jälkeen, koska kaikille ei löydy koulun kerhoista siltikään mieleistä tekemistä tai kaverit tai joukkue harrastavat muualla ja eri aikaan.

Joustava koulupäivä herättää kaksijakoisia tuntemuksia. Pitkä kokonaiskoulupäivä on pienelle lapselle itsessään jo melkoinen rasite eikä mielestäni kaiken ajan tarvitse olla ohjattua toimintaa. Vapaaseen leikkiin ja oleiluun on jäätävä myös aikaa. Toisaalta varmasti monella vanhemmalla on helpottunut olo, kun tietää lasten olevan hyvässä hoidossa. Hyvä silti huomioida, että kaikkia iltaharrastusmenoja ja kuljetusrumbaa joustava koulupäivä ei kumminkaan poista. Koulu on niin iso osa lapsen ja nuoren elämää, että muutoksia kannattaa tehdä huolella ja harkiten. Mukavaa lukuvuotta kaikille!

Heinäkuussa tuli kierrettyä kesätapahtumia ja toreja yhdessä paikallisten KD-aktiivien kanssa.  Monenlaista keskustelua käytiin ja tukku terveisiä sote- ja kuntauudistuksesta lykättiin myös mepin matkaan.

Kesätoreilla on  paljon kausiluontoista yritystoimintaa kotileivonnaisten, käsitöiden ja matkamuistojen myyjistä jäätelö- ja kahvikojuja pyörittäviin koululaisiin. Eräs puunveistäjä puki heidän ongelman nasevaan ihmettelyyn arvonlisäveron vähäisen toiminnan matalasta 8 500 euron alarajasta. Käsityövaltaisilla aloilla, joissa materiaalikulut jäävät vähäiseksi myynnistä vähennettävää ostojen alvia ei juuri kerry. Suurin panos tuotteesta on yrittäjän omaa työtä ja arvonlisävero tuntuukin monesta käsityövaltaisen alan yrittäjästä lisäverolta työlle.

Useissa muissa EU-maissa alarajahuojennus on kymmeniätuhansia euroja, korkeimmillaan Iso-Britanniassa yli 80 000 euroa. Suomessa olisi syytä nostaa alarajaa ainakin EU-keskiarvoon noin 20 000 euroon, mikä auttaisi pienten ja aloittavien yritysten kannattavuutta ja madaltaisi itsensä työllistämisen kynnystä. Kunnat ja valtio puolestaan saisivat verotuloja taloudellisen toimeliaisuuden lisääntyessä. Tässäpä terveisiä budjettiriiheen!

Ennen kesätauon alkamista Euroopan Parlamentin työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunta järjesti julkisen kuulemisen suunnitelmasta eurooppalaiseksi työttömyysturvajärjestelmäksi. EMU:n eli talous- ja rahaliiton sosiaalisesta ulottuvuudesta puhuminen on kiihtynyt sitä mukaa kun kriisi Etelä-Euroopan maissa syvenee ja ensi kevään Euroopan Parlamentin vaalit lähestyvät.

Paradoksaalista tilanteessa on, että verorahoitteinen sosiaalipolitiikka ja työttömyysturvajärjestelmät kuuluvat jäsenvaltioiden toimivaltaan, mutta silti EU:lta halutaan toimenpiteitä. Monien kriisimaiden järjestelmät ovat osoittautuneet toimimattomiksi ja mm. Euroopan sosiaalirahaston varoja vaaditaan yhä enemmän mm. nuorisotyöttömyyden hoitoon.

Komission suunnitelmiin tämä sopii enemmän kuin hyvin. Euroaluetta halutaan yhä syvempään taloudelliseen integraatioon, mutta ongelmana on talouden rakenteiden erilaisuus eri jäsenmaissa. Niinpä euroalueen finanssisektorille rakenteilla olevan pankkiunionin rinnalle halutaan suhdannevaihteluita tasoittavia ”automaattisia vakauttajia”. Suomeksi tämä tarkoittaa varainsiirtojärjestelmiä, joilla yli- ja alijäämämaiden suhdannevaihteluita halutaan tasata.

Työttömyysturvajärjestelmä sopii tarkoitukseen enemmän kuin hyvin kuten eräs kuultavana oleva asiantuntija totesi. Pankkiunioni jää monelle melko kaukaiseksi finanssimaailman järjestelyksi, mutta työttömyysturva koskettaa kadunmiestä. Saako sillä sitten hyväksynnän tulonsiirtounionille helpommin? 

Pisimmälle viety esitellyistä malleista lähti siitä, että työntekijä maksaa kansallisen työttömyysturvajärjestelmän kautta merkittävän osan maksustaan eurooppalaiseen rahastoon, josta sitten työttömyyden kohdatessa maksettaisiin korvausta 50 % työttömyyttä edeltävään palkkatasoon verrattuna vuoden ajan. Mikäli kansallinen järjestelmä takaa suuremman tai pidemmän ajan korvauksen, tämä tulisi kansallisesta työttömyysturvasta.

Malli herättää monenmoisia kysymyksiä. Palkkataso ja järjestelmien rakenne vaihtelevat maasta toiseen, samoin työttömyysturvan hallinnointi. Suomessa ammattiliitot ja työnantajat tuskin innostuvat mallista, jossa he hoitaisivat byrokratian ja valtaosa varoista välitettäisiin eurooppalaiseen rahastoon. Kuka tulevaa rahastoa hallinnoisi ja millaista sijoituspolitiikkaa siltä edellytettäisiin? Perussopimusten valossa EU:lla ei myöskään pitäisi olla kompetenssia palkanmuodostukseen tiiviisti kytkeytyvässä mallissa.

