Euroopan komissio on direktiiviesityksellään perustamassa EU:n laajuisen siirtoelinrekisterin ja haluaa saada siirtoelimet jakoon kaikkien EU-maiden kesken.

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan esityksellä pyritään lisäksi parantamaan elinsiirtokirurgien tiedonsaantia, siirtoelinten laatua ja turvallisuutta sekä elinsiirtojärjestelmien tehokkuutta kaikkialla Euroopassa.

Suomalaiselle lääkärille tai potilaalle komission suunnitelmista ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä, sillä Suomi on jo mukana korkealaatuisessa Pohjoismaiden elinvälitysjärjestelmässä. Pohjoismainen yhteistyö takaa meille riittävän suuren väestöpohjan kiireellisten ja harvinaistenkin siirtotapausten hoitamiseksi.

Monista EU-maista vastaava järjestelmä puuttuu täysin ja arvioiden mukaan joka päivä menehtyy 12 potilasta elinsiirtoa odottaessaan. Jonossa odottaa lisäksi 56 000 potilasta elinsiirtoa. Erittäin huono tilanne on etenkin uusissa EU-maissa ja eteläisessä Euroopassa.

Ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista pakottamalla maat kansainväliseen elintenvaihtoon tai romuttamalla olemassa olevat kansalliset järjestelmät. Siirtoelimistä on pulaa kaikissa maissa eikä niiden kuljettelu ympäri Eurooppaa kasvata määrää millään tavalla.

Esitys vaarantaa suomalaisen elinsiirtopotilaan hengen, kun siirtoelimien jakajiksi tulee kasvava joukko laadultaan ja turvallisuudeltaan vaihtelevalla tasolla olevia jäsenmaita. Elinsiirtojen laatu ja turvallisuus on toki saatava uusissa jäsenmaissa nostettua muun Euroopan tasolle. Direktiiviesitys on kuitenkin jälleen malliesimerkki siitä, että uusien jäsenmaiden harmonisointi johtaa laadun ja turvallisuuden heikkenemiseen vanhoissa jäsenmaissa. Tämän kai ei pitänyt olla alkuperäinen tarkoitus?

Eduskunnan suuressa salissa esitelty valtioneuvoston selonteko Suomen EU-strategiasta on syvä pettymys. Linjaton liirumlaarum-paperi toistaa samaa eu-jargonia: onnistunut rauhanliike, yhtenäinen globaali toimija, maailman talouden vakauttaja ym. ym..

Erityisesti näin EU-vaalien alla olisi odottanut, että hallituksen selonteko Suomen EU-jäsenyydestä olisi ollut jämäkkää luettavaa, jossa olisi tiukasti priorisoitu ja linjattu Suomen keskeisimmät tavoitteet kansallisten etujen puolustamisessa EU:ssa. Sen sijaan Suomen tärkeimmät tavoitteet ovat: kansalaisten Eurooppa, menestyvä Eurooppa ja EU globaalina vaikuttajana – hei haloo!!! Eikö kansallisesti tärkeiden aiheiden kuten maatalouden 141-tuen ja sen tulkinnan puolustaminen pitäisi olla yksi keskeisimpiä tavoitteita, samoin metsäpolitiikan pitäminen omissa näpeissä, elintarviketurvallisuuden ja kuluttajansuojan korkean tason säilyttäminen ym. ym. Kaikki konkretia loistaa poissaolollaan. No, se tietysti takaa sen, ettei kukaan voi jälkikäteen moittia tavoitteista lipeämisestä kun niitä ei edes aseta.

 

Karvaassa muistissa taitaa olla se, että EU-perustuslaista neuvoteltaessa Suomella vielä oli tavoitteita: me vastustimme EU-presidenttiä ja ns. ”kaksoishatutettua” ulkoministeriä sekä syyttäjänvirastoa, tavoitteena puolestaan oli toimielinten välinen tasapaino ja oma komissaari, mutta kaikki nämä taistelut hallitus hävisi vai pitäisikö sanoa, että takaisin tultiin ”torjuntavoittojen” kera. Onneksi Irlanti säilytti äänestyttämällä meilläkin oman komissaarin.

