Vuoden alun alennusmyyntien hengessä Suomessa kirposi vilkas palkka-ale keskustelu. Tyhjästä tähän ei ole tultu, vaan sekä euroalueen ongelmat että globaali finanssikriisi ennakoivat jonkin asteista sisäistä devalvaatiota ennemmin tai myöhemmin.
Velkakurimuksessa kampailevien euromaiden investoinnit ovat vähäisiä, vaihtotaseet miinuksella ja työttömyys kasvaa. Rapautuneen kilpailukyvyn palauttaminen on rahaliitossa todella vaikeaa, kun oman valuutan devalvaatiomahdollisuus puuttuu. Ainut tie on muita euromaita hitaampi kustannuskehitys eli jäädyttäminen, jopa leikkaaminen palkoissa, eläkkeissä ja etuuksissa. Velkaantuneella julkisella sektorilla on edessään rajut menoleikkaukset. Polttopullot Ateenan kaduilla ja mielenosoitukset Barcelonassa kertovat kuinka helppoa näiden ratkaisujen läpivienti on poliittisesti.

Samaan aikaan kasvaa halpatuonti Kiinasta, Intiasta ja muista matalamman palkkatason maista. Tuotannolla on tapana hakeutua sinne, missä sillä on parhaat edellytykset: halvin koulutettu työvoima, tehokkaimmat koneet, hyvät infrastruktuurit. Nyt kun BRIC-maissa – Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Venäjällä – ovat kaikki nämä yhä enemmän tarjolla ja vieläpä kehittyvää ostovoimaa, tuotanto siirtyy suoraan sinne, eikä enää EU:n sisällä Itä- tai Etelä-Eurooppaan.

Edessä on vaikeita vuosia, sillä koko EU:n tasolla talouskasvu on keskimäärin heikkoa. Kansainvälisessä kilpailussa ovat parhaiten pärjänneet vientivetoiset Saksa, Hollanti ja Suomi, mutta nämäkin maat ottavat jatkuvasti miljarditolkulla velkaa. Suurimmassa osassa Eurooppaa on pakko jarruttaa palkka- ja muissa kustannuksissa. Myöskään Suomen kilpailukyky ei sallisi palkkojen korotuksia. Meidänkin vaihtotaseemme on miinuksella. Vientivetoisen Suomen onneksi kituvan euroalueen osuus on vain noin 30 prosenttia viennistä ja eurottomiin EU-maihin ja muuhun maailmaan suuntautuu siis 70 prosenttia. Globaalisti siis vapaakaupan lisääntyminen ja kaupan esteiden madaltuminen parantavat vientimahdollisuuksiamme, jos oma kilpailukyky on timmissä kunnossa.

Sisäinen devalvaatio on kurja lääke, ja se edellyttää vahvaa kansallista yhteishenkeä ja yhteisen edun – ei oman edun – ajamista. Suomalaiset voisivat olla valmiita uuteen ”yhteiskuntasopimukseen”, jossa kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin säilymisen nimissä kiristetään vyötä, jos yritykset puolestaan välttävät viimeiseen asti irtisanomiset ja investoivat kvarttaalihötkyilyn sijaan. Valtiovallan tehtäväksi tässä kolmikannassa jää syömävelan vähentäminen ja huolehtiminen siitä, että suomalaisten veronmaksajien rahoja ei puolestaan syydetä EU:n tulonsiirtojen lisäämiseen ja velkojen ja rahoituksen yhteisvastuun synnyttämiseen so. liittovaltion rakentamiseen.

Vaikeina aikoina meillä on tavattu kaivata avuksi ”talvisodan henkeä”. Mitä silloin tapahtui työmarkkinapolitiikassa? Kiivaimpien taisteluiden keskellä työntekijöiden oikeuksien tunnustaminen ja työmarkkinaosapuolten sitoutuminen neuvottelutiehen eheytti kansakuntaa yhteisissä sotaponnistuksissa.  Tuota ”Tammikuun kihlauksena” tunnettua tahtotilaa tarvittaisiin nyt.

Toivon Sinulle ja läheisillesi Joulun iloa ja rauhaa sekä Siunausta alkavalle vuodelle!

Tyttäreni luokka lauloi koulun joulukonsertissa Pekka Simojoen laulun, jonka myötä ”Tulkoon joulu”:

”Joulu on taas, riemuitkaa nyt.
Lapsi on meille tänä yönä syntynyt.
Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan.
Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.
Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lastaan seimeen kapaloi.
Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen.
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.”