Moraalikadolta ei tässäkään yhteisessä rahanjaossa vältyttäisi. Asiantuntijat vakuuttelivat, että malli on tarkoitettu vain lyhyen ajan syklisten ongelmien hoitoon, ei poistamaan kilpailukykyyn ja työmarkkinoiden uudistamiseen liittyviä tarpeita. Veikkaanpa silti, että ongelmissa olevat jäsenvaltiot vain lykkäisivät vaikeita rakenteellisia uudistuksia, kun tiedossa on, että (pohjois) – eurooppalainen työntekijä maksaa.

Toivotaan, että kesätauko palauttaisi komission maanpinnalle, ja moiset viritelmät unholaan.

Suomen laskeuduttua lomakauteen Liettuan alkava EU-puheenjohtajuuskausi ei juuri aaltoliikkeitä aiheuta. Maalla on puheenjohtajuuskautensa ajoituksesta johtuen kuitenkin hyvä mahdollisuus saattaa määrällisesti mittava joukko lainsäädäntöhankkeita päätökseen, ja lähestyvät eurovaalit luovat painetta kaikille EU-elimille saada näyttöjä aikaiseksi. Erityisesti komissiossa on hätä kirkastaa kuvaa; muutoin tämän kollegion aikaansaannoksista muistetaan vain kiistanalaiset tukipaketit ja tuskailu jättimäisen nuorisotyöttömyyden kanssa.

Viime viikon Strasbourgin täysistunto kiitteli ammattitaidolla ja tuloksilla läpivietyä Irlannin puheenjohtajuutta, ja jäi toiveikkaana odottamaan ensimmäistä Baltian maan pestiä tehtävässä. Kun samalla viikolla parlamentti näytti vihreää valoa Latvian eurojäsenyydelle ensi vuoden alusta alkaen, niin eteläiset naapurimaamme paistattelivat positiivisen huomion kohteena.

Monissa puheenvuoroissa kiinnitettiin huomiota siihen, että Baltian maissa julkisen talouden alijäämiä on tavoitteiden mukaisesti supistettu, inflaatio pidetty aisoissa ja korot matalina. Vastuullinen talouspolitiikka on poikinut kasvua ja investoijien luottamusta. Tämä kaikki on tapahtunut sillä aikaa, kun Etelä-Euroopan kriisimaissa on toimenpiteiden sijasta keskitytty suuriäänisesti vastustamaan talouden rakenteiden uudistamista. Toki balttitaloudet ovat kokoluokaltaan helpommin hallittavia, mutta asenteessakin on eroa.

Liettuan puheenjohtajuuskausi keskittyy teemoiltaan uskottavaan, kasvavaan ja avoimeen EU:hun. Monen mielestä ensimmäinen ja toinen adjektiivi on talouskriisin myötä menetetty ja kolmannenkin kanssa tekee tiukkaa, kun esimerkiksi vapaakauppaneuvottelut USA:n kanssa uhkaavat kompastua alkumetreiltään vakoiluskandaaliin. Tapaus Snowdenin paljastus EU:hun kohdistuvasta vakoilusta on periaatteellisesti toki tärkeä, mutta olen kyllä ihmetellyt, mitä vakoiltavaa EU:n lainsäädäntöprosesseissa on; nehän vuotavat kompromisseja ja muutosesityksiä kaikille, joita vähääkään sattuisi kiinnostamaan.

Liettualle jää Irlannin onnistuneen kauden perintönä siirtyvät rahoituskehyksien ja maatalousuudistuksen sektorikohtaisten säädösten viimeistely ja uuteen ohjelmakauteen siirtymisen varmistaminen. Talouskasvua odotetaan jälleen kerran sisämarkkinoiden, digitaaliagendan ja tutkimus- ja innovaatiopolitiikan kautta. Myös energiamarkkinoiden integraatiota pusketaan eteenpäin, vaikka pahoin pelkään sen johtavan meillä Pohjoismaissa vain hintojen nousuun. Talouskriisiä puolestaan pyritään suitsimaan pankkiunionin, finanssimarkkinoiden sääntelyn ja veronkierron ja veropetosten ehkäisyn kautta. Tosiasia on, että monet vaikeat uudistukset tullaan lykkäämään Saksan vaalien yli, kuten pankkien kriisinhallintamekanismi pahaenteiseltä kuulostavan yhteisen kriisirahaston kera.

Liettualla ei ole omaa piiloagendaa ajettavana, ellei sellaiseksi lasketa itäisen kumppanuuden edistämistä ja yhteistyön parantamista mm. Ukrainan ja Valko-Venäjän kanssa. Siellä suunnalla ihmisoikeuskysymykset ja demokratian puutteet hiertävät edelleen.

Tuleva puolivuotta on siis vielä tehokasta työaikaa eikä Kreikan ensi tammikuussa alkavalta puheenjohtajuudelta odoteta muuta kuin nimellistä läpivientiä. Aikoinaan puheenjohtajuuskausia jaettaessa kaikkien onneksi Kreikan osalle sattui vaalikevät, sillä talouskriisissä kyntävällä maalla ei ole resursseja yhteisten asioiden selvittelyyn, kun edes omistaan selviäisivät.