EU:n tulee hallituksemme mielestä laajentua lähes kaikkialle; Turkki ja Kaukasus eivät pidättele, vaikka Kööpenhaminan kriteereistä jotain sivulauseissa mutistaan. Eikö umpikorruptoituneiden Romanian ja Bulgarian lähentymiskriteereiden laiminlyönneistä mitään opittu? Nyt sitten ihmetellään kun omassa maassaan ihmisoikeudettomat romanikerjäläiset istuvat itämafian hyväksikäyttämänä Helsingin kaduilla.

Yksi EU-strategian mielenkiintoisimpia freudilaisia lipsahduksia löytyy toteamuksesta, että EU-tuomioistuin on Suomelle tärkeä vaikuttamisen paikka. Yleensä tuomiovaltaa pidetään riippumattomana, mutta EU-tuomioistuimen kohdalla siihen ei usko se kuuluisa Erkkikään. EU on jo ottanut mm. työehtojen pitävyyden, työlainsäädännön ja ay-oikeudet kansallisen lainsäädännön yläpuolella olevan EU-tuomioistuimen tulkittaviksi. Tuomioistuimen päätökset tosiasiassa linjaavat uutta lainsäädäntöä ja siksi siellä tehdään rankasti lobbausta.

Paperissa viimeinen kappale on lähestulkoon omistettu peräämään kansallista strategiaa ja EU-politiikan parempaa priorisointia, mutta siitä nimenomaan puuttuvat ne. Tämän hallituksen johdolla harjoitetaan Suomessa jatkossakin EU-haahuilua, jossa sopeudutaan direktiivi toisensa jälkeen itsemääräämisoikeuden liukenemiseen ja osavaltiostatukseen. Kesäkuussa on tosin mahdollisuus kansalla antaa palautetta linjan suhteen; jatketaanko ”torjuntavoittojen” tiellä vai olisiko aika muuttaa suuntaa?

Suomi on yleensä kunnostautunut EU-säännösten pilkuntarkkana toimeenpanijana ja oikeana mallioppilaana. Nyt on pientä tervettä tottelemattomuutta ilmassa, kun aiomme aloittaa kesäkuun eurovaalien tulospalvelun EU-vaalisäännösten vastaisesti heti äänestyspaikkojen sulkeuduttua eli meille totutusti klo 20:stä lähtien.

Aikaerosta johtuen useimmat muut aloittavat tuloksen kerronnan vasta klo 23. Suomi siis kertoo ennakkoäänensä siinä vaiheessa, kun vaalipaikat vielä muualla ovat auki. Tällä tuskin on järisyttävää vaikutusta muiden maiden tuloksiin. Vaikea kuvitella, että vaikkapa meidän RKP:n tappio aiheuttaisi muutoksen belgialaisen äänestäjän käyttäytymiseen hänen rientäessään uurnille äänioikeuttaan käyttämään.

Oikeusministeriö perustelee Suomen harvinaista EU-kapinointia sillä, että tulosten laskenta ja niiden julkistaminen ovat osa vaalien toimittamista ja vaikuttavat myös siihen, miten kiinnostavina vaaleja pidetään. Meillä myös tiedotusvälineet aiheuttavat oman paineensa; vaalien tulokset on totuttu lukemaan heti seuraavan päivän lehdestä tarkkoine analyyseineen.

Suomalaiseen vaali-iltaan kuuluu nopea tuloksen julkistus ja ajantasaiset analyysit – näistä kannattaa pitää kiinni sanoivat EU-säännökset mitä hyvänsä.

Edellinen lama oli kohtalokas lapsi- ja perhepolitiikalle. Sen hoitamiseen käytettiin nopeita leikkauksia ja voimakkaita säästötoimenpiteitä. Valtionosuuksia kunnille vähennettiin ja sen seurauksena henkilöstöä karsittiin neuvoloista, kouluterveydenhuollosta ja opetustoimesta. Lapsiperheiden kodinhoitoapu ajettiin alas, kerhotunnit lopetettiin ja ryhmäkokoja kasvatettiin päiväkodeista alkaen. Perhepoliittiset tuet romahtivat niin jyrkästi, että niiden reaalitaso on nyt vaivoin saavutettu yli viidessätoista vuodessa.