Sari Essayah

Uusi valtakunnallinen liikunta- ja urheiluorganisaatio nimettiin vast`ikään Turun strategiapäivillä Valo ry:ksi. Koiranleuat ehtivätkin jo aprikoida, että SLU:n, Nuoren Suomen, Kuntoliikuntaliiton ja Olympiakomitean lyödessä hynttyyt yhteen edes nimen on luotava uskoa suomalaisen urheiluelämän – ja nimenomaan urheilun – selviämiseen taasen uuden kattojärjestön kourissa.

Aika monilla on nimittäin muistissa perustamisvisiot Suomen Liikunnasta ja Urheilusta, josta piti tulla urheiluelämän vahva edunvartija ja lajiliittojen selkänoja sekä haudata SVUL:n ja TUL:n luomat poliittiset jakolinjat yhdessä yya-ajan loppumisen myötä. Vaan kuinkas kävikään: SLU:n ja lajiliittojen vastuun- ja vallanjako on ollut epäselvää, katto-organisaatiossa ja piiritasolla pyörii monenlaista projektia ja politiikkaohjelmaa – sinällään ihan kivoja, jos niillä vielä olisi tekemistä urheilun kanssa – ja TUL valmistautuu seuraaviin suuriin liittojuhliin.

Säästö- ja tehostamistarvetta tässä katto-, laji-, palvelu- ja alueorganisaatioitten sekamelskassa kukaan ei kiellä. Lontoon olympialaisten jälkeen urheilun rahoitus nousi kuumaksi puheenaiheeksi. Väitän, ettei se ole ongelman ydin monessakaan lajissa. Urheilun saama valtion tuki ja veikkausvoittovarat ovat lähes tuplaantuneet kymmenessä vuodessa. Tehoton järjestelmä vie rahat ja ruohonjuuritason seuratoimintaan sekä urheilijoille jää vain murusia. Mitalisteiksi nousi meillä yksilöitä, jotka eivät juuri apurahoilla herkutelleet.

Suomalainen urheiluliike on nyt joka tapauksessa itsenäisyyden ajan suurimman rakenteellisen ja sisällöllisen muutospaineen edessä, johon eurooppalaiset ja globaalit haasteet tuovat vielä lisänsä. Urheiluliikkeestä odotetaan kansakunnan liikkumattomuuden pelastajaa ja kansanterveyden turvaajaa, uutta yhteisöllisyyden rakentajaa ja kansalaistoiminnan airutta. Siinä sivussa pitäisi rakentaa urheilujärjestelmä, joka tekee Suomesta liikkuvimman kansakunnan ja menestyneimmän Pohjoismaan vuoden 2020 olympialaisissa.

Valo ry:n strategia näyttää aivan oikealta. Järjestörakennetta halutaan keventää ja resursseja suunnata paremmin toimintaan. Pohjaa rakennetaan kahdella rintamalla. Huippu- ja kilpaurheilu halutaan nostaa lähemmäksi kansainvälistä kärkeä, ja toisaalta kunto- ja terveysliikunnan haasteeseen halutaan vastata.

Ratkaisevaa kuitenkin on, miten nämä kaikki visiot, muutostyöryhmän suuntaviivat ja päämäärät vaikuttavat paikallistason seuratoimintaa, jossa koko ajan kilpaillaan ihmisten ja paikallisen elinkeinoelämän kiinnostuksesta, toimijoiden hupenevasta vapaa-ajasta ja kuntien pienenevistä resursseista.

Viimeisin ”Liikunta ja tiede” -lehti raportoi Liikuntapalvelut ja kansalaisten tasa-arvo” -tutkimusta: Suomessa on menossa paisti liikuntapaikkojen tarjonnassa alueellinen jakautuminen Itä- ja Pohjois-Suomen tappioksi muuhun Suomeen verrattuna, myös sukupolvittain, ammattiasema. koulutuksen ja tulojen perusteella tapahtuva kahtia jakaantuminen. Kuntakentässä on menossa suurin koskaan nähty kunnallisten liikuntapalveluiden alasajo kuntien liikuntabudjettien perusteella.

Visio-sanastahan meillä savolaisilla on osuva käännös: ”herrojen huaveelu”. Jääkö urheilun muutostyö sitten ”huaveeluksi” vai konkretisoituu teoiksi, riippuu mielestäni täysin siitä, miten ruohonjuuritaso ja seuratoiminta onnistutaan sitouttamaan ja ymmärretäänkö sen haasteet.