Sen sijaan, että olisi elvytetty, haettiin säästöjä ja pahennettiin lamaa entisestään. Seurauksena oli lasten ja nuorten lisääntynyt pahoinvointi ja kasvaneet mielenterveysongelmat. Viime laman laskua olemme kalliisti maksaneet jokaisen koulupudokkaan ja syrjäytyneen nuoren kohdalla.

Olemme ehkä osin läksymme oppineet. Nyt elvytetään volyymillä, joka heikompaa hirvittää. Valtion rahaa tuntuu löytyvän teihin, ratoihin ja rakennuksiin, mutta kunnissa revitään jo budjetteja auki ja virkojen ja toimien täyttämien on jäädytetty. Kauaskantoisinta olisi kuitenkin palveluelvytys ja satsaaminen koulutukseen. Työllisyyden lisäksi pidettäisiin huolta ongelmien ennaltaehkäisystä ja sosiaali- ja terveydenhuollon kulujen kasvun hillitsemisestä pitkällä tähtäimellä. Koulutuselvytys – jos mikä – olisi oikea investointi tulevaisuuteen. Elvytyksen onnistumisen ainut todellinen mittari kun on hyvinvoivissa lapsissa ja nuorissa.

Eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio toimi kiitettävästi puuttumalla Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) lainvastaiseen menettelyyn kehitysvammaisten tehohoidon rajoittamisessa. Kehitysvammaisille lapsille on annettu elvytyskieltoja, joista vanhemmat eivät ole edes tienneet. Vasta kriisitilanteen ohi mentyä on vanhempi voinut lapsensa potilaskertomuksesta hämmentyneenä lukea, ettei hänen lapsensa saakaan tosi paikan tullen samaa apua kuin toiset. Lähes ”mengelemäiseltä” tuntui hoitohenkilökunnalle kaksi vuotta sitten annettu ohje, jonka mukaan hoidon rajaamista pitää harkita aina, kun potilas on vaikeasti sairas.

Olen ollut jo muutamia vuosia mukana Kehitysvammaisten Tukiliiton eettisessä toimikunnassa ja asia nousi kantelun teon aikoihin esille myös siellä. Jo tuolloin annoimme kannanoton, jossa korostimme perus- ja ihmisoikeuksien kuuluvan kaikille, myös kehitysvammaisille. Tehohoitoa ei voida rajoittaa sen perusteella, että henkilö on vaikeasti kehitysvammainen. Tämän kieltävät niin lait kuin ihmisoikeudetkin. Lisäksi elvyttämättä jättämistä koskeva päätös tulee aina tehdä yhteisymmärryksessä potilaan tai hänen edustajansa kanssa, eikä potilaan kehitysvammaisuus tuo tähän mitään muutosta.

HUS:n menettely herättää pohtimaan, millaisella arvopohjalla terveydenhoitomme lepää. Tehokkuus, säästöt ja tuottavuuden lisääminen syrjäyttävät ihmiselämän kunnioituksen ja hyvän inhimillisen hoidon. Kuitenkin ihmisarvo kuuluu kaikille, yhtä hyvin vaikeavammaiselle vauvalle kuin työkykyiselle ja -ikäiselle menestyjälle. Siksi elämän kunnioittaminen on ainut oikea pohja terveydenhuollollemme, ja sen puolesta meidän poliittisten päättäjien tulee tehdä työtä.

Opetusministeri Henna Virkkunen on päättänyt pistää yliopistojen ja korkeakoulujen pääsykokeet täysremonttiin. Totta on, että suomalaisten opiskelijoiden siirtyminen toiselta asteelta yliopistoihin ja korkeakouluihin on poikkeuksellisen tahmeaa. Monet saman kevään ylioppilaat jäävät ilman opiskelupaikkaa ja halutulle alalle pääsy saattaa kestää vuosia toistuvineen pääsykokeineen. Lysti on paitsi henkisesti turhauttavaa niin nuorelle (tai vanhemmille) varsin kallista, sillä pääsykoekirjat vaihtuvat vuosittain, valmennuskursseista puhumattakaan.