Joulukuun Eurooppa-neuvostossa lyödään kovat rätingit pöytään. Valtionpäämiehet jatkavat tuolloin viime kesänä alkanutta keskustelua talous- ja rahaliiton kehittämisestä. Silloin vielä visioitiin pehmein sanamuodoin yhdennetyistä rahoitus-, finanssi- ja talouspoliittisista kehyksistä ja demokraattisen hyväksyttävyyden lisäämisestä. Nyt komission tuo keskusteluun samaan nelijakoon perustuvan oman suunnitelmansa, jota kai parhaiten voisi kuvata ”askelmerkeiksi liittovaltioon”.

Komission esitys sisältää osin jo toteutettuja tai työn alla olevia esityksiä kuten rahoituskehykseen kuuluvan pankkiunionin kriisi – ja talletussuojarahastoineen ja finanssipolitiikan puolella budjettikuria tiukentavat esitykset. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan euromaille halutaan pidemmällä tähtäimellä yhteinen valtiovarainministeriö ja –ministeri, velanpurkurahasto ja yhteisvastuulliset velkakirjat eli eurobondit. Lisäksi komissio haluaa euroalueen budjetin, josta kriisimaita päästään tukemaan. Samoin komissio edelleenkin ohjeistaa tiukemmin kansallista taloudenpitoa ”tiiviimmällä yhteistyöllä myös verotuksessa ja työmarkkinakysymyksissä”.

Euroopan parlamentti antoi asiaan kantansa marraskuun istunnossa lausunnossaan ”Kohti todellista talous ja rahaliittoa”. Kaikkien komission esittämien elementtien lisäksi parlamentin kannassa vielä todettiin, että liittovaltiohan tässä tarvitaan näihin tavoitteisiin pääsemiseksi. Oli hämmentävää huomata kuinka suomalaiskollegoistakin valtaosa oli valmis hyväksymään moisen linjan. Meissä esityksiä vastaan äänestäneissä enemmistö oli ns. nettomaksajamaiden edustajia kuten saksalaisia, brittejä ja ruotsalaisia. Eikä ihme, sillä lähes kaikki komission esitykset perustuvat joko yhteisen velan tai budjetin kasvattamiseen. Pientä huojennusta tuo se, että monet näistä esityksistä vaativat toteutuakseen perussopimusten muuttamista.

Tämänkin hetken kovin kädenvääntö käydään yhteisestä talouspolitiikasta eli EU:n rahoituskehyksien koosta tuleville vuosille 2014-2020. Nettomaksajamaiden, Suomi mukaan lukien, tavoitteena on tiukka katto EU-budjetille, joka vastaisi prosenttia alueen bruttokansantuotteesta.

Suomalaisessakin keskustelussa osa äänenpainoista vaatii EU-budjetin reipasta kasvattamista perustelemalla sitä mm. koheesiotukien tason säilymisellä. Monelta jää kuitenkin huomaamatta, että säästölinjaakin noudattamalla budjetti kasvaa nykyiseen tasoon verrattuna. Selvää on, että tietenkin itse maksamamme ”EU-rahatkin” pienenevät, jos onnistumme pienentämään nettomaksujamme. Budjettia kasvattamalla lisättäisiin vain Suomen nettomaksuosuutta saantoa vastaavasti kasvattamatta. Varsinaista hölmöläisten peiton jatketta siis!

Juustohöyläämiseen ei kuitenkaan tarvitse mennä säästökohteita etsittäessä. Leikkaukset voidaan kohdentaa esimerkiksi moniin tehottomiin EU-ohjelmiin ja eräiden jäsenmaiden perusteettomiin jäsenmaksualennuksiin. Yhteiset rahat on käytettävä entistä tehokkaammin kaivatun eurooppalaisen lisäarvon saamiseksi.

Tuskin on tulitauko Lähi-idässä saatu aikaiseksi, kun kansainvälinen yhteisö joutuu ottamaan kantaa YK:n yleiskokouksessa palestiinalaisten hakemukseen statuksen nostamisesta tarkkailija-asemasta tarkkailijavaltioksi. Taustoja tuntematta muutos ei vaikuta merkittävältä, mutta tosiasiassa kyseessä on kannan muodostaminen palestiinalaisten valtiohankkeeseen ns. vuoden 1967 rajoilla. Kuten palestiinalaisjohtaja Mahmud Abbas ilmaisi: ”Äänestyksen jälkeen Israel ei enää voisi väittää miehittävänsä ”kiisteltyjä alueita”, vaan olisi selvää, että se miehittää toista kansallisvaltiota”.