Samanaikaisesti mietitään kuumeisesti keinoja, joilla kansalaisten työuria voitaisiin pidentää loppupäästä, vaikka nopeammalla opiskelijavalinnalla päästäisiin samaan haluttuun tavoitteeseen. Motivoituneella opiskelijalla myös valmistumisajat nopeutuvat ja keskeyttämisten määrät vähenevät. Olen siis pääsykoeremontin tarpeellisuudesta ministerin kanssa yhtä mieltä, mutta osa Virkkusen esittämistä keinoista ei sytytä.

Virkkusen mukaan korkeakoulujen tulisi lisätä sisäänpyrkijöiden henkilökohtaisia haastatteluja, jotta ”sisään eivät päädy vain kovat pänttääjät”. Huh, huh! Eiköhän yliopisto-opinnoissa etenemisen yksi edellytys ole valmius käyttää istumalihaksia jatkossakin ja selvitä suurista tenttikirjapinoista. Tai niin kuin eräs kuuluisa tiedemies totesi tieteellisestä läpimurrostaan: inspiraatiota 10 %, perspiraatiota eli hikoilua 90 %.

Opetus- ja hoiva-alan kohdalla psykologiset arviot ja soveltuvuustestit ovat varmaan tarpeellisia. On kuitenkin suuri hakijan oikeusturvaa heikentävä tekijä, jos sisäänpääsyn ratkaisee ”henkilökohtainen haastattelu”, jota pärstäkertoimeksikin voi nimittää.

Sen sijaan ministerin esittämät ylioppilastutkinnon ainekokeiden painoarvon lisääminen ja yhteiset sähköiset hakujärjestelmät ovat mitä kannatettavimpia parannuksia. Samoin kuin toisen asteen opinto-ohjauksen riittävä resursointi, jolloin opiskelijan opintotoiveet, osaaminen ja opintoalan vaatimukset kohtaisivat paremmin ja yhä useampi löytäisi nopeammin itselleen sopivan opiskelupaikan.

Ministeri Wallinin tontille puolestaan kuuluu opintososiaalisten etujen parantaminen. Ainakaan opintojen rahoittamiseksi ei tarvittaisi ns. välivuosia ja työelämään hakeutumista. Walliin kuuluukin harkitsevan jonkinlaista opintorahan ”kirilisää” nopeasti valmistuville.

Yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijavalintaa voitaisiin jouduttaa myös siten, että pääsykokeita järjestettäisiin kahdesti vuodessa (alkuvuodesta ja kesällä) nykyisen yhden kerran sijaan. Nykyään ylioppilastutkinnon hajauttamisen myötä yhä useampi ylioppilas valmistuu syksyllä. Opiskelijaksi pyrkivä saisi näin vuoden sisällä kaksinkertaisen määrän mahdollisuuksia pääsykokeisiin ja toisaalta uudelleen yrittävän ei tarvitsisi odottaa vuotta pyrkiäkseen haluamalleen alalle. Yliopistoille ja korkeakouluille tämä pääsykokeiden määrän lisääminen ei olisi suuri kustannus. Lisäksi uudistus ei edellyttäisi muutoksia lukukausien alkamiseen tai kestoon. Ministerin kannattaisi laittaa harkintaan tämä kristillisdemokraattien puoluehallituksen esitys parin viikon takaa.

TV-uutiset näyttivät hammastahnahymyn sijaan naamaltaan punehtuneen ja aidosti EU:n suurille jäsenvaltioille närkästyneen Suomen ulkoministerin. Alexander Stubb arvosteli voimakkaasti EU:ssa yleistynyttä käytäntöä järjestää suurien jäsenmaiden sisäpiirikokouksia asioissa, jotka kuitenkin koskettavat kaikkia, kuten talouskriisi. Stubbin koko olemus huokui: ei ole kivaa, kun isot pojat (+ Angela) pelaavat omilla säännöillä EU-hiekkalaatikolla.

Tervetuloa EU-illuusioista todellisuuteen! Kriisiaika viimeistään paljastaa sen, että EU-jäsenvaltiot eivät toimi pyyteettömästi yhteiseksi hyväksi, vaan kukin kansallisten etujensa ajamina. Asukasluvultaan ja taloudeltaan isoilla jäsenmailla on enemmän resursseja sijoittaa voimavaroja EU-politiikkansa koordinoimiseen sellaiseksi, että se hyödyttää eniten niiden omia etuja. Niinpä Saksa, Ranska, Britannia ja Italia tulevat jatkossakin heiluttamaan määräenemmistöasemansa ja vaikutusvaltansa kautta EU:n tahtipuikkoa.

Ymmärrettävästi tämä syö pohjaa pois koko EU:n oikeutukselta pienten jäsenmaiden silmissä. Lieneekö kuitenkaan yllätys yhdellekään sellaiselle, joka on kriittisesti seurannut monimutkaisen toimielinjärjestelmän rakentumista yhä epädemokraattisemmaksi ja enemmän suuria jäsenvaltioita suosivaksi. Irlanti ja Puola ovat näyttäneet, että tiukalla asenteella on mahdollisuus saada aikaan muutoksia. Suomenkaan ei tulisi nykytavoin alistua EU:n valtavirtaan muiden tahtoon sopeutuvaksi ajopuuksi, vaan otettava aktiivinen rooli omien oikeutettujen kansallisten etujensa ajamisessa.

Euroopan Unionin puheenjohtajamaan presidentti Vaclav Klaus laukoi suorat sanat EU:n nykykehityksestä torstaina Euroopan parlamentissa. Hän totesi, että ”Unioni on muuttunut epädemokraattiseksi ja elitistiseksi projektiksi, jota voidaan verrata toisin ajattelun kieltäneisiin Itä-Euroopan kommunistidiktatuureihin”. Integraatiointoisimmille mepeille tuli kiire salista viimeistään siinä vaiheessa, kun Klaus kysyi suoraan: “Oletko niin varma, että joka kerta äänestäessäsi päätät asiasta, mikä pitäisi päättää täällä tässä salissa eikä lähempänä kansalaisia, yksittäisten valtioiden sisällä?”

Niin totta, niin totta…EU:lla olisi varmasti paikkansa itsenäisten kansallisvaltioiden yhteistyöelimenä, jonka tulisi pitäytyä ratkomaan suuria ylikansallisia ongelmia. Monet tämän ajan haasteet kun eivät pysähdy valtioiden rajoille. Ympäristö- ja energiakysymykset, ilmastonmuutos, järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, köyhyys ja pakolaisuus sekä monet muut ongelmat vaativat ratketakseen toimivaa yhteistyötä niin ihmisten kuin valtioidenkin välillä. Ikävä kyllä EU:n nykykehitys on jotain aivan muuta. Kasvava, raskas hallintokoneisto, liika byrokratia ja suuria jäsenvaltioita suosiva toimielinjärjestelmä tarvitsee muutosta, puhumattakaan kaikista pienimmistä järjettömyyksistä kuten rallista Brysselin ja Strasbourgin välillä.

Klausin tavoin kritisoin sitä, että EU:lle on tulkittu kuuluviksi sellaisia asioita, joiden tulisi kuulua itsenäisten jäsenvaltioiden toimivaltaan. Vanha kristillisdemokraattinen subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate tarkoittaa juuri sitä, että EU:n tulee hoitaa vain niitä asioita, jotka sille on annettu ja ensisijaisuusperiaatteen mukaan jäsenvaltioilla on ensisija niille kuuluvissa asioissa.

Merkillepantavaa on, että useat kommunismin ajan eläneet entisen Itä-Euroopan johtajat ovat varsin kriittisiä EU:n tiukentuvalle integraatiolle ja liittovaltiokehitykselle. Väitän, että he tunnistavat ”totalitarismin hengen” meitä demokratioissa eläneitä paremmin ja ovat siksi kriittisiä nykymenolle.