Suomen hallituksen päätös tukea palestiinalaisten pyrkimyksiä tässä tilanteessa on väärä eikä vastaa kristillisdemokraattien linjaa. On selvää, että Israel ei voi hyväksyä Palestiinan valtiota, ellei ole takeita, että sitä kyetään hallinnoimaan luotettavasti ja turvallisuudesta huolehtien. Viime viikkojen tapahtumat eivät todellakaan kerro tästä. Edellytyksenä kestävälle rauhalle ja osapuolten välisen luottamuksen kasvamiselle on se, että osapuolet solmivat rauhan ja sen ehdot keskenään. Monet EU-maat tunnustavat nämä tosiseikat; valitettavasti ei Suomi.

Äänestyspäivä 29. marraskuuta on YK:n vuodelta 1947 peräisin olevan jakosuunnitelman vuosipäivä; suunnitelman, jolla oli tarkoitus perustaa alueelle palestiinalais- ja juutalaisvaltiot. Ympäröiville arabivaltioillehan tämä ei sopinut, vaan ne hyökkäsivät vasta perustetun juutalaisvaltion kimppuun. Siitä pitäen arabivaltioiden – myöhemmin rauhansopimuksen solmineita Egyptiä ja Jordaniaa lukuun ottamatta – päätähtäin on ollut hävittää Israel maanpäältä. Kuvaavaa on, että Israelin itsenäisyyspäivää kutsutaan arabimaissa nimellä ”Day of Nakba”, katastrofin päivä.

Monille arabimaille palestiinalaisten ratkaisematon konflikti on palvellut poliittisia tarkoitusperiä propagandasodassa Israelia vastaan. Puhumattakaan Iranista, joka aktiivisesti tukee ja aseistaa alueen terroristijärjestöjä Hizbollahista Hamasiin. Samalla ”Israelin miehitykseen” keskittymällä on voitu väistää ikävät kysymykset omien maiden lasten, naisten ja vähemmistöjen ihmisoikeuksista.

Oman lisänsä alueen ongelmiin on tuonut palestiinalaisten keskinäiset erimielisyydet. Kun Israel vetäytyi Gazasta 2005, se toivoi, että armeijan tukikohtien ja israelilaisasutusten poistaminen johtaisi parempaan tulevaisuuteen niin israelilaisten kuin palestiinalaistenkin kannalta. Näin ei käynyt. Vaaleissa terroristijärjestö Hamas otti vallan Gazassa ja hyökkäykset kiihtyivät.

Viime viikon konflikti viimeistään osoitti terroristien toimintatavat. Väliä ei ollut, kohdistuisiko isku Itä-Jerusalemissa arabeihin vaiko juutalaisiin Tel Avivissa – terroristille päämäärä oikeuttaa mitkä tahansa keinot; myös siviilikohteiden käytön sotatoimiin ja ihmiskilvillä suojautumisen.

Yli 60% Palestiinan taloudesta rahoitetaan edelleen ulkomaisen avun kautta. Valitettavasti raha ei ole mennyt Palestiinan talouden ja teollisuuden kehittämiseen. Tehokasta rahojenkäytön seurantaa ei ole. Isoja summia on kulkeutunut johtajien pankkitileille ja turvallisuushenkilöstön rahoittamiseen sekä aseistukseen. Koulutukseen suunnattuja varoja on mennyt vihaa ja antisemitismiä lietsovaan opetukseen. Palestiinalaisilla on oikeus tulla suojelluiksi korruptiolta ja omien johtajiensa väärinkäytöksiltä ja EU:n veronmaksajien on saatava tieto siitä, miten heidän varjojaan käytetään.

Suomen linja Palestiinalaisten tukemisesta ilman Israelin ja palestiinalaisten keskinäistä sopimusta tuskin nopeuttaa suoriin rauhanneuvotteluihin palaamista. Suomi ei voi olettaa, että Lähi-idän konfliktin kärjistyminen vältettäisiin tukemalla vahvasti toista osapuolta. Kauaskatseisempaa olisi pidättäytyä äänestämästä ja kannustaa palestiinalaisia palaamaan neuvottelupöytään Israelin kanssa. Neutraali kanta voisi myös osaltaan nostaa Suomen ja suomalaisten uskottavuutta kansainvälisenä rauhanvälittäjänä myös Lähi-idän konflikteissa, joita tulevaisuudessakin – ikävä kyllä – varmasti on tiedossa.