Vanhempi partaradikaali saattoi tuntea jopa nostalgian ailahduksen seuratessaan päivän uutiskuvia Helsingin yliopistolta. Yliopistouudistusta vastustavien opiskelijoiden joukko valtasi hallintorakennuksen ja halusi keskustella lakiuudistuksen epäkohdista yliopiston johdon kanssa. Oikeampi osoite mielenilmaukselle olisi kyllä ollut opetusministeriö, sillä yliopiston henkilökunta taitaa olla uuden lain edessä ihan yhtä ymmällään kuin opiskelijatkin.

Viime syksynä keskeen kuntavaalikiireiden rustasin puolueemme lausuntoa yliopistolaista, ja nivaskaa kahlatessa monikin kohta kirvoitti kriittisiä huomioita. Vaikka yliopistojen varsinaisiin tehtäviin lakiesitys ei ole tuomassa suoranaisia muutoksia, niin se vaikuttaa taloudellisen aseman muuttumisen kautta monin tavoin opetuksen ja tutkimuksen resursseihin sekä yliopistojen hallintoon ja henkilöstön asemaan.

Yliopistojen taloudellisella autonomialla ja ulkopuolisella yritysrahoituksella tavoitellaan uudistuksessa edellytyksiä menestyä kansainvälisessä toiminnassa. Kuitenkin talouselämän rahoitus tulee kanavoitumaan eri yliopistoihin ja eri tiedekuntiin hyvin epätasaisesti. Vaarana on, että perustutkimus ja epätrendikkäät tieteenalat kuihtuvat julkisen vallan pienentyvän perusrahoituspotin varassa. Kiusallisinta on, jos yritysrahoituksen ylle lankeaa epäilys tutkimuksen riippumattomuuden ja autonomian vaarantumisesta.

Itäsuomalaisen yksinhuoltajaäidin tyttönä olen aina antanut erityistä arvostusta suomalaisen yliopistojärjestelmän opetuksen maksuttomuudelle ja tasalaatuisuudelle. Tähän mennessä esimerkiksi opinahjon maantieteellisellä sijainnilla ei ole ollut vaikutusta opetuksen laatuun tai tutkintojen keskinäiseen arvostukseen. Maksullisuus toki uudistuksessakin koskee vain EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille järjestettäviä koulutusohjelmia. Toivoa vain sopii, ettei tämä ole samalla ideologinen päänavaus lukukausimaksujen ujuttamiselle suomalaiseen koulutusjärjestelmään.

Eilen julkaistiin uutinen siitä, että pienten vaalipiirien äänestysprosentit ovat matalampia ja kansa tahtoo jäädä vaalipäivänä kotiin ennemmin kuin rynnistäisi vaaliuurnille. Arvostamani valtio-oppinut Sami Borg tulkitsee syynä olevan nykyisen vaalijärjestelmämme, joka heikentää kansalaisten uskoa vaikutusmahdollisuuksiinsa. ”Kansalaiset etääntyvät puolueista, poliitikoista ja politiikasta yleensä”, kiteytti Borg.

Niinpä…tuntuu hullunkuriselta, että samanaikaisesti suurten puolueiden suulla voivotellaan äänestysprosentteja ja mietitään jos jonkinmoista markkinameininkiä, että saataisiin kansalaiset innostumaan kulloinkin meneillään olevista vaaleista. Kuitenkaan kansa ei kaipaa sirkushuveja, vaan ainoastaan oikeudenmukaisen vaalijärjestelmän, joka todella takaisi jokaisen äänen yhtäläisen painoarvon. Pienten vaalipiirien piilevät äänikynnykset huitelevat toisella kymmenellä ja tilanne vain pahenee väen pakkautuessa etelään.

Istuin yli puolivuotta uutta vaalilakia valmistelleessa työryhmässä ja kuulimme kymmeniä asiantuntijoita. Lopputuloksena on esitys, joka toteutuessaan takaisi sekä alueellisen edustuksen että myös suhteellisuuden toteutumisen. Koko uudistus uhkaa kuitenkin kaatua erimielisiin hallituspuolueisiin. Demarit eivät myöskään tue tämän kaltaista uudistusta. Ei kyllä yllätä, koska kaikki suuret puolueet ovat uudistuksessa menettäjiä. Näinköhän taas vesitetään jälleen kerran vaalilain uudistus,